Viisikymmentä vuotta sitten Lapuaa kohtasi suuri tragedia. Patruunatehtaan räjähdys on yhä monen muistissa, ja sitä on viime vuosina muisteltu myös teatterissa ja elokuvassa. Mutta tuhon jälkeen elämä jatkui. Elämää alettiin rakentaa uudelleen ja eteenpäin. Samana vuonna perustettiin myös tämä yhdistys.

Viisikymmentä vuotta kertoo jatkuvuudesta. Maailma, Suomi ja Lapua ovat muuttuneet valtavasti, mutta te olette säilyneet. Se kertoo siitä, että monelle ihmiselle järjestönne on ollut tärkeä paikka kuulua, osallistua ja olla yhdessä. Ihmisinä tarvitsemme yhteisöjä, joissa emme ole vain palvelujen kohteita, vaan toimijoita ja lähimmäisiä toisillemme.

Vanhenemiseen liittyy yhteiskunnassa helposti hyötyajattelua: mitä ihminen vielä pystyy tekemään, kuinka aktiivinen hän on ja kuinka paljon hän osallistuu. Kristillinen ihmiskuva sanoo tähän jotakin paljon syvempää: Ihmisen arvo ei vähene iän myötä. Ihminen ei ole arvokas siksi, että hän on tehokas, terve, aktiivinen tai hyödyllinen. Hän on arvokas, koska hän on ihminen – Jumalan luoma ja rakastama. Tämä on tärkeä muistaa myös silloin, kun yhteiskunnassa joudutaan tekemään vaikeita ratkaisuja ja leikkauksia. Ihmisen arvo ei riipu iästä.

Te seniorit ette ole vain kokemusten kantajia. Olette myös niiden välittäjiä. Teillä on muistissa asioita, joita nuoremmilla ei voi olla: sodanjälkeinen Suomi, maaseudun muutos, kirkon ja seurakunnan muutos, työelämän ja perheiden muutos sekä Lapuan historia. Yhteiskunta tarvitsee uutta tietoa ja teknologiaa, mutta se tarvitsee myös muistia. Ihminen, joka muistaa, mistä olemme tulleet, auttaa meitä kysymään, mihin olemme menossa, tunnettua J.V.Snellmanin lausumaa mukaillen.

Tänä aikana puhumme paljon tekoälystä. Tekoälyllä voi olla valtavasti tietoa. Mutta sillä ei ole elettyä historiaa. Ihmisen muistot, kokemukset ja eletty elämä ovat sellaista pääomaa, jota ei voi korvata teknologialla. Sitä voidaan kuitenkin jakaa eteenpäin – ja sen varaan rakennetaan tulevaisuutta.

Tänä vuonna juhlivat monet muutkin yhteisöt. Lapuan hiippakunta täyttää 70 vuotta ja Turun hiippakunta 750 vuotta. Vietämme samalla sivistyksen, kulttuurin ja koko julkisen hallinnon 750-vuotisjuhlavuotta teemalla ”Sydämen sivistystä”. Sydämen sivistystä syntyy myös tällaisissa juhlissa. Siinä, että muistamme, mistä olemme tulleet, kohtaamme toisemme tässä hetkessä ja katsomme yhdessä eteenpäin.

Hyvät ystävät! Teette eläkeläisjärjestönä tärkeää työtä myös yhtä tämän ajan suurta ongelmaa, yksinäisyyttä, vastaan. Ihminen tarvitsee toisia ihmisiä, joiden kanssa voi juoda kahvit, nauraa, muistella, olla eri mieltä ja tehdä jotakin yhdessä. Yhteisö ei ole vain paikka, jossa tapahtuu jotakin. Yhteisö on paikka, jossa joku huomaa, jos et tule paikalle. Korona-aika muistutti meitä toisen ihmisen kaipuusta konkreettisesti. Ihminen tarvitsee yhteyttä toisiin ihmisiin.

Tänään on kuitenkin tärkeää katsoa myös eteenpäin. Kristillinen toivo ei tarkoita sitä, että tietäisimme, mitä tulevaisuus tuo. Se tarkoittaa sitä, ettemme joudu kohtaamaan tulevaisuutta yksin. Viikko sitten kokoontui nuorten vaikuttajaryhmien edustajia eri seurakunnista pohtimaan tulevaisuutta ja hiippakunnan uutta strategiaa. Nuorille tulevaisuus ei ollut kymmenen vuoden päässä. Se oli huomisessa ja ensi viikossa ja kuukaudessa. Se muistutti minua tärkeästä asiasta: meidän ei tarvitse olla nuoria voidaksemme olla tulevaisuuden ihmisiä. Ikä ei sulje ketään tulevaisuuden ulkopuolelle.

Lapuan hiippakunnan puolesta haluan kiittää teitä näistä viidestäkymmenestä vuodesta. Kiitos siitä, että olette rakentaneet yhteisöä, jossa ihmisillä on paikka, tehtävä ja toinen toisensa. Ja ennen kaikkea kiitos siitä, että muistutatte omalla olemassaolollanne tärkeästä asiasta: Elämä ei muutu vähemmän arvokkaaksi, kun vuodet lisääntyvät. Päinvastoin, eletty elämä on lahja, jonka hedelmät voivat rikastuttaa kokonaisia yhteisöjä.

Toivotan teille Jumalan siunausta, hyvää juhlapäivää ja rohkeutta katsoa myös tulevaan. Menneisyydestä saamme muistoja, toisistamme voimaa ja tulevaisuuteen saamme kulkea toivon varassa!

vietämme tänään Tuomasmessua. Tuomas-nimeen liittynee monella myönteinen kaiku, onhan se suomen kielessä varsin pehmoinen nimi lausuakin, ilman kovia konsonantteja. Nimeen liittyy myös myönteinen mielleyhtymä nimipäivään liittyvän sanonnan myötä: ”Hyvä Tuomas joulun tuopi”. Tuomaan päivänä on talvipäivänseisaus ja sen jälkeen valo alkaa taas lisääntyä.

Minut on ympäröity Tuomas-nimisillä miehillä. Jo vanhin lapsemme sai tuon nimen reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Nyt myös tyttäreni on naimisissa Tuomas-nimisen miehen kanssa. Viime viikolla valittiin pappisasessorin tehtävään seuraavaksi kolmivuotiskaudeksi Tuomas. Kun siis kokoonnumme tuomikapitulin istuntoon, meillä on paikalla kolme Tuomasta, lakimiesasessori, hiippakuntavaltuuston puheenjohtaja sekä pappissasessori.

Raamatun kertomuksien kautta Tuomas saa usein lisänimen epäilevä Tuomas. Se on kuitenkin vain osa tarinaa. Tuomas ei ollut paikalla, kun Jeesus ilmestyi muille opetuslapsille. Siksi hän halusi myös itse kohdata ylösnousseen Jeesuksen. Myöhemmin hän lausuu kuitenkin yhden vahvimmista uskontunnustuksista koko evankeliumissa. Näemme hänet myös uskollisena ja rohkeana opetuslapsena. Kun Jeesus päättää lähteä takaisin Juudeaan Lasaruksen luokse, opetuslapset pelkäävät, mutta Tuomas sanoo: ”Menkäämme mekin, kuollaksemme hänen kanssaan” (Joh 11:16). Hän ei ehkä ymmärrä, mitä tulee tapahtumaan, mutta hän on valmis seuraamaan Jeesusta.

Toisaalta hän on rohkea kysymään ääneen sen, mitä muut ehkä miettivät mielessään. Kun Jeesus sanoo menevänsä valmistamaan opetuslapsille sijaa ja sanoo heidän tietävän tien, Tuomas sanoo: ”Herra, emme me tiedä, minne sinä menet. Kuinka voisimme tuntea tien?” (Joh 14:5). Hänen kysymyksensä avaa tien Jeesuksen vastaukselle: ”Minä olen tie…”.

Tuomaksen tutut sanat: ”Minä en usko, ennen kuin näen” ei osoita vain epäilystä, vaan osoittaa hänen kiinnostuksensa kohdata Jeesus myös henkilökohtaisesti. Kun Jeesus sitten viikon kuluttua ilmestyy uudelleen ja Tuomaskin on mukana, Jeesus ei moiti häntä vaan sanoo: ”Katso, tässä on käteni”. Jeesus suhtautuu lempeästi epäilevään opetuslapseen ja antaa tämän vahvistua uskossa. Tuomas lausuu vahvan tunnustuksen: ”Minun Herrani ja minun Jumalani”. Ikään kuin meitäkin ajatellen Jeesus sanoo: ”Autuaita ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat” (Joh 20:29).

Heti tämän jälkeen Johannes kertoo, miksi koko evankeliumi on kirjoitettu: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika…” (Joh. 20:31). Epäily ja usko eivät aina ole toistensa vastakohtia. Opetuslasten joukossa pysyen Tuomas sai vastauksen kysymyksiinsä ja vahvistuksen uskoonsa. Meitäkin Tuomaksen esimerkki kannustaa rohkeuteen ja avoimuuteen, sanomaan sen, mitä ajattelemme ja odottamaan Jeesuksen vastausta.

Hyvät ystävät! Osallistuin itse ensimmäistä kertaa Tuomasmessuun 1990-luvun alkupuolella. Näitä messuja alettiin viettää Helsingin Agricolan kirkossa vuonna 1988. Tuomasmessulla on siis suunnilleen yhtä pitkä historia kuin Lapuan hiippakunnan ja Keski-Saksan evankelisen maakirkon yhteistyöllä. Piispa Leich oli mukana Lapuan hiippakunnan 30-vuotisjuhlaistunnossa 40 vuotta sitten. Tänä vuonna, kun vietämme hiippakunnan 70-vuotisjuhlavuotta, olemme jälleen saaneet tänne vieraita ystävyyshiippakunnastamme. Minulla on ollut ilo ja mahdollisuus vieraille ystävyyshiippakunnassamme pari kertaa ja ensi keväälle on suunnitteilla seuraava vierailu. Tällä kumppanuudella olemme voineet vahvistaa kirkkojemme välistä vuorovaikutusta monin tavoin. Olemme voineet oppia toistemme toiminnasta ja elämästä. Toivon, että tämä yhteistyö voi jatkua ja syventyä edelleen ja rukouksissa muistamme toisiamme.

Vietämme tänään Mikkelinpäivää ylienkeli Mikaelin mukaan. Tässä kirkossa enkelit ovatkin hyvin näkyvissä kuorin maalauksissa. Mikkelinpäivästä on tullut kaikkien enkelien päivä, jolloin tutkistellaan heidän merkitystään ja tehtäviään. Jumalan sanansaattajina enkelit suojelevat ja opastavat ihmistä ja muistuttavat häntä Jumalan tahdon mukaisesta elämästä.

Kuva rikkinäistä siltaa pitkin virtaa ylittävistä lapsista ja heitä suojelevasta vahvasta enkelistä lienee tuttu kuva eri puolilta maailmaa. Tuo kuva on tuonut lohtua ja rohkeutta monille vaikeassa tilanteessa oleville ja myös heille, jotka murehtivat lastensa puolesta. Kuva myös muistuttaa, että usko ei aina tarkoita näkemistä, vaan luottamista siihen, että emme näe kaikkea sitä, mikä on totta.

Huoli lapsista on totta myös tänä aikana. Liian monet lapset joutuvat elämään sodan keskellä ja näkemään nälkää. Surullista on myös se, että monilla lapsilla ei ole mahdollisuutta oppia tuntemaan turvallista Taivaallista Isää, vaan uskontoa ja sen tarjoamia vastauksia ja tapoja pidetään liian vaarallisina lapselle. Evankeliumissa on ankara varoituksen sana niille, jotka johdattavat lapsia lankeemukseen. Jeesus sanoi: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä”.

Jeesus toimi hyvin poikkeuksellisesti omassa kulttuurissaan nostamalla lapsen kaikkien esikuvaksi ja kehottamalla aikuisia nöyrtymään lasten kaltaisiksi. Olisiko se juuri Tuomaksen osoittamaa vilpitöntä rehellisyyttä, uteliaisuutta, valmiutta kohdata Jeesus henkilökohtaisesti ja uskallusta tunnustaa hänen tavoin: ”Minun Herrani ja minun Jumalani”.

Suojelusenkeli-taulussa lapset katsovat eteenpäin eivätkä näe enkeliä. Enkeli katsoo heitä. Meidän ei tarvitse nähdä Jumalan kaikkea toimintaa voidaksemme luottaa hänen huolenpitoonsa. Meillä on hänen sanansa ja lupauksensa. Emme näe Jeesuksen haavoitettuja käsiä, mutta saamme ottaa vastaan hänen ruumiinsa ja verensä ehtoollisen sakramentissa. Hän näkee meidät ja vahvistaa uskoamme. Hän lähettää enkelinsä kulkemaan edellämme, suojelemaan matkalla ja viemään siihen paikkaan, jonka on meille varannut.

Sana vapaus on saanut eri aikoina erilaisia sisältöjä. Länsimaissa vapaus ymmärretään tänä päivänä usein hyvin yksilökeskeisesti: ”Minulla on oikeus päättää omasta elämästäni”. Tämä on toki tärkeä ja arvokas saavutus. Mutta siihen liittyy myös uusi ongelma. Jos jokainen saa valita arvonsa, identiteettinsä, elämäntapansa ja jopa käsityksensä hyvästä elämästä, miten löydämme yhteisen perustan? Miten suhtautuvat siis toisiinsa vapaus yksilön oikeutena ja vapaus yhteisön vastuuna?

Vapauden historiaa

Jos katsomme lyhyesti historiaan, niin antiikin Kreikassa vapaus (eleutheria) liittyi ennen kaikkea siihen, ettei ihminen ollut orja. Vapaa mies oli oman yhteisönsä jäsen ja saattoi osallistua sen päätöksentekoon. Vapaus ei siis alun perin tarkoittanut ensisijaisesti: ”Saan tehdä mitä haluan.” Vaan pikemminkin: ”Olen oman yhteisöni jäsen ja saan osallistua sen asioihin.” Tässä mielessä vapaus oli hyvin yhteisöllinen arvo. Toisaalta tämä vapaus koski vain osaa ihmisistä. Naiset, orjat ja monet muut eivät kuuluneet täysivaltaisten kansalaisten joukkoon.

Tähän ympäristöön syntyi kristinusko. Kristillisessä ajattelussa vapauden kysymys siirtyi vähitellen myös ihmisen sisäiseen vapauteen. Paavali käyttää voimakasta ilmausta: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti.” Mutta kristityn vapaus ei ollut ensisijaisesti poliittista vapautta. Ihminen voi olla ulkoisesti kahleissa mutta sisäisesti vapaa Jumalan edessä. Paavalin ystäväpiirissä oli niin orjia kuin orjien isäntiäkin.

300- ja 400-luvulla vaikuttaneen merkittävän teologin, Augustinuksen, ajattelussa vapaus liittyi ihmisen tahtoon ja siihen, mihin ihminen on kiinnittynyt. Ihminen ei ole todella vapaa, jos hänen tahtonsa on riippuvuuksien, synnin tai väärien halujen vallassa. Tämän sidonnaisuuden hän koki vahvasti omassakin elämässään. Tässä paljastuu myös kristillisen vapauden paradoksi: vapaus ei ole vapautta kaikista sidoksista. Ihminen tarvitsee jotakin, johon hän sitoutuu. Augustinus oppi omasta elämästään, että ihminen ei ole vapaa silloin, kun hän saa tehdä kaiken mitä haluaa. Ihminen on vapaa silloin, kun hänen sydämensä vapautuu rakastamaan sitä, mikä on hyvää – Jumalaa ja lähimmäistä.

Noin tuhat vuotta myöhemmin vaikuttanut Martti Luther tunsi Augustinuksen ja tämän ajattelun hyvin. Lutherin ajattelussa kristityn vapauden ydin on siinä, että ihminen vapautuu tarpeesta ansaita Jumalan hyväksyntä. Lutherin kirjassa Kristityn vapaudesta (1520) kuuluisa paradoksi kuuluu: ”Kristitty ihminen on kaikkien asioiden vapaa herra eikä kenenkään alamainen.” Ja samaan aikaan: ”Kristitty ihminen on kaikkien asioiden palvelija ja jokaisen alamainen.” Nämä ovat totta yhtä aikaa. Kun minun ei enää tarvitse rakentaa omaa arvoani ja kelpaavuuttani suhteessa Jumalaan, voin vapautua palvelemaan toista ihmistä.

Mutta vapaudesta on puhuttu myöhemminkin: 1700-luvulla vapauden painopiste muuttui voimakkaasti. Valistusajattelijat nostivat esiin ihmisen autonomian, järjen ja oikeudet. Vapaudesta tuli yhä enemmän oikeus ajatella itse, oikeus ilmaista mielipiteensä, oikeus uskoa tai olla uskomatta, oikeus päättää omasta elämästään, vapautumista mielivallasta ja tyranniasta. Tämä olikin jo hyvin lähellä nykyistä länsimaista vapauskäsitystä ja Ranskan vallankumouksen rakensi tälle pohjalle.  Vapaudesta tuli poliittinen ja yhteiskunnallinen ihanne. Vapaus ei enää ollut vain yksittäisen ihmisen hyve, vaan koko yhteiskunnan järjestämisen periaate. Syntyi ajatus, että yhteiskunnan pitää turvata ihmiselle tila, jossa hän voi elää ilman mielivaltaista vallankäyttöä.

Viime vuosisadan kokemukset tekivät vapaudesta vielä konkreettisemman arvon. Kaksi maailmansotaa, totalitarismi, natsismi ja kommunistiset diktatuurit osoittivat, mitä tapahtuu, kun yksilön vapautta ei kunnioiteta. Siksi vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa vapaus on keskeinen arvo: ajatuksen vapaus, omantunnon vapaus, uskonnonvapaus, mielipiteen vapaus, kokoontumisvapaus, liikkumisvapaus. Vapaudesta tuli ihmisoikeus.

Mitä on kristityn vapaus

Mitä siis on kristityn vapaus? Mistä kristitty on vapaa? Paastoa koskeva kysymys näyttää ulkoisesti yksinkertaiselta: Miksi teidän opetuslapsenne eivät tee niin kuin muut? Jeesus ei kuitenkaan vastaa ensisijaisesti kysymykseen paastosta. Hän siirtää katseen sääntöjen noudattamisesta häneen itseensä: ”Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan!”

Tässä on kristillisen vapauden lähtökohta. Kristinuskon ytimessä ei ole ensin kysymys siitä, mitä minun pitää tehdä Jumalalle, vaan siitä, mitä Jumala on tehnyt minulle Kristuksessa. Kristitty on vapaa, koska Kristus on tullut. Vapaus ei tarkoita sääntöjen puuttumista vaan vapautta elää Kristuksesta.

Kristillinen vapaus ei ole ajatusta: ”Saan tehdä mitä haluan.” Luterilaisittain voisi sanoa: kristityn vapaus on vapautta ansaita Jumalan hyväksyntää. Paasto, rukous, jumalanpalvelus, lähimmäisen palveleminen ja muut hengellisen elämän muodot eivät ole keinoja ostaa Jumalan rakkautta. Niitä voidaan tehdä, koska Jumala on jo ensin rakastanut. Kristitty ei tee hyvää tullakseen Jumalan rakastamaksi. Hän tekee hyvää, koska hän on Jumalan rakastama. Tämä tuo mukaan myös Galatalaiskirjeen kristillisen vapauden ajatuksen: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen” (Gal 5:1).

Uusi viini tarvitsee uudet leilit

Jeesus tuo esiin uuden ja vanhan erilaisuuden, on sitten kyse vaatteesta tai nahkaisesta viinileilistä. Jeesus ei sano vain, että vanha on huonoa. Hän sanoo, että uusi viini on jotakin niin uutta, ettei sitä voi vain kaataa vanhoihin rakenteisiin. Kirkossa on paljon arvokasta vanhaa: liturgia, virret, rukoukset, kirkolliset toimitukset, rakennukset, traditio, tunnustus. Niitä ei pidä hylätä vain siksi, että ne ovat vanhoja.

Mutta kysymys kuuluu: Ovatko leilit meille tärkeämpiä kuin viini? Toisin sanoen: voiko kirkon toimintatapa, perinne, organisaatio tai totuttu käytäntö joskus alkaa palvella itseään sen sijaan, että se palvelisi evankeliumia? Tässä täytyy olla herkällä tunnolla, vanhaa arvostaen ja samalla antaen tilaa Jumalan uutta luovalle työlle. Ei ole aina helppoa luopua vanhasta, vaikka se ei selvästi enää toimisikaan. Toisaalta, kaikki uusi ja suosittu ei välttämättä ole lopulta seurakuntaa rakentavaa.

Piispantarkastuksessa ei viime kädessä kysytä vain, ovatko seurakunnan rakenteet kunnossa. Kysytään, onko niissä tilaa sille uudelle viinille, jonka Kristus antaa kirkolleen. Mutta samalla on tärkeä muistaa toinen puoli: Uusi viini ei tarkoita sitä, että kaikki vanha pitäisi heittää pois. Se tarkoittaa, että kaiken vanhan tarkoitus on palvella Kristusta ja hänen evankeliumiaan.

Kristityn vapaus on vapautta Kristukseen ja lähimmäiseen. Kristillinen vapaus ei pääty ajatukseen: ”minä olen vapaa”. Se jatkuu kysymykseen: ”Mihin tätä vapautta tarvitaan?” Kristus vapauttaa ihmisen itsensä ympärillä kiertämisestä. Kun minun ei tarvitse jatkuvasti kysyä, kelpaanko Jumalalle, voin kääntyä kohti toista ihmistä.

Silloin kristityn vapaus muuttuu vapaudeksi rakastaa, vapaudeksi palvella, vapaudeksi antaa anteeksi, vapaudeksi pyytää anteeksi, vapaudeksi luopua omasta oikeudesta silloin, kun se palvelee lähimmäistä. Kristuksen vapauttama ihminen ei ole ihminen, jolla ei ole mitään sidoksia. Hän on ihminen, joka saa olla sidoksissa Kristukseen ja siksi vapaa elämään toista ihmistä varten.

Seurakunta tarvitsee sekä juuria että uudistumista. Uusi viini ei tarkoita juurettomuutta. Eikä uskollisuus tarkoita sitä, että kaikki muodot olisi säilytettävä muuttumattomina. Kristuksen evankeliumi on pysyvä. Leilit voivat muuttua. Sana rohkaisee meitä muuttumaan ja uudistumaan.

Muuramen haasteet

Täällä Muuramessa on rakennettu uutta. Armo, ilo ja rakkaus ovat keskeisiä hengen hedelmiä. On tärkeätä, että nämä ja muut Hengen hedelmät saavat kristittyjen keskuudessa tilaa entistä enemmän. Näin rakentuu yhteisö, jossa ihmisten on hyvä olla ja joka houkuttelee lisää väkeä, kuten kärpäspaperi kärpäsiä. Hengen hedelmistä ei saa kuitenkaan tulla pääsyvaatimuksia tai uskon mittareita, joilla luokitellaan ihmisiä. Kristityn vapaus vapauttaa myös omatekoisesta uskonnollisuudesta, joka vie voimia enemmän kuin antaa niitä. Kärpäspaperi ei oikeastaan olekaan hyvä kuva seurakunnasta. Vaikka se houkuttaa kärpäsiä, se sitoo ne kiinni. Näin ei terve kristillisyys tee. Se ei sido muuta kuin Kristuksen rakkauteen ja lähimmäisistä huolehtimiseen.

Tämän päivän muutkin tekstit antavat tärkeitä näkökulmia kristityn vapauteen. Vapaus on iloa kulkea Jumalan sanan valossa ja sen ravitsemana, kuten psalmissa sanotaan. Vapaus on vapautta pakotetuista juhlamenoista ja perinnäissäännöistä, kuten Aamoksen kirjassa sanotaan. Vapaus on vapautta itsetekoisesta uskonnollisuudesta, kuten kirje Kolossalaisille muistuttaa.

Meille suomalaisille isänmaan vapaus on arvo, jota kannattaa ja halutaan puolustaa. Myös kristityn vapaus on arvo, jota ei saa myydä halvalla pois. Kristus on ostanut meidät vapaaksi kalliilla hinnalla, omalla verellään, että emme enää olisi synnin, kuoleman ja paholaisen vankeja. Tästäkin vapaudesta meidän tulee pitää kiinni ja tästä vapaudesta me saamme iloita tänäänkin. ”Vapauteen Kristus meidät vapautti”.

on arvokasta saada kutsu kunnan ja seurakunnan yhteiseen juhlaan. Laihialla jos missä tällaiselle juhlalle on perusteita, onhan yhteistyö kunnan ja seurakunnan välillä ollut hyvin tiivistä ja hedelmällistä. Se oli aikoinaan jopa niin tiivistä, että kun seurakunnan ja kunnan hallinto 1800-luvulla erotettiin toisistaan, Laihialla ei noin vain taivuttu muutokseen. Yhteisistä asioista päätettiin, kuten ennenkin. Kuntakokous keskusteli sujuvasti niin tienteosta ja kansakoulusta kuin pappiloiden kunnossapidosta tai kirkonremontista. Jopa Laihian seurakunnan tilit hyväksyttiin vuosien ajan kuntakokouksessa. Lopulta lääninrovasti joutui huomauttamaan, että asia kuului kirkonkokoukselle. Viime piispantarkastuksessa neljä vuotta sitten asiaan ei tarvinnut enää kiinnittää huomiota.

Laihian seurakunnan ja pitäjän historia kertoo me-hengestä, yhteisöllisyydestä ja myös itsellisyydestä. Nämä piirteet olivat edellytyksinä oman seurakunnan synnylle. Alku ei ollut helppo. Kuningas Juhana III:n antamassa valtakirjassa jouduttiin erikseen kieltämään Mustasaaren ja Kyrön kirkkoherroja asettamasta esteitä tai haittoja uuden seurakunnan kirkkoherralle. Tänään voin ilolla todeta, että kirkkoherra Tiinan aloittaessa virassaan vastaavia esteitä ei naapuriseurakunnista ole tiedossa, vaan päinvastoin hyvä yhteistyön henki vallitsee.

Neljän ja puolen vuosisadan historiaan mahtuu monia vaikeita vaiheita, jolloin yhteisöllisyyttä on kysytty aivan erityisesti. Näin oli suurina kuolonvuosina 1690-luvulla, kun kahden vuoden aikana 29 prosenttia Laihian asukkaista kuoli. Yleensä sunnuntaina oli yhdet tai kahdet hautajaiset, mutta tuolloin monina sunnuntaipäivinä haudattiin yli 15 vainajaa. Tuosta ajasta ei mennyt kahtakaan vuosikymmentä, kun Laihia menetti helmikuussa 1714 Napuen taistelussa noin 60 prosenttia miesväestään. Eivätkä koettelemukset helpottaneet taistelun jälkeen, vaan venäläiset ryöstivät mukaansa kymmeniä lapsia, kokonaisia perheitäkin. Vielä keväällä venäläisten lähdettyä olivat edessä pitäjän naisten raskaat matkat Napuelle etsimään ja noutamaan läheistensä ruumiita. Ei voi käsittää, millaista hätää ja millaisia ajatuksia tuollaisina aikoina on näillä seuduilla käyty läpi. Uskon, että tämä juhlapäivä on samalla yhteinen kiitos kaikille menneiden sukupolvien edustajille, jotka ovat vuosisatojen aikana jaksaneet tarpoa eteenpäin kohtuuttomienkin vaikeuksien keskellä – kantaneet toisiaan, rukoilleet ja nähneet toivon siellä, missä ulkoapäin sitä on ollut vaikea nähdä.

Laihialaisia ei ehkä ole perinteisesti tunnettu kaikkein innokkaimpina kukkaronnyörien avaajina. Kirkon vanhassa kolehtihaavissa oli kello, jonka avulla vähtäri saattoi herätellä kirkonpenkissä istuvan huomiota kolehdinkeruun aikana. En tiedä, miten on tulkittava se, että kello kului nopeasti ja se jouduttiin uusimaan. Toisaalta intoa ei puuttunut silloin, kun oli mahdollisuus kouriintuntuvasti tukea apua tarvitsevia. Seurakunnan diakoniatyö voimistui nopeasti 1800-luvun lopulta alkaen. Työmuoto tarjosi seurakuntalaisille aivan uudenlaisia tapoja toimia ja auttaa. Myös tässä näkyi seurakunnan ja kunnan yhteistyö: sata vuotta sitten kunta osallistui diakonissan palkkakuluihin – palvelihan diakonissa kaikkia laihialaisia. Yhteiskunta on muuttunut paljon noista ajoista, mutta avun tarve on edelleen todellisuutta joka puolella, myös Laihialla. Toivottavasti tämä menneiden aikojen esimerkki kannustaa kantamaan edelleen yhteistä vastuuta lähimmäisen puolesta.

Laihia on ollut myös sivistyksen pitäjä. Historiassa siitä kertoo osaltaan nuorisoseuraliikkeen nousu. Jälkeenpäin on valitettavaa todeta, että seurakunnan johdon ja nuorisoseura-aktiivien välillä oli aikoinaan puolin ja toisin epäilyksiä ja väärinymmärryksiä, jotka avoimella keskustelulla olisi kenties voitu monelta osin välttää. Sivistyksen juuret ulottuvat kuitenkin vielä paljon kauemmaksi. Esimerkiksi vuonna 1801 kirkkoherraksi tullut Fredrik Stenhagen hankki tänne kolme lastenopettajaa ja maksoi heille palkan. Laihialle on ollut ominaista myös poikkeuksellisen voimakas kirjallisuusharrastus. Jo varhain kirjoja hankittiin, lukutaitoa arvostettiin ja sitä haluttiin käyttää hengellisen elämän hoitamiseen. Innostuksesta kertoo, että kirjoja on riittänyt vietäväksi etäämmällekin. Toinen valtioneuvoston istuntosalissa olevista Raamatuista on Antti Filppulan Raamattu Laihialta. – En tiedä, vannoiko ministeri virkavalansa juuri tämän Raamatun luona.

Itsekin sain sivistystä täällä Laihialla käydessäni puoli vuotta neljättä luokkaa keskustan ala-asteella. Isälleni tämä seurakunta oli Tiina-papin tavoin ensimmäinen seurakunta, johon tuomiokapituli antoi virkamääräyksen pappisvihkimyksen jälkeen. Monella liittyy muistoja ja kokemuksia tähän vanhaan seurakuntaan. Myös vähän aikaa sitten kuollut edeltäjäni, piispa Jorma Laulaja, toimi täällä pappina 60- ja 70-luvuilla. Keväällä edesmennyt appiukkoni muisteli usein Laihialla viettämiään vuosiaan onnellisimpina lapsuusvuosinaan. Hänen isänsä oli silloin töissä nuorisoseuralla.

Arvoisa juhlaväki, elämme monien juhlavuosien aikaa. Yksi niistä on osuvasti sivistyksen juhlavuosi. Samalla muistetaan julkisen hallinnon syntyä Suomessa. Nimittäin Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli, jonka alaisuuteen Laihian seurakuntakin on kuulunut suurimman osan historiastaan, viettää 750-vuotisjuhlaansa. Viime vuosikymmenet Laihian seurakunta on kuulunut Lapuan hiippakuntaan, joka puolestaan viettää 70-vuotisjuhlaansa. Uuden hiippakunnan ensimmäisen piispan Eero Lehtisen yksi ensimmäisistä virkatehtävistä oli Laihian uudistetun kirkon vihkiminen käyttöön Laihian päivän juhlan yhteydessä 5. elokuuta 1956. Juhlassa piispa Lehtinen muistutti pyhän erottamisesta arjen keskellä sekä menneiden sukupolvien työstä. Tänään arjen on keskeyttänyt juhlapäivä, jossa on pyhän tuntua. Ja tänäänkin muistamme menneiden sukupolvien työtä. Äsken mainittujen juhlavuosien teemat ovat ”Sydämen sivistystä” ja ”Yhdessä iloa”. Ajattelen, että nuo otsikot yhdistyvät hienolla tavalla tässä yhteisessä Laihian juhlassa. Lapuan hiippakunnan puolesta onnittelen lämpimästi 450-vuotiasta Laihiaa ja toivotan sen kunnalle ja seurakunnalle sekä kaikille laihialaisille Hyvän Jumalan siunausta.

tervetuloa Lapuan hiippakuntaan ja Vaasaan aloittamaan piispainkokousta.

Lapuan hiippakunta täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Sen takia aluksi pieni katsaus historiaan: Vuoden 1893 kirkolliskokouksessa ehdotettiin perustettavaksi Vaasan hiippakunta, johon otettaisiin viisi Pohjanmaan rovastikuntaa ja viisi seurakuntaa Keski-Suomesta. Kokous hylkäsi aloitteen, mutta hiukan toisaalle syntyi hiippakunta: Savonlinnan, sittemmin Viipurin ja Mikkelin, hiippakunta. Vuonna 1913 ehdotettiin kirkolliskokouksessa piispanistuimia Kotkaan sekä Jyväskylään tai Vaasaan. Vaasa oli näistä vaihtoehdoista kaikkein pisimmän matkan päässä silloisista hiippakuntakaupungeista. Tämäkään aloite ei edennyt.

Jälleen vuonna 1948 kirkolliskokoukselle tehtiin aloite hiippakuntajaon uudistamisesta ja Vaasan hiippakunnan perustamisesta. Etäisyyksien lisäksi perusteluna oli Turun arkkihiippakunnan seurakuntien suuri määrä. Aloitteentekijät totesivat: ”Turku historiallisine muistoineen on meille etelä-pohjalaisille rakas ja aina on vallinnut mitä läheisin suhde arkkipiispan ja meidän välillä. Hän on ollut aina tervetullut Etelä-Pohjanmaan seurakuntiin, mutta suuren työtaakkansa ja vaativien kirkkoamme edustavien tehtäviensä tähden on hänellä harvoin tilaisuutta saapua maakuntaamme.” Nämä sanat läheisistä suhteista arkkipiispaan ovat aivan totta yhä tänään. Ja biskop Bo-Göranin kanssa voimme todeta, että kaikki piispat ovat edelleen tervetulleita näille seuduille.

Päätös uuden hiippakunnan perustamisesta tälle alueelle tehtiin 70 vuotta sitten. Vaihtoehtoina piispanistuimen sijaintipaikaksi olivat Seinäjoki, Vaasa, Ylistaro, Isokyrö ja loppuvaiheessa myös Lapua. Hallitus päätti 13. huhtikuuta 1956 perustaa Lapuan hiippakunnan 1. heinäkuuta 1956. Tähän hiippakuntaan, joka oli siihen aikaan seitsemäs, kuului yhteensä 64 seurakuntaa. Niistä yli puolet siirtyi arkkihiippakunnasta, mutta merkittävä osa tuli myös Tampereen hiippakunnasta ja Kuopion hiippakunnasta.

Uuden hiippakunnan alue näytti aluksi hajanaiselta. Keski-Suomen ja pohjalaisseutujen välillä ei ennestään ollut vilkkaita yhteyksiä. Myös hengellisissä kysymyksissä erot näyttäytyivät usein suurina. Piispa Eero Lehtinen, joka edusti evankelista perinnettä, asettui tuomiokapituliin yhdelle herännäisyyden ydinalueista. Hän lähti määrätietoisesti rakentamaan yhteyttä hiippakunnan eri alueiden, herätysliikkeiden ja yhteiskunnallisten ryhmien kesken. Yhteys ja luottamus vahvistuivat erilaisista taustoista huolimatta.

Toimittuaan piispana puolitoista vuotta Eero Lehtinen kirjoitti paimenkirjeessään toiveikkaasti ja valoisasti: ”Kiintymys isien kirkkoon on syventynyt entisestään. Yhteinen seurakunta on saamassa oman herätysliikkeen puitteissa toimivien piirien rinnalla ja edellä yhä keskeisemmän aseman. – – Jatkuvan keskinäisen lähestymisen toivo elää laajojen piirien sydämissä. Välien eheytymisestä iloitaan. Sanaa kuunnellaan enenevässä määrässä yli rajojen.”

Kunnioitetun edeltäjäni sanat saavat minut mietteliääksi. Miten on laita tänään? Olen saanut itse elää herätysliikkeiden keskellä lapsuudestani saakka. Olen saanut kokea rikkauden, jota erilaiset painotukset tuovat evankeliumin viestiin. Näistä painotuseroista huolimatta ehtoollispöytä on ollut yhteinen eri perinteistä tuleville. Viikon varrella on sitten kokoonnuttu omiin seuroihin ja raamattu- ja rukouspiireihin. Kesäjuhlilla on kuulutettu ystävällisiä tervehdyksiä toisten herätysliikkeiden kesäjuhliin osallistujille – näin tapahtuu edelleen. Mutta onko jotakin olennaista rikkoutunut?

Yhä tänään piispan keskeisenä tehtävänä on ”vaalia kirkon ykseyttä ja kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa”. Tätä tehtävää vasten ja edellä kuultuja Eero Lehtisen sanoja vasten on surullista todeta, miten jo vuosikymmenten ajan kirkon jäsenet eivät ole aina mahtuneet samaan ehtoollispöytään eivätkä kaikki papit yhdessä alttarille. Viime aikoina tilanne näyttää jännittyneen entisestään. Kuulen piispoille eri tahoilta osoitetut sanat, joiden mukaan ratkaisut ristiriitoihin kyllä löytyisivät, jos vain tahtoa olisi.

Olen pohtinut, onko todella niin, että tahtoa ei ole. Onko todella niin, että en tahdo yhteyttä, että me tässä huoneessa emme tahdo yhteyttä, että me tässä kirkossa emme tahdo yhteyttä – että olemme luovuttaneet tai emme ole kunnolla edes yrittäneet? Kysymys on painava. Se kytkeytyy viime kädessä siihen, miten ymmärrämme Suomen evankelis-luterilaisen kirkon.

Luterilainen Augsburgin tunnustus toteaa selvästi: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” Erilaisia käsityksiä näyttää olevan kuitenkin siitä, koskevatko nämä sanat Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa vai pienempää ryhmää sen sisällä. Ajattelemmeko, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on vain ulkoinen organisaatio, jonka tehtävänä on tarjota puitteet sen sisällä toimiville todellisille Kristuksen kirkon jäsenille? Jos näin on, ratkaisun löytäminen on melko yksinkertaista. Riittää, että niillä eri ryhmillä, jotka katsovat edustavansa todellista Kristuksen kirkkoa, on omassa piirissään sakramenttien yhteys. Kirkko ulkoisena organisaationa voi koota sisäänsä monimuotoisuutta, jossa kaikki eivät mahdu yhdessä alttarille.

Tällainen ratkaisu olisi monin tavoin helppo, mutta olisiko se piispojen tehtävän mukainen? Eikö piispa ole kutsuttu vaalimaan kirkon ykseyttä ja kirkon tehtävän toteutumista juuri Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunnassa? Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei luultavasti ole kenenkään mielestä täydellinen, ja siihen kohdistuu erilaisia, keskenään ristiriitaisia odotuksia. Olisi kuitenkin tehtävämme aliarvioimista pitää sitä vain ulkoisena laitoksena. Jos katsomme, että tunnustuskirjan sanat velvoittavat Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, silloin emme pääse pakoon kirkon ykseyden kriteerejä. Silloin tilannetta, jossa sakramentit eivät yhdistä vaan erottavat, ei voi pitää tyydyttävänä. Jos me piispat tällöin toteamme, että kukin viettäköön halutessaan ehtoollista omassa ryhmässään ilman yhteyttä muihin, jätämme tehtävämme hoitamatta. Silloin voi sanoa, ettei meillä ole tahtoa. Silloin olemme luovuttaneet.

Näyttää siltä, että keskustelu hallinnollisista ratkaisuista tai käytännön toimintatavoista ei enää vie eteenpäin. Olisiko palattava teologiseen keskusteluun, joka kaikesta päätellen jäi kesken 1980-luvulla? Tarkoitan esimerkiksi kysymystä, millaiset kirkon virkaa koskevat erimielisyydet ovat niin perustavia, että ne katkaisevat evankeliumin ja sakramenttien yhteyden, ja millaiset erimielisyydet eivät tätä yhteyttä vielä riko.

Itse ajattelen, että nykyisten erimielisyyksien ei tarvitsisi rikkoa evankeliumin ja sakramenttien yhteyttä, vaan voisimme tilanteen tullen kaikki mahtua yhdessä alttarille. Silloin myös erilaisten, eri perinteistä nousevien messuyhteisöjen toiminta olisi ongelmaton osa elämää kirkossa. Eteneminen edellyttää kuitenkin avoimuutta ja kuuntelemista. On muistettava, että seurakuntalainen, joka suuntaa sunnuntaina jumalanpalvelusyhteisön luvattomaan messuun, ei tee sitä hajottaakseen kirkkoa vaan saadakseen ravintoa. Samalla tavoin on tärkeää, että Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ei nähtäisi vain ulkoisena laitoksena, jonka sisällä oikea evankeliumi ja oikeat sakramentit ovat vain tietyn todellisten kristittyjen ryhmän hallussa.

Onko tahtoa vai ei? Ajattelen, että tahtoa on niin kauan kuin on halua yhdessä tavoitella riittävää yksimielisyyttä evankeliumin opista ja sakramenteista, jotta mahdumme samaan ehtoollispöytään. Sen sijaan olemme luovuttaneet, jos toteamme, että tämä tunnustuskirjaan kirjattu kirkon ykseyden vaatimus ei koske Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Uskon, että emme ole luovuttaneet. Ja uskon, että piispa Eero Lehtisen kuvaus, jonka mukaan ”jatkuvan keskinäisen lähestymisen toivo elää laajojen piirien sydämissä”, on totta yhä tänään. Jeesuksen omat sanat ja kirkkomme tunnustus velvoittavat yrittämään. Koska Jeesus Kristus on yksi, jokainen yritys hänen kirkkonsa ykseyden korjaamiseksi ja vahvistamiseksi niin lähiympäristössä kuin maailmanlaajuisesti kantaa mukanaan toivoa.

Jeesus sanoi: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut” (Joh 17:21).

Ja apostoli Paavali opetti: ”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää” (Ef 1:21-22).

Seurakuntaruumis on moninainen, mutta sitä yhdistää yksi pää, joka on Kristus, ja yksi ravinto, jota se nauttii, leipä ja viini, Kristuksen ruumis ja veri.

Tervetuloa piispainkokoukseen!

Muutama vuosi sitten tuomiokirkkoseurakunnan hautausmaalta kaadettiin paljon puita. Asukkailta tuli runsaasti palautetta varsinkin paikallislehden palstoilla: miksi kaunista maisemaa pilataan ja tutut tuntomerkit suvun haudan ääreltä poistetaan, miksi koko hautausmaan ilme muutetaan aivan toiseksi. Nuo puut, ennen kaikkea koivut, olivat kyllä luomassa hienoa puistomaista tunnelmaa hautausmaalle ja todella – niiden mukaan oli helppo suunnistaa suurella hautausmaalla oman suvun haudoille. Puut olivat ulospäin näyttäviä ja niissä oli kesäisin vielä lehtiä. Mutta kun ensimmäisiä niistä alettiin kaataa, niin paljastui se, mitä oli aavistettu – puut olivat järjestään sisältä 70-80 prosenttisesti lahoja. Vain ulkokuori piti ne enää pystyttä ja myrskyissä niitä aina kaatuikin.

Evankeliumi kääntää katseen siihen, mikä ei näy, mitä meillä on varastoissamme, mitä meillä on sydämissämme ja sisällämme. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Sanat eivät ole vain ääniä tai informaatiota – ne paljastavat jotakin ihmisestä. Sanoilla voidaan rakentaa tai rikkoa, yhdistää tai erottaa. Tähän liittyy myös Jeesuksen vakava puhe: sanoistamme tehdään tili. Emme aina voi hallita sitä, mitä muut meistä ajattelevat, mutta voimme ottaa vastuun siitä, mitä itse puhumme toisista.

Pienistä sanoista voi kasvaa suuria seurauksia

Jaakobin kirjeessä kysytään aiheellisesti: mistä syntyvät riidat ja sodat? (Jaak 4:1-3). Riidat eivät synny tyhjästä. Jaakob vie ongelman vielä sanoja syvemmälle: ihmisen sydämeen ja haluihin. Sota alkaa usein kauan ennen kuin ensimmäinen laukaus ammutaan. Taustalla ovat vallanhalu, pelko, ahneus, loukkaantuminen, kostonhalu, nöyryyttäminen. Siksi myös sanoilla on merkitystä: ne voivat valmistaa tietä sovinnolle tai konfliktille.

Sodan kokeneet tietävät paremmin kuin me monet muut, ettei sota ala vasta silloin, kun aseet puhuvat. Sitä edeltävät sanat, vastakkainasettelut, viholliskuvat, syytökset, uhkaukset ja ihmisen halu saada omansa hinnalla millä hyvänsä. Osansa tästä on hybridisodankäynti ja disinformaatio, jonka vaikutuksen alla mekin olemme kaiken aikaa. Väärää tietoa levitetään huomaamattamme eri kanavissa eteenpäin. Luin juuri eräästä kolumnista sanat: ”Putinistien valehtelun mittakaavan kuvaaminen on jo vuosia sitten muuttunut mahdottomaksi”.

Turhat sanat ovat ennen kaikkea valhetta ja väärää tietoa välittävät sanat. Niitä viljellään viholliskuvia luodessa. Niiden takana on valheen isä, josta Jeesus totesi kerran juutalaisille puhuessaan: ”Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä” (Joh 8:44).

Valitettavasti lopulta toisen ihmisen tai kansan näkeminen ihmisenä voi väistyä sen tieltä, että näemme hänet vain vihollisena. Pienillä sanoilla voi olla suuret seuraukset. Valheen tiellä ei rakenneta mitään kestävää ihmissuhteissa tai kansojen välisissä suhteissa.

Sanan käyttäjällä on vastuu

Elämme sanojen tulvan keskellä. Monella foorumille pärjää parhaiten se, joka on sukkelin sanankäyttäjä. Mutta samalla jokaiselle sanankäyttäjälle kuuluu suuri vastuu. Jokaisesta sanasta on tehtävä kerran tiliä. Tähän sopii myös lähimmäisiä koskien Jaakobin kirjeen ohje:”Älkää puhuko pahaa toisistanne…”(Jaak 4:11–12).

Mitä se tarkoittaakaan tänä aikana sosiaalisessa mediassa, vihapuheiden kaikuessa, kärjistyvässä poliittisessa keskustelussa, toisia leimatessa, totuuden ja valheen sekoittuessa, jakolinjojen vahvistuessa meihin ja heihin.

Samassa luvussa, missä Jaakob muistuttaa riitojen ja kiistojen lähteestä, hän varoittaa ottamasta tuomarin roolia, joka kuuluu vain Jumalalle. Onkin muistettava, että oikeuden ja totuuden puolustaminen on eri asia kuin ihmisen tuomitseminen. Profeetallisen äänen tulee kaikua kaikenlaisen vääryyden keskellä.

Sanojen merkitys kriisissä

Sota-aikanakin sanoilla oli tärkeä merkitys. Sanoilla, tulivat ne sitten kaiuttimien kautta tai lentolehtisillä, koetettiin murtaa vastustajan mielet. Oli paljon sanoja, jotka levittivät pelkoa, lietsoivat vihaa ja synnyttivät epäluottamusta.

Mutta tärkeitä olivat myös sanat, jotka rohkaisivat, pitivät yllä toivoa, välittivät tietoa, kokosivat ihmisiä yhteen ja antoivat voimaa kestää. Kirkon tehtävä sotilaiden keskellä oli juuri tässä.

Toki sotiemme sukupolvi joutui myös kokemaan, että rauhaa ei aina voida säilyttää pelkästään hyvillä pyrkimyksillä ja hyvillä sanoilla. Joskus vapautta ja itsenäisyyttä on puolustettava. Mutta rauhan rakentaminen alkaa aina uudelleen siitä, miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen. Rauhantyökään ei ala vasta sodan jälkeen. Se alkaa paljon aikaisemmin: siitä, miten puhumme toisesta, miten kuuntelemme häntä ja olemmeko vielä valmiita etsimään tietä sovintoon.

Perinneliiton sivuilla todetaan tärkeä asia: ”Sotiemme aikainen sukupolvi luotti kansojen välisten ristiriitojen ratkaisemiseen neuvottelemalla. Se joutui kuitenkin asein puolustamaan kansamme olemassaoloa äärimmäisen uhan edessä. Veteraanien teot itsenäisyyden ja kansanvaltaisen järjestelmämme säilyttämiseksi ovat vapaan, vauraan Suomen perusta”.

Millaisia sanoja me tarvitsemme nyt?

Mitä me teemme sillä perinnöllä, jonka olemme saaneet? Millaisia sanoja me nyt tarvitsemme? Miten voisimme olla jatkossakin rauhanturvaamisen suurvalta?

Ajattelen, että tarvitsemme neljänlaisia sanoja: Tarvitsemme totuuden sanoja. Emme voi koskaan rakentaa rauhaa valheen varaan. Tarvitsemme rohkaisevia sanoja. Ihminen tarvitsee kuulla, että hänellä ja hänen elämällään on merkitys. Tätä viestiä tarvitsevat tänäkin aikana erityisesti nuoret ja ne, jotka eivät ole nyt löytäneet työtä. Tarvitsemme anteeksiantamuksen sanoja. Ilman niitä mikään yhteisö ei kestä. Kuten virressä todetaan: ”Sovinnossa meidän, suo maata rakentaa…” (Vk 581:2). Ja tarvitsemme toivon sanoja. Kristitty ei kiellä pahaa, mutta ei myöskään anna pahalle viimeistä sanaa.

Kristuksen sana on viimeinen sana

Evankeliumi ei pääty kehotukseen: paranna itsesi, tuota parempaa hedelmää. Se olisi vain uusi vaatimus, lisää lain sanaa. Jeesus sanoi: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Silloin joudun kysymään, mitä minun sydämessäni todella on? Löytyykö sieltä myös vihaa, katkeruutta, itsekkyyttä, pelkoa ja halua tuomita.

Kristinuskon hyvä uutinen on, että Kristus ei ainoastaan vaadi hyvää hedelmää. Hän tekee puun hyväksi. Jeesus ei tullut vain opettamaan meille parempia sanoja. Hän tuli muuttamaan ihmisen sydämen. Siksi kristityn tärkein sana ei lopulta ole meidän sanamme Jumalasta, vaan Jumalan sana meille: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”. Kun ihminen saa kuulla tämän sanan, hän voi myös itse alkaa puhua toiselle toisin.

Sotiemme sukupolvi jätti meille vapaan maan. Meidän tehtävämme on jättää seuraavalle sukupolvelle maa, jossa ihmiset osaavat edelleen puhua toisilleen rauhan sanoja ja totuuden sanoja. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Kun Jeesus puhui, kaikki ”ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Lk 4:22). Olkoon meidänkin puheemme täynnä tätä Kristuksen armon henkeä. Eli päivän rukouksen sanoin: ”Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja, jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä”.

Saarnaa valmistellessa sain tyttäreltäni kuvan, jossa heidän pihassaan olevan vanhan omenapuun yksi haara kolmesta oli romahtanut maahan ja samalla paljastui, että juuressa oleva laho uhkaa myös kahta muuta haaraa. Puussa oli kyllä kasvamassa runsas sato, mutta haurastunut runko ei enää jaksanut kantaa satoa.

Muutama vuosi sitten tuomiokirkkoseurakunnan hautausmaalta kaadettiin paljon koivupuita pois. Se oli järkytys monelle seurakuntalaiselle, sillä puut olivat vuosikymmeniä kuuluneet maisemaan ja opastaneet myös oikean haudan äärelle suurella hautausmaalla. Paljastui kuitenkin, että suurin osa vanhoista koivuista oli sisältä hyvin lahoja, vaikka pinnasta ne näyttivätkin ehjiltä. Puiden kaato oli turvallisuuden vuoksi välttämätöntä. Jos puu on hyvä, se kestää ja jaksaa kantaa satoa, mutta huono puu ei pysty toteuttamaan tehtäväänsä.

Tämän päivän teema on ”Jeesus, parantajamme”. Parantamista tarkoittava sana voidaan alkukielessä kääntää myös pelastamiseksi. Jeesus on siis myös pelastajamme. Ei vain sellainen, joka korjaa ulkonaiset ruhjeet ja saa pintapuolen kiiltämään, vaan korjaa sen, mikä on sisällä näkymättömissä ja mistä kaikki kumpuaa ulospäin. Jeesus voi kyllä parantaa sairauksia ja vaivoja ja niin hän toimikin maan päällä eläessään, mutta tärkeintä on, että hän on ainut, joka voi parantaa sydämen eli sisimmän, josta nousee usko ja kaikki Hengen hedelmät.

Huonoja omenoita ei saa hyviksi maalaamalla ne punaiseksi, vaan tekemällä koko puun terveeksi.  Meidän ihmisten ongelma ei ole ensisijaisesti kielessä vaan sydämessä. Sanat ovat kuin hedelmä puussa. Ne paljastavat, millainen puu on. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Mistä sanamme kumpuavat

Me elämme sanojen ja puheen tulvan keskellä. Menestystä ja suosiota mitataan usein puheen kautta. Politiikassa, viihteessä, liike-elämässä menestyvät parhaiten usein ne, jotka ovat sukkelia suustaan ja joiden suusta tulee puhetta lakkaamattomana virtana. Mitä sitten tarkoittaa Jeesuksen puhe turhista sanoista, joista on kerran tehtävä tili. Nostaako se hiljaiset ja vähäpuheisemmat etusijalle puheliaisiin verrattuna. Onko siis karjalaisuus tai savolaisuus huonompi tausta kuin pohjalainen jurous tai hämäläinen hitaus? Olisiko syytä aina säästellä sanoja ja tyytyä lähinnä kuuntelijan rooliin? Tästä ei varmastikaan ole kysymys. Meidät on luotu erilaisiksi ja sellaisina saamme toteuttaa itseämme, vilkkaampina tai hiljaisempina. Ei kannata yrittää olla jotain, mitä joutuu jotenkin väkisin toteuttamaan.

Jeesuksen opetus nousi fariseusten valheellisista sanoista. Voinee siis todeta, että turhat sanat ovat ennen kaikkea sanoja, jotka eivät ole tosia, turhat sanat ovat valheetta, katteettomia lupauksia tai perusteettomia lohdun sanoja – siis sanoja tai väitteitä, joille ei ole katetta. Joudumme tilille kaikista turhista ja tyhjistä sanoista, hyödyttömistä ja ajattelemattomista sanoista.

Sananlaskuissa on paljon viisautta sanoihin liittyen. Snl 10:19 todetaan edellisen käännöksen mukaan: ”Missä on paljon sanoja, siinä ei syntiä puutu; mutta joka huulensa hillitsee, se on taitava”. Nykyinen käännös sanoo saman vähän miedommin: ”Paljossa puheessa vaanii synti, viisas se, joka kielensä hillitsee”. Samassa luvussa opetetaan: ”20 Hurskaan puhe on puhtainta hopeaa, jumalattoman ajatus ei paljoa paina. 21 Hurskaan sanat ruokkivat monia, tyhmät nääntyvät ymmärryksen puutteeseen”. ”10 Kavala silmänisku tuo tuskaa, ja mieletön puhe vie tuhoon. 11 Vanhurskaan suu on elämän lähde, jumalattoman suussa piilee väkivalta”. ”13 Järkevän huulilta lähtevät viisauden sanat, tyhmyrin selässä soikoon keppi! 14 Viisas panee tiedon visusti talteen, mutta vahinko on valmis, kun hullu puhuu”.

Näin Raamatun opetukset ohjaavat jo Vanhan testamentin viisauskirjallisuudessa puhumaan harkitusti ja käyttämään sanoja viisaasti. Mutta ydinasia on se, että ”sydämen kyllyydestä suu puhuu” tai ”mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Tärkeä on päivän rukouksen pyyntö: ”Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja, jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä”.

Tähän tarvitsemme Jeesuksen parantavaa kosketusta, sillä vain hän voi puhdistaa ja uudistaa sydämen niin, että sieltä kumpuaa rakentavia ja tosia sanoja, että totuus ja rakkaus tulevat sanoissamme esiin.

Jeesuksen puheista todettiin ihmetellen, että hän puhui toisin kuin kukaan ennen: ”Kaikki kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Lk 4:22). Hänen puheensa oli täynnä armoa ja totuutta. Vaikka hän nosti esiin epäkohtia niin yhteisöjen kuin yksityisten elämässä, hän myös osoitti tietä armon lähteelle.

Sanat eivät ole kuitenkaan vain tuomion peruste, ne ovat myös vanhurskauttamisen peruste. Evankeliumissa sanotaan: ” Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.” Suun tunnustus tuo esiin myös sydämen uskon, pelastavan uskon. Roomalaiskirjeessä todetaan: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen” (Room 10:9-10). On siis merkitystä sillä, mitä sanomme ja mitä puhumme. Jeesus ei ainoastaan käske kantamaan hyvää hedelmää. Hän tekee ihmisestä uuden puun.

Seurakuntakodin juhlavuosi

Hyvät seurakuntalaiset! Tänään saamme viettää Uuraisten seurakunnan seurakuntakodin 10-vuotis- juhlaa. Seurakuntataloa kutsutaan monesti todella nimellä ”seurakuntakoti”. Se kertoo hyvin siitä, että paikka ei ole vain viranomaisen hallintorakennus tai työntekijöiden työ- ja kokoontumispaikka, vaan se on paljon enemmän. Se on koti, jossa seurakuntalaiset voivat palvella toisiaan ja kuunnella yhdessä Jumalan sanaa ja kantaa toisiaan rukouksin ja ylistää laulaen ja veisaten, kokoontua yhteiselle aterialle ja jakaa elämän iloja ja suruja eri-ikäisten kokoontumisissa. Kirkko on varsinainen sanan ja sakramenttien jakamisen paikka, mutta seurakuntakodissa mahdollistuu monenlainen arkisempi ja käytännöllisempi toiminta. On hienoa, että tämä rakennus on saanut palvella teitä jo kymmenen vuoden ajan.

Seurakuntakodin saaminen oli pitkän suunnittelun ja ponnistelun tulos. Monet paikkakunnan asukkaat olivat talkoilla osallistumassa hankkeen toteuttamiseen. Vanha, käyttökelvoton seurakuntatalo purettiin talkoovoimin uuden tieltä ja uutta taloa on kalustettu ja koristettu talkootyöllä uuraislaisten omin voimin.

Toimivien ja terveiden tilojen myötä olette päässeet kaikki työntekijät ja työmuodot saman katon alla. Työntekijöiden yhteys ja yhdessä toimiminen toteutuvat näin paljon paremmin. On myös helpompi sitoutua yhteisiin tavoitteisiin ja päämääriin. Uskon, että tämän kodin valmistumisella on ollut merkittävä myönteinen vaikutus koko seurakunnan toimintaan ja elämään, kuten edeltäjäni Simo-piispa käyttöönottojuhlassa totesi. Toivottavasti koti saa palvella myös jatkossa yhä uusia ihmisiä kutsuen ja kooten ja lähettäen seurakuntalaisia toteuttamaan seurakunnan perustehtävää. Talon tehtävä ei ole olla vain lämmin rakennus. Sen tehtävä on olla paikka, jossa Kristus kohtaa ihmisiä ja tekee hyvän puun, joka kantaa hyvää hedelmää.

Olkoon tämä koti jatkossakin paikka, mihin voin tulla pelkäämättä kovia ja armottomia sanoja, turhia ja haavoittavia sanoja; olkoon täällä tilaa hiljaisuudella ja hoitaville, parantaville sanoille, Kristuksen sanoille. Siunatkaa toisianne! Latinan sana benediktio tarkoittaa siunaamista, sananmukaisesti ”hyvän puhumista”.

Päätös

Jeesus sanoo, että puu tunnetaan hedelmistään. Mutta ennen kuin hän odottaa hedelmää, hän antaa elämän. Hän on parantaja. Hän parantaa sen, mitä emme itse pysty korjaamaan. Hän antaa anteeksi, uudistaa sydämen ja kasvattaa meissä vähitellen sellaista hedelmää, joka ilahduttaa Jumalaa ja lähimmäistä. Siksi saamme tänäänkin tulla hänen luokseen juuri sellaisina kuin olemme – emme näyttämään hyvää hedelmää, vaan vastaanottamaan elämän, jonka vain Kristus voi antaa. Jeesus ei vain vaadi hyvää hedelmää, vaan hän tekee sen mahdolliseksi.

Tänään me saamme nauttia hänen työnsä hedelmää, kun meitä kutsutaan leivän ja viinin ääreen ehtoollispöytään. Jeesus on parantajamme. Tuo alussa mainittu omenapuu menetti asiantuntijan käsittelyssä maahan romahtaneen oksan, mutta laho kohta sai käsittelyn, jolla kaksi muuta haaraa säästyi. Parantaja voi joutua karsimaan meistäkin jotain huonoa pois, että hyvä voisi kasvaa meissä.

Kysymys on sanojen ja tekojen suhteesta. Ihminen voi sanoa yhtä ja tehdä toista. Ja toisaalta ihminen voi ensin sanoa väärin, mutta muuttaa mielensä ja toimia oikein. Kauniit sanat, arvokkaat periaatteet ja juhlavat tunnustukset eivät yksin riitä, jollei se näy arjen elämässä ja lähimmäisten kohtaamisessa – eli ellemme myös tee sitä, mitä lupaamme.

Oikeudenkäytössäkään asiat eivät aina ole yksinkertaisia. Se, mikä näyttää ulospäin selvältä, voi osoittautua lähempää tarkasteltaessa monimutkaisemmaksi. Olemme toisinaan nopeitakin antamaan pikatuomioita vaikkapa sosiaalisessa mediassa, mutta se ei välttämättä kestä tarkempaa tarkastelua.

Jeesuksen kiistoissa uskonnollisten johtajien kanssa oli usein kysymys siitä, mitä Jumalan laki todella tarkoittaa ja mihin se tähtää. Jeesus ei pitänyt Jumalan lakia pahana eikä tullut kumoamaan sitä. Hän palautti lain sen tarkoitukseen: Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen.

Ulkonainen lain noudattaminen ei vielä merkitse Jumalan tahdon tekemistä. Jumala katsoo myös sydäntä.

Jumalan laki elämän suojana

Israelin kansan elämässä Tooralla – Jumalan opetuksella ja ohjeella – oli keskeinen asema. Se ohjasi jumalanpalveluselämää, yhteisön elämää ja yksittäisen ihmisen arkea. Myöhemmässä juutalaisessa perinteessä Tooran käskyjä on luokiteltu 613 käskyksi ja kielloksi.

Toora ei kuitenkaan ollut juutalaiselle vain lakikokoelma. Se liittyi Jumalan ja hänen kansansa väliseen liittoon ja siihen, miten Jumalan kansa eli hänen yhteydessään.

Jeesuksen ajan juutalaisuudessa käytiin vilkasta keskustelua siitä, miten Jumalan tahtoa tulee tulkita ja toteuttaa. Myös Jeesus osallistui tähän keskusteluun. Hän ei tullut kumoamaan lakia, vaan täyttämään sen.

Johtajat tuomareina ja 10 käskyä ohjeena

Israelin kansa sai erämaavaelluksen aikana kymmenen käskyn ohjeen turvaamaan ja suojaamaan elämää. Nuo elämän liikennesäännöt ovat edelleen hyvä pohja turvalliseen elämään. Kymmenen käskyä ei ole Suomen lakikirja, mutta ne ovat yksi niistä historiallisista lähteistä, joiden kautta länsimainen yhteiskunta on oppinut ajattelemaan oikeasta ja väärästä, vastuusta ja lähimmäisen suojelemisesta. Kymmenen käskyä eivät kerro kaikkea siitä, mitä elämässä voidaan tehdä, mutta ne asettavat rajat, joiden sisällä elämä ja yhteiselo voivat olla turvallisia. Älä tapa. Älä varasta. Älä lausu väärää todistusta. Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Ne suojelevat elämää, lähimmäistä ja yhteistä hyvää.

Tiettyyn aikaa Israelin kansaa johtivat tuomarit. Hallitsijoiden tehtäviin on usein kuulunut oikeuden jakaminen kansan parissa. Hovioikeuksiakin perustettiin 1600-luvulla Ruotsin valtakuntaan käyttämään aiemmin kuninkaalle kuulunutta tuomiovaltaa. Laki ja sen tulkinta on välttämätöntä ihmisten keskinäisissä suhteissa tässä maailmassa. Ne tuovat muuten kaoottiseen maailmaan järjestystä.

Myös uuden liiton tärkeänä sisältönä on laki ja sen noudattaminen, mutta ei ulkoinen lain noudattaminen, vaan sydämestä nouseva lainkuuliaisuus. Siihen viittaa jo profeetan ennustus messiaanisesta ajasta: ”Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani” (Jer 31:33).

Laki kurittaa, paljastaa ja opastaa

Luterilaisessa teologiassa puhutaan lain kolmesta käytöstä: laki rajoittaa, paljastaa ja opastaa.

Laki rajoittaa: se suojaa yhteistä elämää ja pitää pahaa kurissa. Laki paljastaa: se näyttää meille, ettemme itse täytä sitä hyvää, jonka oikeaksi tunnistamme. Laki opastaa: se näyttää kristitylle suunnan: miten rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä.

Laki ei kuitenkaan voi antaa sitä, mitä se meiltä vaatii. Se voi näyttää tien, mutta se ei voi nostaa ihmistä takaisin tielle silloin, kun hän on siltä poikennut.

Evankeliumin poika, joka ensin sanoi ei mutta muutti mielensä, muistuttaa meitä siitä, että ihminen voi palata. Hän voi tunnustaa väärän tiensä. Hän voi tehdä parannuksen.

Ja kristillinen usko menee vielä tätäkin pidemmälle. Meidän toivomme ei lopulta ole siinä, että onnistuisimme täyttämään Jumalan tahdon riittävän hyvin. Meidän toivomme on Kristuksessa, joka täytti Isän tahdon meidän puolestamme.

Oikeuden ja armon palveluksessa

Hyvä juhlaväki! Tänään olemme puhuneet oikeudesta. Oikeus tarvitsee lakia, jotta vahvemman oikeus ei pääse hallitsemaan. Se tarvitsee totuutta, jotta väärä ei muutu oikeaksi. Se tarvitsee viisautta, jotta lain soveltaminen olisi oikeudenmukaista.

Mutta Raamatun äärellä joudumme vielä yhden oikeussalin eteen: oman sydämemme eteen. Siinä salissa kukaan meistä ei voi vedota täydelliseen kuuliaisuuteen. Jokainen tarvitsee armoa.

Siksi kristillinen toivo ei ole siinä, että onnistumme aina sanomaan oikean vastauksen tai tekemään kaiken oikein. Toivomme on siinä, että Kristus tuntee meidät, kutsuu meitä parannukseen ja antaa anteeksi.

Kiitos työstänne oikeuden puolesta. Tarvitsemme sitä työtä. Tarvitsemme ihmisiä, jotka etsivät totuutta, puolustavat oikeutta ja kantavat vastuuta toisista. Ja tarvitsemme ennen kaikkea armoa – sitä armoa, joka tekee ihmiselle mahdolliseksi uuden alun.

Tämän päivän ydinsanoma on selvä ja lohdullinen: Jumala ei hylkää vanhaa, vaan uudistaa sen palvelemaan Kristusta.

Juhannuksen evankeliumin alku on täynnä yllätyksiä. Ensimmäiseksi Elisabet sai lapsen vanhoilla päivillään. Hän itse tai läheiset eivät enää jaksaneet odottaa tällaista ihmettä. Elisabet sai kuitenkin kantaa lasta – ja vielä samaan aikaan sukulaisensa Marian kanssa.

Toiseksi lapsen isä Sakarias sai puhekykynsä takaisin. Hän oli menettänyt sen epäillessään Jumalan ilmoitusta lapsen syntymästä. Hän ilmoitti viittomalla lapselle annettavan nimen, joka oli sama kuin äidin kertoma eli Johannes. Silloin hänen suunsa salvat aukenivat ja hän pystyi taas puhumaan. Koko raskausajan kestänyt puhekyvyn menetys päättyi hänen osaltaan Jumalan ylistykseen. Meidän epäilyksemme ja epäuskomme ei tee tyhjäksi Jumalan uskollisuutta ja hänen lupauksiaan.

Kolmanneksi lapsi sai odottamattoman nimen. Yleensä lapsi sai nimen isänsä mukaan tai vähintään jonkin sukulaisen mukaan, mutta Johannes-nimeä ei suvussa ollut ennestään. Näiden ihmeiden ja yllätysten kautta Jumala aloitti uuden vaiheen pelastushistoriassa. Johannes tuli tämän päivän aiheen mukaan avaamaan tietä häntä seuraavalla ja häntä suuremmalle henkilölle. Hän oli tien valmistaja. Hän oli vanhan ja uuden liiton taitekohdan profeetta.

Korjattu Vanha kirkko on hyvää jatkoa näille Jumalan ihmeille ja pelastusteoille. Se on seissyt paikallaan vuosisatoja. Se on nähnyt ilot ja surut. Se on kokenut sotia, nälkävuosia, kulkutauteja ja yhteiskunnan muutoksia. Nyt sekin on saanut uuden mahdollisuuden palvella – kuten Elisabet ja Sakarias. Nyt täälläkin voidaan jälleen kuuluttaa Jumalan suuria tekoja, julistaa armon ja anteeksiantamuksen sanomaa – jota muuten tämän päivän merkkihenkilön, Johanneksen, nimikin tarkoittaa.

Kirkon korjaus muistuttaa: Jumala ei hylkää vanhaa. Hän uudistaa sitä. Jes 43 sanotaan: ”Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle”. Meidän silmissämme vanha ja käyttökelvoton voi olla Jumalan käsissä tarpeellinen.

Johannes ei osoittanut itseään vaan Kristusta

Johannes Kastajan tehtävä oli erikoinen. Hän ei rakentanut omaa mainettaan. Oudosti pukeutunut luonnon antimilla elävä erämaan asukki herätti ihmetystä. Mutta hän ei kerännyt kunniaa itselleen, vaan osoitti Kristusta. Hänen elämänsä tarkoitus oli valmistaa Herralle tie.

Voisi sanoa, että kirkonkin tehtävä on sama. Kirkko ei ole itsensä vuoksi. Tämä rakennus ei ole museo. Se ei ole muistomerkki menneisyydelle. Se on paikka, joka osoittaa Kristukseen. Kirkot eri puolilla maailmaa muotoineen ja risteineen eivät ole vain mahtavia muistoja menneisyyden rakennustaidosta, vaan ne ovat kuin erämaavaelluksella rakennetut alttarit muistutuksia Jumalan lupauksista ja hänen armostaan.

Kellot kutsuvat, alttari kertoo ehtoollisesta, kasteallas uudesta elämästä, saarnatuoli Jumalan sanasta, risti ja leipä ja viini pelastuksesta. Kaikki voivat näitä katsoessa sanoa: Tuolla on Kristus, tuolla on evankeliumi.

Johannes oli tienraivaaja. Tänne Isonkyrön kirkkoonkin on kuljettu vuosisatojen ajan monenlaisia teitä pitkin: jokia, kärryteitä ja jalan tallattuja polkuja pitkin ja nyt nopeita autoteitä pitkin; näihin kulkureitteihin liittyvät myös paikalliset kertomukset, kuten Tohnin äijän kivi päädyn oven yläpuolella. Hänen reittinsä kulki tarinan mukaan Töysästä nykyisen tuomiokirkon ohitse tänne saakka.

Nyt tämä kirkko liittyy St Olav Ostrobothnia -pyhiinvaellusreittiin ja sen kautta osaksi eurooppalaista kulttuurireittiä, mutta ennen kaikkea se kutsuu yhä ihmisiä kulkemaan Kristuksen luo.

Tämä kirkko liittyy sekä näiden reittien, että pitkän historiansa kautta myös pitkään kirkkohistorialliseen jatkumoon. Tämä on hiippakuntamme vanhin kirkko ja kantaa historiaa jo ajalta ennen reformaatiota. Senkin takia on hienoa ja arvokasta, että kirkko on taas käytössä.

Herran käsi oli hänen yllään

Evankeliumi päättyy sanoihin: ”Herran käsi oli hänen yllään. Ihmiset kysyivät: Mikähän tästä lapsesta tulee?” Samalla tavoin voisi kysyä: Mitä tästä kirkosta vielä tulee? Mitä sillä vielä on edessään?

Emme tiedä. Ehkä täällä kastetaan vielä monia lapsia. Ehkä täällä vihitään nuoria pareja. Ehkä täällä saatellaan ihmisiä viimeiselle matkalle. Ehkä joku löytää täällä uskon. Ehkä joku löytää anteeksiannon. Ehkä joku löytää toivon. Kirkon tulevaisuus ei ole ensisijaisesti meidän käsissämme. Herran käsi on ja olkoon tämänkin kirkon yllä.

Monella meistä on täältä muistoja. Ne eivät kanna 1300-luvulle saakka, mutta oman elämämme varhaisempiin vuosiin. Itsekin olen ollut täällä istumassa koululaiskirkossa, mukana häissä ja konserteissa ja toisaalta aikanaan puhdistamassa yläpohjaa linnun jätöksistä. Tämä kirkko on ollut sukupolvien ajan tärkeä osa tätä maisemaa Kyrönjoen varrella ja tulee olemaan tästäkin eteenpäin. Olemassaolollaan se muistuttaa Jumalan uskollisuudesta ja armosta. Psalmissa se lausutaan näinkin: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen” (Ps 90).

Päätös

Katolisissa messuissa ja hetkipalveluksissa on jo satojen vuosien ajan muistettu kollehtarukouksessa tuossa seinustallakin kuvattua Johannes Kastajaa muun muassa näillä sanoilla: ”Jumala, joka olet tämän kunniallisen päivän meille autuaan Johanneksen syntymässä tehnyt: anna ihmisille hengellisen armon ilo; ja kaikkien uskovien mielet ohjaa ikuisen pelastuksen tielle.”

Juhannuksen keskushenkilö Johannes sanoi myöhemmin: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” Siinä on myös kirkon tehtävä. Ei kerätä huomiota itselleen. Ei rakentaa omaa kunniaansa, vaan valmistaa tietä Kristukselle. Tämä vanha kirkko on tehnyt sitä vuosisatojen ajan. Harmaana, hiljaisena, vaatimattomana se on seissyt joen töyrällä ja samalla todistanut Kristuksesta. Tänään pyydämme, että se saisi tehdä sitä vielä pitkään. Ja että jokainen, joka astuu näistä ovista sisään, voisi lähteä täältä hieman lähempänä Kristusta kuin tullessaan tänne.

Isonkyrön seurakunnalla on säilytettävänä kallis aarre tässä kirkossa, ja teidän tehtävänänne on pitää tämä kirkko elävänä rukouksen, sanan ja sakramenttien paikkana – ei vain itseänne varten, vaan myös hiippakunnan ja koko kirkon yhteiseksi hyväksi. Kiitos siitä korjaustyöstä, jota olette nyt tehneet ja jota tänään voimme tässä kirkossa juhlistaa! Vanha temppeli on taas käytettävissä monenlaiseen seurakunnan toimintaan!

Seuraavien uskontunnustuksen sanojen myötä liitymme siihen uskoon, jota tässäkin kirkossa on tunnustettu ja satojen vuosien ajan samoin sanoin. Tunnustamme yhteisen uskon Nikean uskontunnustuksen sanoin!

Jeesus lupaa kuitenkin, ettei hän jätä opetuslapsiaan orvoiksi, vaan tulee luoksemme. Olemme kuulleet taas pääsiäisen kertomuksissa, miten Jeesus yllättää opetuslapset milloin missäkin. Hän ei jättänytkään heitä orvoiksi, vaan hän tuli luokse, vielä kuolemankin jälkeen. Sen takia helatorstaina muistelemamme Kristuksen taivaaseenastuminen oli jo toisenlainen eroaminen. Jeesus ei mennyt alas maan alle, vaan ylös pilviin, taivaaseen. Häntä ei tarvinnut surra kuin kuollutta, vaan muistella kuin Isän kotiin palannutta. Ja silloin hän antoi lupauksen, joka toteutui 10 päivää myöhemmin, helluntaina.

Helluntai muistuttaa siitä, ettei kirkko elä omasta voimastaan. Pääsiäiskertomuksissa näimme aran ja vetäytyvän joukon, jossa tapahtui yhtäkkiä suuri muutos. Helluntain jälkeen opetuslapset lähtivät liikkeelle, auttamaan ja julistamaan. He saivat luvatun voiman korkeudesta.

Jeesus puhuu päivän evankeliumissa opetuslapsille ennen kuolemaansa tilanteesta, jossa nämä joutuvat pian kokemaan epävarmuutta, pelkoa ja keskeneräisyyttä. Sama koskee jokaista vihittävää: kukaan ei ole valmis omassa voimassaan. Pappien viime keskiviikkoa tuomiokapitulin istunnon yhteydessä antama pappislupaus ja pappien ja diakonien kohta antamat lupaukset ovat aika vaativia.  Mutta onneksi Jeesus ei sano: ”Selviytykää ja koittakaa pärjätä” vaan: ”Minä annan teille Puolustajan, te saatte voiman, minä tulen luoksenne”.

Jeesus puhuu läheisilleen viimeisiä kertoja ennen poismenoaan. Hän rohkaisee heitä lupauksilla, joilla he tulevat selviytymään tulevista viikoista, kuukausista ja vuosista – ja vuosisadoista. Hän ei pelottele heitä yksin jäämisellä, vaan rohkaisee heitä läsnäolon lupauksillaan. Hän antaa lupauksen Puolustajasta, joka ei ole paikallaan vain jonkin aikaa, vaan ikuisesti. Hän lupaa avun, joka ei vain ole opetuslasten lähellä, vaan on heissä. Vaikka opetuslapset kokevat jäävänsä yksin ja orvoksi, Jeesus lupaa tulla luoksemme. Samaa elämää, jota Jeesus elää ylösnousseena, hän lupaa opetuslapsienkin elävän. Sama läheinen yhteys, joka on Isän ja Pojan välillä, Jeesus lupaa myös opetuslapsilleen: ”te olette minussa ja minä teissä”. Näillä sanoilla Jeesus vakuuttaa opetuslapsilleen läsnäoloaan ja apuaan sittenkin, kun hän ei enää ruumiillisesti ole heidän kanssaan.

Hyvät kristityt, näihin samoihin lupauksiin mekin saamme tarttua ja näiden lupausten varassa te tänään vihittävät saatte lähteä tehtäviinne. Virkaan vihkiminen ei ole ensisijaisesti osoitus osaamisesta vaan kutsusta elää Pyhän Hengen varassa. Teitä ei vihitä tänään täydellisyyden vaan armon ja kutsun varaan.

Totuuden Henki pysyy teissä

Hengellinen virka ei ole vain ammatti. Pappi ja diakoni eivät välitä vain tietoa tai palveluja. Kirkon työssä välitetään Kristuksen läsnäoloa. Kun kohtaatte apua tarvitsevia, surevia, iloitsevia, huolestuneita tai kiitollisia, voitte olla siinä hetkessä Kristuksena näille ihmisille, jakamassa surua tai iloa, kuuntelemassa, osoittamassa Jumalan rakkautta ja välittämässä armoa sanoin ja teoin.

Totuuden Henki tekee evankeliumin eläväksi ihmisten sydämissä. Työssä ei ole tärkeintä näkyvä tehokkuus, vaan uskollisuus Kristukselle. Ihminen voi unohtaa saarnan sanatkin, mutta hän muistaa, tuliko kohdatuksi totuudellisesti ja armollisesti.

Pyhä Henki toimii usein hiljaisesti, emme useinkaan näe sitä liekinheittimen lieskoina ja kovana äänenä tai mahtavana menona. Mutta sanaa julistaessa ja sakramentteja jakaessa ja ihmisiä kohdatessa ja rukoillessa heidän kanssaan ja puolestaan saat pyytää, että Pyhä Henki käyttää sinua ja toimii kuten haluaa toimia. Siinä toteutuu Jeesuksen sana: ”Te olette minussa ja minä teissä”.

Jos te rakastatte minua

Jeesus sanoo, että Jumalan rakastaminen on hänen käskyjensä noudattamista. Se ei tarkoita kylmää velvollisuutta tarkan sääntöviidakon keskellä. Sillä tavoinhan fariseukset ja kirjanoppineet ymmärsivät uskon toteuttamisen. Ihmisen sydämessä tapahtuvaa muutosta kuvaa hyvin elävästi profeetta Hesekielin sanat: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen”. Vastaavasti Jeremia julistaa Herran sanana: ”Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: ’Oppikaa tuntemaan Herra!’ Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra”.

Kristillinen palvelu nousee rakkaudesta Kristukseen, ei ulkoisesta lain noudattamisesta, vaan sydämeen kirjoitetusta laista, rakkauden laista, joka näkee tämän maailman ja lähimmäiset Kristuksen silmin.

Pappis- ja diakonivirka ovat rakkauden virkoja. Näitä virkoja toteutetaan kulkemalla ihmisten rinnalla, kuuntelemalla, lohduttamalla ja myös puhumalla totuudesta ja totuudessa. Kristus löytyy usein haavoittuvien ja haavoittuneiden ihmisten keskeltä. Tämän voitte diakoniatyössä huomata. Ja evankeliumia julistetaan ihmisille, jotka kantavat monenlaisia näkymättömiä taakkoja. Sen voitte erityisesti papit kohdata, kun julistatte vapauttavaa ja anteeksiantavaa sanaa. Siinäkin toteutuu Jeesuksen sana: ”Te olette minussa ja minä teissä”.

Helluntain lupaus myös seurakunnalle

Hyvät sanankuulijat! Tämä messu ei ole vain vihittävien juhla. Koko seurakunta elää samojen lupausten varassa. Pyhä Henki kokoaa kirkon, synnyttää uskoa ja pitää yllä toivoa. Lapuan tuomiokirkossa vihittävät eivät lähde työhön yksin, vaan osaksi Kristuksen suurta maailmanlaajuista kirkkoa, jossa Pyhä Henki toimii, ohjaa ja antaa voimia.

Me kaikki voimme tänään kiittää siitä, että Jumalan vuodatti Henkensä ”kaiken lihan ylle”. Uusimmassa käännöksessä tuo Joelin kirjan kohta kuuluu näin: 17”Jumala sanoo: Viimeisinä päivinä vuodatan Henkeäni jokaiseen. Silloin poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuoret näkevät näkyjä ja vanhukset enneunia”. Ja kohta päättyy: ”21Joka silloin kutsuu Herraa avuksi, pelastuu” (Apt 2:17).

Katekismuksessa on tärkeä opetus Pyhän Hengen työstä: ”Ilman eläväksi tekevää Henkeä emme voi uskoa emmekä lähestyä Kristusta. Pakenemme Jumalaa ja käännymme hänestä pois. Pyhä Henki kutsuu meitä ja synnyttää meissä uskon ja uuden elämän. Hän antaa meille Kristuksen kaikkine lahjoineen ja varjelee meidät oikeassa uskossa”.

Pyhä Henki tekee työtään meissä yksilöinä, mutta myös seurakunnassa ja koko maailmanlaajassa kirkossa. Meidän ei tarvitse yrittää uskoa omin voimin eikä lähteä hengelliseen työhön omin voimin, vaan Pyhä Henki antaa uskon, viisauden ja voiman. Siksi voimme tänäänkin pyytää virren 112 sanoin: ”Tule, Pyhä Henki, täytä uskoviesi sydämet ja sytytä heihin rakkautesi liekki”.

Pyydän nyt vihittäviä siirtymään alttarin ääreen!