tervetuloa Lapuan hiippakuntaan ja Vaasaan aloittamaan piispainkokousta.

Lapuan hiippakunta täyttää tänä vuonna 70 vuotta. Sen takia aluksi pieni katsaus historiaan: Vuoden 1893 kirkolliskokouksessa ehdotettiin perustettavaksi Vaasan hiippakunta, johon otettaisiin viisi Pohjanmaan rovastikuntaa ja viisi seurakuntaa Keski-Suomesta. Kokous hylkäsi aloitteen, mutta hiukan toisaalle syntyi hiippakunta: Savonlinnan, sittemmin Viipurin ja Mikkelin, hiippakunta. Vuonna 1913 ehdotettiin kirkolliskokouksessa piispanistuimia Kotkaan sekä Jyväskylään tai Vaasaan. Vaasa oli näistä vaihtoehdoista kaikkein pisimmän matkan päässä silloisista hiippakuntakaupungeista. Tämäkään aloite ei edennyt.

Jälleen vuonna 1948 kirkolliskokoukselle tehtiin aloite hiippakuntajaon uudistamisesta ja Vaasan hiippakunnan perustamisesta. Etäisyyksien lisäksi perusteluna oli Turun arkkihiippakunnan seurakuntien suuri määrä. Aloitteentekijät totesivat: ”Turku historiallisine muistoineen on meille etelä-pohjalaisille rakas ja aina on vallinnut mitä läheisin suhde arkkipiispan ja meidän välillä. Hän on ollut aina tervetullut Etelä-Pohjanmaan seurakuntiin, mutta suuren työtaakkansa ja vaativien kirkkoamme edustavien tehtäviensä tähden on hänellä harvoin tilaisuutta saapua maakuntaamme.” Nämä sanat läheisistä suhteista arkkipiispaan ovat aivan totta yhä tänään. Ja biskop Bo-Göranin kanssa voimme todeta, että kaikki piispat ovat edelleen tervetulleita näille seuduille.

Päätös uuden hiippakunnan perustamisesta tälle alueelle tehtiin 70 vuotta sitten. Vaihtoehtoina piispanistuimen sijaintipaikaksi olivat Seinäjoki, Vaasa, Ylistaro, Isokyrö ja loppuvaiheessa myös Lapua. Hallitus päätti 13. huhtikuuta 1956 perustaa Lapuan hiippakunnan 1. heinäkuuta 1956. Tähän hiippakuntaan, joka oli siihen aikaan seitsemäs, kuului yhteensä 64 seurakuntaa. Niistä yli puolet siirtyi arkkihiippakunnasta, mutta merkittävä osa tuli myös Tampereen hiippakunnasta ja Kuopion hiippakunnasta.

Uuden hiippakunnan alue näytti aluksi hajanaiselta. Keski-Suomen ja pohjalaisseutujen välillä ei ennestään ollut vilkkaita yhteyksiä. Myös hengellisissä kysymyksissä erot näyttäytyivät usein suurina. Piispa Eero Lehtinen, joka edusti evankelista perinnettä, asettui tuomiokapituliin yhdelle herännäisyyden ydinalueista. Hän lähti määrätietoisesti rakentamaan yhteyttä hiippakunnan eri alueiden, herätysliikkeiden ja yhteiskunnallisten ryhmien kesken. Yhteys ja luottamus vahvistuivat erilaisista taustoista huolimatta.

Toimittuaan piispana puolitoista vuotta Eero Lehtinen kirjoitti paimenkirjeessään toiveikkaasti ja valoisasti: ”Kiintymys isien kirkkoon on syventynyt entisestään. Yhteinen seurakunta on saamassa oman herätysliikkeen puitteissa toimivien piirien rinnalla ja edellä yhä keskeisemmän aseman. – – Jatkuvan keskinäisen lähestymisen toivo elää laajojen piirien sydämissä. Välien eheytymisestä iloitaan. Sanaa kuunnellaan enenevässä määrässä yli rajojen.”

Kunnioitetun edeltäjäni sanat saavat minut mietteliääksi. Miten on laita tänään? Olen saanut itse elää herätysliikkeiden keskellä lapsuudestani saakka. Olen saanut kokea rikkauden, jota erilaiset painotukset tuovat evankeliumin viestiin. Näistä painotuseroista huolimatta ehtoollispöytä on ollut yhteinen eri perinteistä tuleville. Viikon varrella on sitten kokoonnuttu omiin seuroihin ja raamattu- ja rukouspiireihin. Kesäjuhlilla on kuulutettu ystävällisiä tervehdyksiä toisten herätysliikkeiden kesäjuhliin osallistujille – näin tapahtuu edelleen. Mutta onko jotakin olennaista rikkoutunut?

Yhä tänään piispan keskeisenä tehtävänä on ”vaalia kirkon ykseyttä ja kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa”. Tätä tehtävää vasten ja edellä kuultuja Eero Lehtisen sanoja vasten on surullista todeta, miten jo vuosikymmenten ajan kirkon jäsenet eivät ole aina mahtuneet samaan ehtoollispöytään eivätkä kaikki papit yhdessä alttarille. Viime aikoina tilanne näyttää jännittyneen entisestään. Kuulen piispoille eri tahoilta osoitetut sanat, joiden mukaan ratkaisut ristiriitoihin kyllä löytyisivät, jos vain tahtoa olisi.

Olen pohtinut, onko todella niin, että tahtoa ei ole. Onko todella niin, että en tahdo yhteyttä, että me tässä huoneessa emme tahdo yhteyttä, että me tässä kirkossa emme tahdo yhteyttä – että olemme luovuttaneet tai emme ole kunnolla edes yrittäneet? Kysymys on painava. Se kytkeytyy viime kädessä siihen, miten ymmärrämme Suomen evankelis-luterilaisen kirkon.

Luterilainen Augsburgin tunnustus toteaa selvästi: ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta.” Erilaisia käsityksiä näyttää olevan kuitenkin siitä, koskevatko nämä sanat Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa vai pienempää ryhmää sen sisällä. Ajattelemmeko, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on vain ulkoinen organisaatio, jonka tehtävänä on tarjota puitteet sen sisällä toimiville todellisille Kristuksen kirkon jäsenille? Jos näin on, ratkaisun löytäminen on melko yksinkertaista. Riittää, että niillä eri ryhmillä, jotka katsovat edustavansa todellista Kristuksen kirkkoa, on omassa piirissään sakramenttien yhteys. Kirkko ulkoisena organisaationa voi koota sisäänsä monimuotoisuutta, jossa kaikki eivät mahdu yhdessä alttarille.

Tällainen ratkaisu olisi monin tavoin helppo, mutta olisiko se piispojen tehtävän mukainen? Eikö piispa ole kutsuttu vaalimaan kirkon ykseyttä ja kirkon tehtävän toteutumista juuri Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hiippakunnassa? Suomen evankelis-luterilainen kirkko ei luultavasti ole kenenkään mielestä täydellinen, ja siihen kohdistuu erilaisia, keskenään ristiriitaisia odotuksia. Olisi kuitenkin tehtävämme aliarvioimista pitää sitä vain ulkoisena laitoksena. Jos katsomme, että tunnustuskirjan sanat velvoittavat Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa, silloin emme pääse pakoon kirkon ykseyden kriteerejä. Silloin tilannetta, jossa sakramentit eivät yhdistä vaan erottavat, ei voi pitää tyydyttävänä. Jos me piispat tällöin toteamme, että kukin viettäköön halutessaan ehtoollista omassa ryhmässään ilman yhteyttä muihin, jätämme tehtävämme hoitamatta. Silloin voi sanoa, ettei meillä ole tahtoa. Silloin olemme luovuttaneet.

Näyttää siltä, että keskustelu hallinnollisista ratkaisuista tai käytännön toimintatavoista ei enää vie eteenpäin. Olisiko palattava teologiseen keskusteluun, joka kaikesta päätellen jäi kesken 1980-luvulla? Tarkoitan esimerkiksi kysymystä, millaiset kirkon virkaa koskevat erimielisyydet ovat niin perustavia, että ne katkaisevat evankeliumin ja sakramenttien yhteyden, ja millaiset erimielisyydet eivät tätä yhteyttä vielä riko.

Itse ajattelen, että nykyisten erimielisyyksien ei tarvitsisi rikkoa evankeliumin ja sakramenttien yhteyttä, vaan voisimme tilanteen tullen kaikki mahtua yhdessä alttarille. Silloin myös erilaisten, eri perinteistä nousevien messuyhteisöjen toiminta olisi ongelmaton osa elämää kirkossa. Eteneminen edellyttää kuitenkin avoimuutta ja kuuntelemista. On muistettava, että seurakuntalainen, joka suuntaa sunnuntaina jumalanpalvelusyhteisön luvattomaan messuun, ei tee sitä hajottaakseen kirkkoa vaan saadakseen ravintoa. Samalla tavoin on tärkeää, että Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa ei nähtäisi vain ulkoisena laitoksena, jonka sisällä oikea evankeliumi ja oikeat sakramentit ovat vain tietyn todellisten kristittyjen ryhmän hallussa.

Onko tahtoa vai ei? Ajattelen, että tahtoa on niin kauan kuin on halua yhdessä tavoitella riittävää yksimielisyyttä evankeliumin opista ja sakramenteista, jotta mahdumme samaan ehtoollispöytään. Sen sijaan olemme luovuttaneet, jos toteamme, että tämä tunnustuskirjaan kirjattu kirkon ykseyden vaatimus ei koske Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa. Uskon, että emme ole luovuttaneet. Ja uskon, että piispa Eero Lehtisen kuvaus, jonka mukaan ”jatkuvan keskinäisen lähestymisen toivo elää laajojen piirien sydämissä”, on totta yhä tänään. Jeesuksen omat sanat ja kirkkomme tunnustus velvoittavat yrittämään. Koska Jeesus Kristus on yksi, jokainen yritys hänen kirkkonsa ykseyden korjaamiseksi ja vahvistamiseksi niin lähiympäristössä kuin maailmanlaajuisesti kantaa mukanaan toivoa.

Jeesus sanoi: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut” (Joh 17:21).

Ja apostoli Paavali opetti: ”Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää” (Ef 1:21-22).

Seurakuntaruumis on moninainen, mutta sitä yhdistää yksi pää, joka on Kristus, ja yksi ravinto, jota se nauttii, leipä ja viini, Kristuksen ruumis ja veri.

Tervetuloa piispainkokoukseen!

Muutama vuosi sitten tuomiokirkkoseurakunnan hautausmaalta kaadettiin paljon puita. Asukkailta tuli runsaasti palautetta varsinkin paikallislehden palstoilla: miksi kaunista maisemaa pilataan ja tutut tuntomerkit suvun haudan ääreltä poistetaan, miksi koko hautausmaan ilme muutetaan aivan toiseksi. Nuo puut, ennen kaikkea koivut, olivat kyllä luomassa hienoa puistomaista tunnelmaa hautausmaalle ja todella – niiden mukaan oli helppo suunnistaa suurella hautausmaalla oman suvun haudoille. Puut olivat ulospäin näyttäviä ja niissä oli kesäisin vielä lehtiä. Mutta kun ensimmäisiä niistä alettiin kaataa, niin paljastui se, mitä oli aavistettu – puut olivat järjestään sisältä 70-80 prosenttisesti lahoja. Vain ulkokuori piti ne enää pystyttä ja myrskyissä niitä aina kaatuikin.

Evankeliumi kääntää katseen siihen, mikä ei näy, mitä meillä on varastoissamme, mitä meillä on sydämissämme ja sisällämme. ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Sanat eivät ole vain ääniä tai informaatiota – ne paljastavat jotakin ihmisestä. Sanoilla voidaan rakentaa tai rikkoa, yhdistää tai erottaa. Tähän liittyy myös Jeesuksen vakava puhe: sanoistamme tehdään tili. Emme aina voi hallita sitä, mitä muut meistä ajattelevat, mutta voimme ottaa vastuun siitä, mitä itse puhumme toisista.

Pienistä sanoista voi kasvaa suuria seurauksia

Jaakobin kirjeessä kysytään aiheellisesti: mistä syntyvät riidat ja sodat? (Jaak 4:1-3). Riidat eivät synny tyhjästä. Jaakob vie ongelman vielä sanoja syvemmälle: ihmisen sydämeen ja haluihin. Sota alkaa usein kauan ennen kuin ensimmäinen laukaus ammutaan. Taustalla ovat vallanhalu, pelko, ahneus, loukkaantuminen, kostonhalu, nöyryyttäminen. Siksi myös sanoilla on merkitystä: ne voivat valmistaa tietä sovinnolle tai konfliktille.

Sodan kokeneet tietävät paremmin kuin me monet muut, ettei sota ala vasta silloin, kun aseet puhuvat. Sitä edeltävät sanat, vastakkainasettelut, viholliskuvat, syytökset, uhkaukset ja ihmisen halu saada omansa hinnalla millä hyvänsä. Osansa tästä on hybridisodankäynti ja disinformaatio, jonka vaikutuksen alla mekin olemme kaiken aikaa. Väärää tietoa levitetään huomaamattamme eri kanavissa eteenpäin. Luin juuri eräästä kolumnista sanat: ”Putinistien valehtelun mittakaavan kuvaaminen on jo vuosia sitten muuttunut mahdottomaksi”.

Turhat sanat ovat ennen kaikkea valhetta ja väärää tietoa välittävät sanat. Niitä viljellään viholliskuvia luodessa. Niiden takana on valheen isä, josta Jeesus totesi kerran juutalaisille puhuessaan: ”Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan, sillä hän on valehtelija ja valheen isä” (Joh 8:44).

Valitettavasti lopulta toisen ihmisen tai kansan näkeminen ihmisenä voi väistyä sen tieltä, että näemme hänet vain vihollisena. Pienillä sanoilla voi olla suuret seuraukset. Valheen tiellä ei rakenneta mitään kestävää ihmissuhteissa tai kansojen välisissä suhteissa.

Sanan käyttäjällä on vastuu

Elämme sanojen tulvan keskellä. Monella foorumille pärjää parhaiten se, joka on sukkelin sanankäyttäjä. Mutta samalla jokaiselle sanankäyttäjälle kuuluu suuri vastuu. Jokaisesta sanasta on tehtävä kerran tiliä. Tähän sopii myös lähimmäisiä koskien Jaakobin kirjeen ohje:”Älkää puhuko pahaa toisistanne…”(Jaak 4:11–12).

Mitä se tarkoittaakaan tänä aikana sosiaalisessa mediassa, vihapuheiden kaikuessa, kärjistyvässä poliittisessa keskustelussa, toisia leimatessa, totuuden ja valheen sekoittuessa, jakolinjojen vahvistuessa meihin ja heihin.

Samassa luvussa, missä Jaakob muistuttaa riitojen ja kiistojen lähteestä, hän varoittaa ottamasta tuomarin roolia, joka kuuluu vain Jumalalle. Onkin muistettava, että oikeuden ja totuuden puolustaminen on eri asia kuin ihmisen tuomitseminen. Profeetallisen äänen tulee kaikua kaikenlaisen vääryyden keskellä.

Sanojen merkitys kriisissä

Sota-aikanakin sanoilla oli tärkeä merkitys. Sanoilla, tulivat ne sitten kaiuttimien kautta tai lentolehtisillä, koetettiin murtaa vastustajan mielet. Oli paljon sanoja, jotka levittivät pelkoa, lietsoivat vihaa ja synnyttivät epäluottamusta.

Mutta tärkeitä olivat myös sanat, jotka rohkaisivat, pitivät yllä toivoa, välittivät tietoa, kokosivat ihmisiä yhteen ja antoivat voimaa kestää. Kirkon tehtävä sotilaiden keskellä oli juuri tässä.

Toki sotiemme sukupolvi joutui myös kokemaan, että rauhaa ei aina voida säilyttää pelkästään hyvillä pyrkimyksillä ja hyvillä sanoilla. Joskus vapautta ja itsenäisyyttä on puolustettava. Mutta rauhan rakentaminen alkaa aina uudelleen siitä, miten ihminen suhtautuu toiseen ihmiseen. Rauhantyökään ei ala vasta sodan jälkeen. Se alkaa paljon aikaisemmin: siitä, miten puhumme toisesta, miten kuuntelemme häntä ja olemmeko vielä valmiita etsimään tietä sovintoon.

Perinneliiton sivuilla todetaan tärkeä asia: ”Sotiemme aikainen sukupolvi luotti kansojen välisten ristiriitojen ratkaisemiseen neuvottelemalla. Se joutui kuitenkin asein puolustamaan kansamme olemassaoloa äärimmäisen uhan edessä. Veteraanien teot itsenäisyyden ja kansanvaltaisen järjestelmämme säilyttämiseksi ovat vapaan, vauraan Suomen perusta”.

Millaisia sanoja me tarvitsemme nyt?

Mitä me teemme sillä perinnöllä, jonka olemme saaneet? Millaisia sanoja me nyt tarvitsemme? Miten voisimme olla jatkossakin rauhanturvaamisen suurvalta?

Ajattelen, että tarvitsemme neljänlaisia sanoja: Tarvitsemme totuuden sanoja. Emme voi koskaan rakentaa rauhaa valheen varaan. Tarvitsemme rohkaisevia sanoja. Ihminen tarvitsee kuulla, että hänellä ja hänen elämällään on merkitys. Tätä viestiä tarvitsevat tänäkin aikana erityisesti nuoret ja ne, jotka eivät ole nyt löytäneet työtä. Tarvitsemme anteeksiantamuksen sanoja. Ilman niitä mikään yhteisö ei kestä. Kuten virressä todetaan: ”Sovinnossa meidän, suo maata rakentaa…” (Vk 581:2). Ja tarvitsemme toivon sanoja. Kristitty ei kiellä pahaa, mutta ei myöskään anna pahalle viimeistä sanaa.

Kristuksen sana on viimeinen sana

Evankeliumi ei pääty kehotukseen: paranna itsesi, tuota parempaa hedelmää. Se olisi vain uusi vaatimus, lisää lain sanaa. Jeesus sanoi: ”Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Silloin joudun kysymään, mitä minun sydämessäni todella on? Löytyykö sieltä myös vihaa, katkeruutta, itsekkyyttä, pelkoa ja halua tuomita.

Kristinuskon hyvä uutinen on, että Kristus ei ainoastaan vaadi hyvää hedelmää. Hän tekee puun hyväksi. Jeesus ei tullut vain opettamaan meille parempia sanoja. Hän tuli muuttamaan ihmisen sydämen. Siksi kristityn tärkein sana ei lopulta ole meidän sanamme Jumalasta, vaan Jumalan sana meille: ”Sinun syntisi annetaan sinulle anteeksi”. Kun ihminen saa kuulla tämän sanan, hän voi myös itse alkaa puhua toiselle toisin.

Sotiemme sukupolvi jätti meille vapaan maan. Meidän tehtävämme on jättää seuraavalle sukupolvelle maa, jossa ihmiset osaavat edelleen puhua toisilleen rauhan sanoja ja totuuden sanoja. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Kun Jeesus puhui, kaikki ”ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Lk 4:22). Olkoon meidänkin puheemme täynnä tätä Kristuksen armon henkeä. Eli päivän rukouksen sanoin: ”Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja, jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä”.

Saarnaa valmistellessa sain tyttäreltäni kuvan, jossa heidän pihassaan olevan vanhan omenapuun yksi haara kolmesta oli romahtanut maahan ja samalla paljastui, että juuressa oleva laho uhkaa myös kahta muuta haaraa. Puussa oli kyllä kasvamassa runsas sato, mutta haurastunut runko ei enää jaksanut kantaa satoa.

Muutama vuosi sitten tuomiokirkkoseurakunnan hautausmaalta kaadettiin paljon koivupuita pois. Se oli järkytys monelle seurakuntalaiselle, sillä puut olivat vuosikymmeniä kuuluneet maisemaan ja opastaneet myös oikean haudan äärelle suurella hautausmaalla. Paljastui kuitenkin, että suurin osa vanhoista koivuista oli sisältä hyvin lahoja, vaikka pinnasta ne näyttivätkin ehjiltä. Puiden kaato oli turvallisuuden vuoksi välttämätöntä. Jos puu on hyvä, se kestää ja jaksaa kantaa satoa, mutta huono puu ei pysty toteuttamaan tehtäväänsä.

Tämän päivän teema on ”Jeesus, parantajamme”. Parantamista tarkoittava sana voidaan alkukielessä kääntää myös pelastamiseksi. Jeesus on siis myös pelastajamme. Ei vain sellainen, joka korjaa ulkonaiset ruhjeet ja saa pintapuolen kiiltämään, vaan korjaa sen, mikä on sisällä näkymättömissä ja mistä kaikki kumpuaa ulospäin. Jeesus voi kyllä parantaa sairauksia ja vaivoja ja niin hän toimikin maan päällä eläessään, mutta tärkeintä on, että hän on ainut, joka voi parantaa sydämen eli sisimmän, josta nousee usko ja kaikki Hengen hedelmät.

Huonoja omenoita ei saa hyviksi maalaamalla ne punaiseksi, vaan tekemällä koko puun terveeksi.  Meidän ihmisten ongelma ei ole ensisijaisesti kielessä vaan sydämessä. Sanat ovat kuin hedelmä puussa. Ne paljastavat, millainen puu on. Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Mistä sanamme kumpuavat

Me elämme sanojen ja puheen tulvan keskellä. Menestystä ja suosiota mitataan usein puheen kautta. Politiikassa, viihteessä, liike-elämässä menestyvät parhaiten usein ne, jotka ovat sukkelia suustaan ja joiden suusta tulee puhetta lakkaamattomana virtana. Mitä sitten tarkoittaa Jeesuksen puhe turhista sanoista, joista on kerran tehtävä tili. Nostaako se hiljaiset ja vähäpuheisemmat etusijalle puheliaisiin verrattuna. Onko siis karjalaisuus tai savolaisuus huonompi tausta kuin pohjalainen jurous tai hämäläinen hitaus? Olisiko syytä aina säästellä sanoja ja tyytyä lähinnä kuuntelijan rooliin? Tästä ei varmastikaan ole kysymys. Meidät on luotu erilaisiksi ja sellaisina saamme toteuttaa itseämme, vilkkaampina tai hiljaisempina. Ei kannata yrittää olla jotain, mitä joutuu jotenkin väkisin toteuttamaan.

Jeesuksen opetus nousi fariseusten valheellisista sanoista. Voinee siis todeta, että turhat sanat ovat ennen kaikkea sanoja, jotka eivät ole tosia, turhat sanat ovat valheetta, katteettomia lupauksia tai perusteettomia lohdun sanoja – siis sanoja tai väitteitä, joille ei ole katetta. Joudumme tilille kaikista turhista ja tyhjistä sanoista, hyödyttömistä ja ajattelemattomista sanoista.

Sananlaskuissa on paljon viisautta sanoihin liittyen. Snl 10:19 todetaan edellisen käännöksen mukaan: ”Missä on paljon sanoja, siinä ei syntiä puutu; mutta joka huulensa hillitsee, se on taitava”. Nykyinen käännös sanoo saman vähän miedommin: ”Paljossa puheessa vaanii synti, viisas se, joka kielensä hillitsee”. Samassa luvussa opetetaan: ”20 Hurskaan puhe on puhtainta hopeaa, jumalattoman ajatus ei paljoa paina. 21 Hurskaan sanat ruokkivat monia, tyhmät nääntyvät ymmärryksen puutteeseen”. ”10 Kavala silmänisku tuo tuskaa, ja mieletön puhe vie tuhoon. 11 Vanhurskaan suu on elämän lähde, jumalattoman suussa piilee väkivalta”. ”13 Järkevän huulilta lähtevät viisauden sanat, tyhmyrin selässä soikoon keppi! 14 Viisas panee tiedon visusti talteen, mutta vahinko on valmis, kun hullu puhuu”.

Näin Raamatun opetukset ohjaavat jo Vanhan testamentin viisauskirjallisuudessa puhumaan harkitusti ja käyttämään sanoja viisaasti. Mutta ydinasia on se, että ”sydämen kyllyydestä suu puhuu” tai ”mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu”. Tärkeä on päivän rukouksen pyyntö: ”Opeta meitä puhumaan toisillemme sanoja, jotka ovat aitoja ja rakkautta täynnä”.

Tähän tarvitsemme Jeesuksen parantavaa kosketusta, sillä vain hän voi puhdistaa ja uudistaa sydämen niin, että sieltä kumpuaa rakentavia ja tosia sanoja, että totuus ja rakkaus tulevat sanoissamme esiin.

Jeesuksen puheista todettiin ihmetellen, että hän puhui toisin kuin kukaan ennen: ”Kaikki kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti” (Lk 4:22). Hänen puheensa oli täynnä armoa ja totuutta. Vaikka hän nosti esiin epäkohtia niin yhteisöjen kuin yksityisten elämässä, hän myös osoitti tietä armon lähteelle.

Sanat eivät ole kuitenkaan vain tuomion peruste, ne ovat myös vanhurskauttamisen peruste. Evankeliumissa sanotaan: ” Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.” Suun tunnustus tuo esiin myös sydämen uskon, pelastavan uskon. Roomalaiskirjeessä todetaan: ”Jos sinä suullasi tunnustat, että Jeesus on Herra, ja sydämessäsi uskot, että Jumala on herättänyt hänet kuolleista, olet pelastuva. Sydämen usko tuo vanhurskauden, suun tunnustus pelastuksen” (Room 10:9-10). On siis merkitystä sillä, mitä sanomme ja mitä puhumme. Jeesus ei ainoastaan käske kantamaan hyvää hedelmää. Hän tekee ihmisestä uuden puun.

Seurakuntakodin juhlavuosi

Hyvät seurakuntalaiset! Tänään saamme viettää Uuraisten seurakunnan seurakuntakodin 10-vuotis- juhlaa. Seurakuntataloa kutsutaan monesti todella nimellä ”seurakuntakoti”. Se kertoo hyvin siitä, että paikka ei ole vain viranomaisen hallintorakennus tai työntekijöiden työ- ja kokoontumispaikka, vaan se on paljon enemmän. Se on koti, jossa seurakuntalaiset voivat palvella toisiaan ja kuunnella yhdessä Jumalan sanaa ja kantaa toisiaan rukouksin ja ylistää laulaen ja veisaten, kokoontua yhteiselle aterialle ja jakaa elämän iloja ja suruja eri-ikäisten kokoontumisissa. Kirkko on varsinainen sanan ja sakramenttien jakamisen paikka, mutta seurakuntakodissa mahdollistuu monenlainen arkisempi ja käytännöllisempi toiminta. On hienoa, että tämä rakennus on saanut palvella teitä jo kymmenen vuoden ajan.

Seurakuntakodin saaminen oli pitkän suunnittelun ja ponnistelun tulos. Monet paikkakunnan asukkaat olivat talkoilla osallistumassa hankkeen toteuttamiseen. Vanha, käyttökelvoton seurakuntatalo purettiin talkoovoimin uuden tieltä ja uutta taloa on kalustettu ja koristettu talkootyöllä uuraislaisten omin voimin.

Toimivien ja terveiden tilojen myötä olette päässeet kaikki työntekijät ja työmuodot saman katon alla. Työntekijöiden yhteys ja yhdessä toimiminen toteutuvat näin paljon paremmin. On myös helpompi sitoutua yhteisiin tavoitteisiin ja päämääriin. Uskon, että tämän kodin valmistumisella on ollut merkittävä myönteinen vaikutus koko seurakunnan toimintaan ja elämään, kuten edeltäjäni Simo-piispa käyttöönottojuhlassa totesi. Toivottavasti koti saa palvella myös jatkossa yhä uusia ihmisiä kutsuen ja kooten ja lähettäen seurakuntalaisia toteuttamaan seurakunnan perustehtävää. Talon tehtävä ei ole olla vain lämmin rakennus. Sen tehtävä on olla paikka, jossa Kristus kohtaa ihmisiä ja tekee hyvän puun, joka kantaa hyvää hedelmää.

Olkoon tämä koti jatkossakin paikka, mihin voin tulla pelkäämättä kovia ja armottomia sanoja, turhia ja haavoittavia sanoja; olkoon täällä tilaa hiljaisuudella ja hoitaville, parantaville sanoille, Kristuksen sanoille. Siunatkaa toisianne! Latinan sana benediktio tarkoittaa siunaamista, sananmukaisesti ”hyvän puhumista”.

Päätös

Jeesus sanoo, että puu tunnetaan hedelmistään. Mutta ennen kuin hän odottaa hedelmää, hän antaa elämän. Hän on parantaja. Hän parantaa sen, mitä emme itse pysty korjaamaan. Hän antaa anteeksi, uudistaa sydämen ja kasvattaa meissä vähitellen sellaista hedelmää, joka ilahduttaa Jumalaa ja lähimmäistä. Siksi saamme tänäänkin tulla hänen luokseen juuri sellaisina kuin olemme – emme näyttämään hyvää hedelmää, vaan vastaanottamaan elämän, jonka vain Kristus voi antaa. Jeesus ei vain vaadi hyvää hedelmää, vaan hän tekee sen mahdolliseksi.

Tänään me saamme nauttia hänen työnsä hedelmää, kun meitä kutsutaan leivän ja viinin ääreen ehtoollispöytään. Jeesus on parantajamme. Tuo alussa mainittu omenapuu menetti asiantuntijan käsittelyssä maahan romahtaneen oksan, mutta laho kohta sai käsittelyn, jolla kaksi muuta haaraa säästyi. Parantaja voi joutua karsimaan meistäkin jotain huonoa pois, että hyvä voisi kasvaa meissä.

Kysymys on sanojen ja tekojen suhteesta. Ihminen voi sanoa yhtä ja tehdä toista. Ja toisaalta ihminen voi ensin sanoa väärin, mutta muuttaa mielensä ja toimia oikein. Kauniit sanat, arvokkaat periaatteet ja juhlavat tunnustukset eivät yksin riitä, jollei se näy arjen elämässä ja lähimmäisten kohtaamisessa – eli ellemme myös tee sitä, mitä lupaamme.

Oikeudenkäytössäkään asiat eivät aina ole yksinkertaisia. Se, mikä näyttää ulospäin selvältä, voi osoittautua lähempää tarkasteltaessa monimutkaisemmaksi. Olemme toisinaan nopeitakin antamaan pikatuomioita vaikkapa sosiaalisessa mediassa, mutta se ei välttämättä kestä tarkempaa tarkastelua.

Jeesuksen kiistoissa uskonnollisten johtajien kanssa oli usein kysymys siitä, mitä Jumalan laki todella tarkoittaa ja mihin se tähtää. Jeesus ei pitänyt Jumalan lakia pahana eikä tullut kumoamaan sitä. Hän palautti lain sen tarkoitukseen: Jumalan ja lähimmäisen rakastamiseen.

Ulkonainen lain noudattaminen ei vielä merkitse Jumalan tahdon tekemistä. Jumala katsoo myös sydäntä.

Jumalan laki elämän suojana

Israelin kansan elämässä Tooralla – Jumalan opetuksella ja ohjeella – oli keskeinen asema. Se ohjasi jumalanpalveluselämää, yhteisön elämää ja yksittäisen ihmisen arkea. Myöhemmässä juutalaisessa perinteessä Tooran käskyjä on luokiteltu 613 käskyksi ja kielloksi.

Toora ei kuitenkaan ollut juutalaiselle vain lakikokoelma. Se liittyi Jumalan ja hänen kansansa väliseen liittoon ja siihen, miten Jumalan kansa eli hänen yhteydessään.

Jeesuksen ajan juutalaisuudessa käytiin vilkasta keskustelua siitä, miten Jumalan tahtoa tulee tulkita ja toteuttaa. Myös Jeesus osallistui tähän keskusteluun. Hän ei tullut kumoamaan lakia, vaan täyttämään sen.

Johtajat tuomareina ja 10 käskyä ohjeena

Israelin kansa sai erämaavaelluksen aikana kymmenen käskyn ohjeen turvaamaan ja suojaamaan elämää. Nuo elämän liikennesäännöt ovat edelleen hyvä pohja turvalliseen elämään. Kymmenen käskyä ei ole Suomen lakikirja, mutta ne ovat yksi niistä historiallisista lähteistä, joiden kautta länsimainen yhteiskunta on oppinut ajattelemaan oikeasta ja väärästä, vastuusta ja lähimmäisen suojelemisesta. Kymmenen käskyä eivät kerro kaikkea siitä, mitä elämässä voidaan tehdä, mutta ne asettavat rajat, joiden sisällä elämä ja yhteiselo voivat olla turvallisia. Älä tapa. Älä varasta. Älä lausu väärää todistusta. Kunnioita isääsi ja äitiäsi. Ne suojelevat elämää, lähimmäistä ja yhteistä hyvää.

Tiettyyn aikaa Israelin kansaa johtivat tuomarit. Hallitsijoiden tehtäviin on usein kuulunut oikeuden jakaminen kansan parissa. Hovioikeuksiakin perustettiin 1600-luvulla Ruotsin valtakuntaan käyttämään aiemmin kuninkaalle kuulunutta tuomiovaltaa. Laki ja sen tulkinta on välttämätöntä ihmisten keskinäisissä suhteissa tässä maailmassa. Ne tuovat muuten kaoottiseen maailmaan järjestystä.

Myös uuden liiton tärkeänä sisältönä on laki ja sen noudattaminen, mutta ei ulkoinen lain noudattaminen, vaan sydämestä nouseva lainkuuliaisuus. Siihen viittaa jo profeetan ennustus messiaanisesta ajasta: ”Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa tulevina päivinä, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani” (Jer 31:33).

Laki kurittaa, paljastaa ja opastaa

Luterilaisessa teologiassa puhutaan lain kolmesta käytöstä: laki rajoittaa, paljastaa ja opastaa.

Laki rajoittaa: se suojaa yhteistä elämää ja pitää pahaa kurissa. Laki paljastaa: se näyttää meille, ettemme itse täytä sitä hyvää, jonka oikeaksi tunnistamme. Laki opastaa: se näyttää kristitylle suunnan: miten rakastaa Jumalaa ja lähimmäistä.

Laki ei kuitenkaan voi antaa sitä, mitä se meiltä vaatii. Se voi näyttää tien, mutta se ei voi nostaa ihmistä takaisin tielle silloin, kun hän on siltä poikennut.

Evankeliumin poika, joka ensin sanoi ei mutta muutti mielensä, muistuttaa meitä siitä, että ihminen voi palata. Hän voi tunnustaa väärän tiensä. Hän voi tehdä parannuksen.

Ja kristillinen usko menee vielä tätäkin pidemmälle. Meidän toivomme ei lopulta ole siinä, että onnistuisimme täyttämään Jumalan tahdon riittävän hyvin. Meidän toivomme on Kristuksessa, joka täytti Isän tahdon meidän puolestamme.

Oikeuden ja armon palveluksessa

Hyvä juhlaväki! Tänään olemme puhuneet oikeudesta. Oikeus tarvitsee lakia, jotta vahvemman oikeus ei pääse hallitsemaan. Se tarvitsee totuutta, jotta väärä ei muutu oikeaksi. Se tarvitsee viisautta, jotta lain soveltaminen olisi oikeudenmukaista.

Mutta Raamatun äärellä joudumme vielä yhden oikeussalin eteen: oman sydämemme eteen. Siinä salissa kukaan meistä ei voi vedota täydelliseen kuuliaisuuteen. Jokainen tarvitsee armoa.

Siksi kristillinen toivo ei ole siinä, että onnistumme aina sanomaan oikean vastauksen tai tekemään kaiken oikein. Toivomme on siinä, että Kristus tuntee meidät, kutsuu meitä parannukseen ja antaa anteeksi.

Kiitos työstänne oikeuden puolesta. Tarvitsemme sitä työtä. Tarvitsemme ihmisiä, jotka etsivät totuutta, puolustavat oikeutta ja kantavat vastuuta toisista. Ja tarvitsemme ennen kaikkea armoa – sitä armoa, joka tekee ihmiselle mahdolliseksi uuden alun.

Tämän päivän ydinsanoma on selvä ja lohdullinen: Jumala ei hylkää vanhaa, vaan uudistaa sen palvelemaan Kristusta.

Juhannuksen evankeliumin alku on täynnä yllätyksiä. Ensimmäiseksi Elisabet sai lapsen vanhoilla päivillään. Hän itse tai läheiset eivät enää jaksaneet odottaa tällaista ihmettä. Elisabet sai kuitenkin kantaa lasta – ja vielä samaan aikaan sukulaisensa Marian kanssa.

Toiseksi lapsen isä Sakarias sai puhekykynsä takaisin. Hän oli menettänyt sen epäillessään Jumalan ilmoitusta lapsen syntymästä. Hän ilmoitti viittomalla lapselle annettavan nimen, joka oli sama kuin äidin kertoma eli Johannes. Silloin hänen suunsa salvat aukenivat ja hän pystyi taas puhumaan. Koko raskausajan kestänyt puhekyvyn menetys päättyi hänen osaltaan Jumalan ylistykseen. Meidän epäilyksemme ja epäuskomme ei tee tyhjäksi Jumalan uskollisuutta ja hänen lupauksiaan.

Kolmanneksi lapsi sai odottamattoman nimen. Yleensä lapsi sai nimen isänsä mukaan tai vähintään jonkin sukulaisen mukaan, mutta Johannes-nimeä ei suvussa ollut ennestään. Näiden ihmeiden ja yllätysten kautta Jumala aloitti uuden vaiheen pelastushistoriassa. Johannes tuli tämän päivän aiheen mukaan avaamaan tietä häntä seuraavalla ja häntä suuremmalle henkilölle. Hän oli tien valmistaja. Hän oli vanhan ja uuden liiton taitekohdan profeetta.

Korjattu Vanha kirkko on hyvää jatkoa näille Jumalan ihmeille ja pelastusteoille. Se on seissyt paikallaan vuosisatoja. Se on nähnyt ilot ja surut. Se on kokenut sotia, nälkävuosia, kulkutauteja ja yhteiskunnan muutoksia. Nyt sekin on saanut uuden mahdollisuuden palvella – kuten Elisabet ja Sakarias. Nyt täälläkin voidaan jälleen kuuluttaa Jumalan suuria tekoja, julistaa armon ja anteeksiantamuksen sanomaa – jota muuten tämän päivän merkkihenkilön, Johanneksen, nimikin tarkoittaa.

Kirkon korjaus muistuttaa: Jumala ei hylkää vanhaa. Hän uudistaa sitä. Jes 43 sanotaan: ”Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle”. Meidän silmissämme vanha ja käyttökelvoton voi olla Jumalan käsissä tarpeellinen.

Johannes ei osoittanut itseään vaan Kristusta

Johannes Kastajan tehtävä oli erikoinen. Hän ei rakentanut omaa mainettaan. Oudosti pukeutunut luonnon antimilla elävä erämaan asukki herätti ihmetystä. Mutta hän ei kerännyt kunniaa itselleen, vaan osoitti Kristusta. Hänen elämänsä tarkoitus oli valmistaa Herralle tie.

Voisi sanoa, että kirkonkin tehtävä on sama. Kirkko ei ole itsensä vuoksi. Tämä rakennus ei ole museo. Se ei ole muistomerkki menneisyydelle. Se on paikka, joka osoittaa Kristukseen. Kirkot eri puolilla maailmaa muotoineen ja risteineen eivät ole vain mahtavia muistoja menneisyyden rakennustaidosta, vaan ne ovat kuin erämaavaelluksella rakennetut alttarit muistutuksia Jumalan lupauksista ja hänen armostaan.

Kellot kutsuvat, alttari kertoo ehtoollisesta, kasteallas uudesta elämästä, saarnatuoli Jumalan sanasta, risti ja leipä ja viini pelastuksesta. Kaikki voivat näitä katsoessa sanoa: Tuolla on Kristus, tuolla on evankeliumi.

Johannes oli tienraivaaja. Tänne Isonkyrön kirkkoonkin on kuljettu vuosisatojen ajan monenlaisia teitä pitkin: jokia, kärryteitä ja jalan tallattuja polkuja pitkin ja nyt nopeita autoteitä pitkin; näihin kulkureitteihin liittyvät myös paikalliset kertomukset, kuten Tohnin äijän kivi päädyn oven yläpuolella. Hänen reittinsä kulki tarinan mukaan Töysästä nykyisen tuomiokirkon ohitse tänne saakka.

Nyt tämä kirkko liittyy St Olav Ostrobothnia -pyhiinvaellusreittiin ja sen kautta osaksi eurooppalaista kulttuurireittiä, mutta ennen kaikkea se kutsuu yhä ihmisiä kulkemaan Kristuksen luo.

Tämä kirkko liittyy sekä näiden reittien, että pitkän historiansa kautta myös pitkään kirkkohistorialliseen jatkumoon. Tämä on hiippakuntamme vanhin kirkko ja kantaa historiaa jo ajalta ennen reformaatiota. Senkin takia on hienoa ja arvokasta, että kirkko on taas käytössä.

Herran käsi oli hänen yllään

Evankeliumi päättyy sanoihin: ”Herran käsi oli hänen yllään. Ihmiset kysyivät: Mikähän tästä lapsesta tulee?” Samalla tavoin voisi kysyä: Mitä tästä kirkosta vielä tulee? Mitä sillä vielä on edessään?

Emme tiedä. Ehkä täällä kastetaan vielä monia lapsia. Ehkä täällä vihitään nuoria pareja. Ehkä täällä saatellaan ihmisiä viimeiselle matkalle. Ehkä joku löytää täällä uskon. Ehkä joku löytää anteeksiannon. Ehkä joku löytää toivon. Kirkon tulevaisuus ei ole ensisijaisesti meidän käsissämme. Herran käsi on ja olkoon tämänkin kirkon yllä.

Monella meistä on täältä muistoja. Ne eivät kanna 1300-luvulle saakka, mutta oman elämämme varhaisempiin vuosiin. Itsekin olen ollut täällä istumassa koululaiskirkossa, mukana häissä ja konserteissa ja toisaalta aikanaan puhdistamassa yläpohjaa linnun jätöksistä. Tämä kirkko on ollut sukupolvien ajan tärkeä osa tätä maisemaa Kyrönjoen varrella ja tulee olemaan tästäkin eteenpäin. Olemassaolollaan se muistuttaa Jumalan uskollisuudesta ja armosta. Psalmissa se lausutaan näinkin: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen” (Ps 90).

Päätös

Katolisissa messuissa ja hetkipalveluksissa on jo satojen vuosien ajan muistettu kollehtarukouksessa tuossa seinustallakin kuvattua Johannes Kastajaa muun muassa näillä sanoilla: ”Jumala, joka olet tämän kunniallisen päivän meille autuaan Johanneksen syntymässä tehnyt: anna ihmisille hengellisen armon ilo; ja kaikkien uskovien mielet ohjaa ikuisen pelastuksen tielle.”

Juhannuksen keskushenkilö Johannes sanoi myöhemmin: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” Siinä on myös kirkon tehtävä. Ei kerätä huomiota itselleen. Ei rakentaa omaa kunniaansa, vaan valmistaa tietä Kristukselle. Tämä vanha kirkko on tehnyt sitä vuosisatojen ajan. Harmaana, hiljaisena, vaatimattomana se on seissyt joen töyrällä ja samalla todistanut Kristuksesta. Tänään pyydämme, että se saisi tehdä sitä vielä pitkään. Ja että jokainen, joka astuu näistä ovista sisään, voisi lähteä täältä hieman lähempänä Kristusta kuin tullessaan tänne.

Isonkyrön seurakunnalla on säilytettävänä kallis aarre tässä kirkossa, ja teidän tehtävänänne on pitää tämä kirkko elävänä rukouksen, sanan ja sakramenttien paikkana – ei vain itseänne varten, vaan myös hiippakunnan ja koko kirkon yhteiseksi hyväksi. Kiitos siitä korjaustyöstä, jota olette nyt tehneet ja jota tänään voimme tässä kirkossa juhlistaa! Vanha temppeli on taas käytettävissä monenlaiseen seurakunnan toimintaan!

Seuraavien uskontunnustuksen sanojen myötä liitymme siihen uskoon, jota tässäkin kirkossa on tunnustettu ja satojen vuosien ajan samoin sanoin. Tunnustamme yhteisen uskon Nikean uskontunnustuksen sanoin!

”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne”. Tämä on suuri lupaus kohta ristillä kuolevalta Herralta. Orvoksi jääminen on kipeä kokemus, tapahtuu se sitten lapsena tai aikuisena. Meillä on tai on ollut vain yksi isä ja yksi äiti. Vanhemman menettäminen muuttaa elämää lopullisesti ja menetys säilyy mielessä koko elämän.

Jeesus lupaa kuitenkin, ettei hän jätä opetuslapsiaan orvoiksi, vaan tulee luoksemme. Olemme kuulleet taas pääsiäisen kertomuksissa, miten Jeesus yllättää opetuslapset milloin missäkin. Hän ei jättänytkään heitä orvoiksi, vaan hän tuli luokse, vielä kuolemankin jälkeen. Sen takia helatorstaina muistelemamme Kristuksen taivaaseenastuminen oli jo toisenlainen eroaminen. Jeesus ei mennyt alas maan alle, vaan ylös pilviin, taivaaseen. Häntä ei tarvinnut surra kuin kuollutta, vaan muistella kuin Isän kotiin palannutta. Ja silloin hän antoi lupauksen, joka toteutui 10 päivää myöhemmin, helluntaina.

Helluntai muistuttaa siitä, ettei kirkko elä omasta voimastaan. Pääsiäiskertomuksissa näimme aran ja vetäytyvän joukon, jossa tapahtui yhtäkkiä suuri muutos. Helluntain jälkeen opetuslapset lähtivät liikkeelle, auttamaan ja julistamaan. He saivat luvatun voiman korkeudesta.

Jeesus puhuu päivän evankeliumissa opetuslapsille ennen kuolemaansa tilanteesta, jossa nämä joutuvat pian kokemaan epävarmuutta, pelkoa ja keskeneräisyyttä. Sama koskee jokaista vihittävää: kukaan ei ole valmis omassa voimassaan. Pappien viime keskiviikkoa tuomiokapitulin istunnon yhteydessä antama pappislupaus ja pappien ja diakonien kohta antamat lupaukset ovat aika vaativia.  Mutta onneksi Jeesus ei sano: ”Selviytykää ja koittakaa pärjätä” vaan: ”Minä annan teille Puolustajan, te saatte voiman, minä tulen luoksenne”.

Jeesus puhuu läheisilleen viimeisiä kertoja ennen poismenoaan. Hän rohkaisee heitä lupauksilla, joilla he tulevat selviytymään tulevista viikoista, kuukausista ja vuosista – ja vuosisadoista. Hän ei pelottele heitä yksin jäämisellä, vaan rohkaisee heitä läsnäolon lupauksillaan. Hän antaa lupauksen Puolustajasta, joka ei ole paikallaan vain jonkin aikaa, vaan ikuisesti. Hän lupaa avun, joka ei vain ole opetuslasten lähellä, vaan on heissä. Vaikka opetuslapset kokevat jäävänsä yksin ja orvoksi, Jeesus lupaa tulla luoksemme. Samaa elämää, jota Jeesus elää ylösnousseena, hän lupaa opetuslapsienkin elävän. Sama läheinen yhteys, joka on Isän ja Pojan välillä, Jeesus lupaa myös opetuslapsilleen: ”te olette minussa ja minä teissä”. Näillä sanoilla Jeesus vakuuttaa opetuslapsilleen läsnäoloaan ja apuaan sittenkin, kun hän ei enää ruumiillisesti ole heidän kanssaan.

Hyvät kristityt, näihin samoihin lupauksiin mekin saamme tarttua ja näiden lupausten varassa te tänään vihittävät saatte lähteä tehtäviinne. Virkaan vihkiminen ei ole ensisijaisesti osoitus osaamisesta vaan kutsusta elää Pyhän Hengen varassa. Teitä ei vihitä tänään täydellisyyden vaan armon ja kutsun varaan.

2. Totuuden Henki pysyy teissä

Hengellinen virka ei ole vain ammatti. Pappi ja diakoni eivät välitä vain tietoa tai palveluja. Kirkon työssä välitetään Kristuksen läsnäoloa. Kun kohtaatte apua tarvitsevia, surevia, iloitsevia, huolestuneita tai kiitollisia, voitte olla siinä hetkessä Kristuksena näille ihmisille, jakamassa surua tai iloa, kuuntelemassa, osoittamassa Jumalan rakkautta ja välittämässä armoa sanoin ja teoin.

Totuuden Henki tekee evankeliumin eläväksi ihmisten sydämissä. Työssä ei ole tärkeintä näkyvä tehokkuus, vaan uskollisuus Kristukselle. Ihminen voi unohtaa saarnan sanatkin, mutta hän muistaa, tuliko kohdatuksi totuudellisesti ja armollisesti.

Pyhä Henki toimii usein hiljaisesti, emme useinkaan näe sitä liekinheittimen lieskoina ja kovana äänenä tai mahtavana menona. Mutta sanaa julistaessa ja sakramentteja jakaessa ja ihmisiä kohdatessa ja rukoillessa heidän kanssaan ja puolestaan saat pyytää, että Pyhä Henki käyttää sinua ja toimii kuten haluaa toimia. Siinä toteutuu Jeesuksen sana: ”Te olette minussa ja minä teissä”.

3. Jos te rakastatte minua

Jeesus sanoo, että Jumalan rakastaminen on hänen käskyjensä noudattamista. Se ei tarkoita kylmää velvollisuutta tarkan sääntöviidakon keskellä. Sillä tavoinhan fariseukset ja kirjanoppineet ymmärsivät uskon toteuttamisen. Ihmisen sydämessä tapahtuvaa muutosta kuvaa hyvin elävästi profeetta Hesekielin sanat: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen”. Vastaavasti Jeremia julistaa Herran sanana: ”Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: ’Oppikaa tuntemaan Herra!’ Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra”.

Kristillinen palvelu nousee rakkaudesta Kristukseen, ei ulkoisesta lain noudattamisesta, vaan sydämeen kirjoitetusta laista, rakkauden laista, joka näkee tämän maailman ja lähimmäiset Kristuksen silmin.

Pappis- ja diakonivirka ovat rakkauden virkoja. Näitä virkoja toteutetaan kulkemalla ihmisten rinnalla, kuuntelemalla, lohduttamalla ja myös puhumalla totuudesta ja totuudessa. Kristus löytyy usein haavoittuvien ja haavoittuneiden ihmisten keskeltä. Tämän voitte diakoniatyössä huomata. Ja evankeliumia julistetaan ihmisille, jotka kantavat monenlaisia näkymättömiä taakkoja. Sen voitte erityisesti papit kohdata, kun julistatte vapauttavaa ja anteeksiantavaa sanaa. Siinäkin toteutuu Jeesuksen sana: ”Te olette minussa ja minä teissä”.

4. Helluntain lupaus myös seurakunnalle

Hyvät sanankuulijat! Tämä messu ei ole vain vihittävien juhla. Koko seurakunta elää samojen lupausten varassa. Pyhä Henki kokoaa kirkon, synnyttää uskoa ja pitää yllä toivoa. Lapuan tuomiokirkossa vihittävät eivät lähde työhön yksin, vaan osaksi Kristuksen suurta maailmanlaajuista kirkkoa, jossa Pyhä Henki toimii, ohjaa ja antaa voimia.

Me kaikki voimme tänään kiittää siitä, että Jumalan vuodatti Henkensä ”kaiken lihan ylle”. Uusimmassa käännöksessä tuo Joelin kirjan kohta kuuluu näin: 17”Jumala sanoo: Viimeisinä päivinä vuodatan Henkeäni jokaiseen. Silloin poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuoret näkevät näkyjä ja vanhukset enneunia”. Ja kohta päättyy: ”21Joka silloin kutsuu Herraa avuksi, pelastuu” (Apt 2:17).

Katekismuksessa on tärkeä opetus Pyhän Hengen työstä: ”Ilman eläväksi tekevää Henkeä emme voi uskoa emmekä lähestyä Kristusta. Pakenemme Jumalaa ja käännymme hänestä pois. Pyhä Henki kutsuu meitä ja synnyttää meissä uskon ja uuden elämän. Hän antaa meille Kristuksen kaikkine lahjoineen ja varjelee meidät oikeassa uskossa”.

Pyhä Henki tekee työtään meissä yksilöinä, mutta myös seurakunnassa ja koko maailmanlaajassa kirkossa. Meidän ei tarvitse yrittää uskoa omin voimin eikä lähteä hengelliseen työhön omin voimin, vaan Pyhä Henki antaa uskon, viisauden ja voiman. Siksi voimme tänäänkin pyytää virren 112 sanoin: ”Tule, Pyhä Henki, täytä uskoviesi sydämet ja sytytä heihin rakkautesi liekki”.

Pyydän nyt vihittäviä siirtymään alttarin ääreen!

Tänään on yliopiston juhlapäivä, promootiojuhla. Lähipäiviin sisältyy monenlaista vanhoja perinteitä. Promootiolla on takanaan yli 700 vuoden historia, maassammekin jo yli 300 vuoden perinne. Yksi perinteistä on juhlakulkue yliopistolta tänne kirkkoon. Se kuvastaa yhteenkuuluvuutta ja iloa saavutetuista suorituksista – ja tänään hieno kesäinen sää helli meitä. Täällä kirkossa kokoontuessamme on hyvä muistaa, että kirkon historiassa tutkimus ja opetus on nähty tärkeänä. Jo apostoli Paavali oli oppinut mies, ja esimerkiksi Euroopassa yliopistotoiminta lähti keskiajalla laajenemaan kirkon tarpeista. Suomessakin koululaitos lähti liikkeelle kirkon opetustoiminnasta.

Today we celebrate the university’s academic festival, a tradition with centuries of history both in Europe and in Finland. The ceremonial procession from the university to the church expresses shared joy, community, and gratitude for academic achievement. Gathering here also reminds us that throughout history the Church has valued learning, teaching, and research, and that education itself grew in close connection with the Church’s mission.

Aikoinaan akateemisissa väitöstilaisuuksissa oli yleisenä käytäntönä, että väitöskirjan laati ansioitunut tieteentekijä – usein kyseisen oppialan professori. Joku hänen oppilaansa nimettiin vastaväittäjäksi ja toinen puolustamaan väitöskirjaa. Tilaisuudessa väittelytaitojen osoittaminen saattoi nousta tärkeämmäksi avuksi kuin väitöskirjan sisältö.

Te, jotka väittelyn myötä olette tänään saaneet tohtorin arvon tunnukset, tiedätte hyvin, mitä on olla toisenlaisessa väittelytilanteessa. Olette menestyksekkäästi puolustaneet omaa tutkimustanne ja sen tuloksia. Pelkillä hyvillä väittelytaidoilla se ei olisi onnistunut. On tarvittu myös vankkaa tutkimusta. Toisaalta tuntuisi uskalletulta sanoa, että olette puolustaneet totuutta, onhan tieteellinen tieto alati muuttuvaa ja täydentyvää. Olennaista on silti ollut aito ja pyyteetön pyrkimys totuuteen. Sitä on vaadittu yhtä lailla teiltä kunniatohtorin arvon saaneilta. Tuota pyrkimystä voisi ehkä sanoa totuuden hengeksi pienellä alkukirjaimella.

Te väitelleet olette samalla puolustaneet jotakin hyvin henkilökohtaista. On eri asia puolustaa professorin kirjoittamaa väitöstekstiä kuin omaa vuosien työtä, jonka kanssa niin itse kuin kenties oma lähipiiri on elänyt hyvin tiiviisti. Vaatii rohkeutta saattaa työ julkisesti ruodittavaksi. Tänään tuo rohkeus saa palkintonsa.

Today’s doctoral graduates have defended not someone else’s work but the results of their own years of research and dedication. True scholarship requires more than debating skills — it calls for an honest and selfless search for truth. Presenting one’s own work for public evaluation also demands personal courage, and today that courage is being recognized and honored.

Puolustaja sisimmässä

Johanneksen evankeliumissa Jeesus lupaa opetuslapsilleen, että Isä antaa heille puolustajan. Millaisesta respondentista on kyse? Millaiseen väitökseen ollaan valmistautumassa? Ensinnäkin tämäkin puolustaja on persoona. Hänellä on nimi: Totuuden Henki – isolla alkukirjaimella. Myös tässä puolustamisessa on kyse jostakin hyvin henkilökohtaisesta. Jeesus nimittäin sanoo: ”Hän pysyy luonanne ja on teissä.” Hän on siis läsnä jopa sisäisesti.

Johanneksen evankeliumi kertoo, miten oppilaat jäivät ymmälleen näiden Jeesuksen sanojen äärellä. Jeesus kuitenkin lupasi, että asiat valkenisivat heille myöhemmin, hänen mentyään taivaaseen. Tuosta uudesta ajasta kertoo ensimmäinen Johanneksen kirje, joka liittyy läheisesti Johanneksen evankeliumiin. Sen kolmannessa luvussa on ohje:

”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken. Rakkaat ystävät, jos sydämemme ei meitä syytä, me voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa.”

Kovin vastaväittäjä, eikä ainoastaan akateeminen opponentti vaan jopa syyttäjä, on oma sydämemme. Tutkimustyöhön, kuten kaikkeen elämään, voi liittyä itsesyytöksiä ja huonoa omaatuntoa. Olenko käyttänyt aikani siihen, mikä kussakin hetkessä on ollut tärkeintä? Olenko ollut läsnä silloin, kun olen ollut paikalla? Itsesyytöksissä pyöriminen ei kuitenkaan vie eteenpäin. Se ei anna mahdollisuutta ottaa opiksi, pyytää ja antaa anteeksi, aloittaa uusi päivä alusta.

Kun oma sydän syyttää, tarvitaan puolustajaa. Puolustaja, Totuuden Henki, rauhoittaa sydämemme. Hän muistuttaa anteeksiannosta ja pelastuksesta, lähettäjänsä Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. On kyse vielä paljon henkilökohtaisemmasta asiasta kuin oman tutkimuksen puolustamisesta. Silloin, kun sydän ei meitä enää syytä, voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa. Kirkkoisä Augustinus kuvasi tapahtumaa: ”Sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, Jumala.”

Jesus promises his followers the Holy Spirit, the Spirit of Truth, who dwells within us and brings peace to troubled hearts. Our deepest accusations often come from within ourselves — from guilt, self-doubt, and feelings of inadequacy. The Holy Spirit reminds us of forgiveness, grace, and Christ’s saving work, giving us the confidence to approach God and the strength to live in peace.

Rohkaisija ulospäin

Tieteentekijälle maailma on uskomattoman moniulotteinen ja kiehtova yhä uusien löytöretkien paikka. Siksi voikin hätkähdyttää, miten kielteisesti Jeesus puhuu maailmasta. Hän sanoo: ”Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä.” Vaikka Jeesus on edellä ilmoittanut, että Totuus on läsnä sisäisesti, mitä henkilökohtaisimmin, se ei rajoitu näkyvän maailman rajoihin eikä ole tutkittavissa normaalein keinoin. Totuus ylittää rajan toiseen todellisuuteen.

Tarvitaan kahdenlaista totuuden henkeä. Sitä, joka kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella ja joka ajaa meitä etsimään ja uudelleenarvioimaan tietoamme. Ja sitä, joka on persoona ja kirjoitetaan isolla alkukirjaimella – ja joka voi puolustaa meitä sydämemme syytöksiä vastaan. Tämän maailman metodeilla viimeksi mainittu Totuuden Henki jää salaisuudeksi ja tavoittamattomaksi, mutta hän ei ole kaukana.

Totuuden Henki, helluntain Henki, on sisäisesti läsnä mutta ei käänny eikä käännä sisäänpäin, päinvastoin. Sydämen syytökset, rauhattomuus ja epävarmuus vievät huomiota sisäänpäin, mutta Totuuden Hengen tehtävänä on kääntää ne levoksi ja rauhaksi. Siten Henki vapauttaa toimimaan. Helluntain sanomaan kuuluukin vahvasti: ”Älkäämme siis rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.”

Tutkimus tähtää eteenpäin, ulospäin, vapauteen. Tarvitaan totuuden henkeä, pienellä alkukirjaimella, aitoa pyrkimystä kohti totuutta. Se on perustelevaa ja toistettavaa. Tieto lisääntyy ja tarkentuu, vaikka lopullinen totuus voikin jäädä salatuksi. Totuuden Hengen, isolla alkukirjaimella, totuus taas on kertakaikkista ja täydellistä mutta silti salattua. Tämäkin totuus vie eteenpäin, ulospäin ja vapauteen, mutta vielä kauemmas ja vielä syvemmälle. Tämän totuuden ydin on tiivistettynä uskontunnustukseen.

Research continually expands our understanding of the world, yet not all truth can be reached by human methods alone. Alongside the human search for knowledge, Christians believe in the Holy Spirit, who leads into a deeper and lasting truth. This Spirit frees us from fear and turns us outward toward service, love, and responsible action in the world.

Tunnustamme nyt kristillisen uskomme.
We confess our Christian faith, each in our own language. Please rise.

Tänään vietämme täällä Kaskisissa seurakunnan 100-vuotisjuhlaa. Evankeliumi vie meidät kuitenkin vielä vanhempaan juhlaan.

Lehtimajajuhla oli historioitsija Josefuksen mukaan suurin ja pyhin kaikista juutalaisten juhlista. Sitä vietettiin Mooseksen lain säädöksen mukaan seitsemännen kuun ensimmäisenä päivänä eli syys-lokakuussa. Silloin maa sai yleensä sateen, joka teki kaiken hedelmälliseksi. Juhla-aika kesti kahdeksan päivää ja oli sävyltään hyvin riemullinen. Juhlan aiheena oli muistaa Israelin kansan 40-vuotista erämaavaellusta Egyptin orjuudesta vapauteen sekä kiittää Jumalan huolenpidosta ja sadonkorjuusta. Pihoihin rakennettiin lehvistä tehtyjä lehtimajoja muistona erämaavaelluksen väliaikaisista asumuksista.

Näitä Kaskisen seurakunnan juhlia ei vietetä niin pitkään, mutta samanlaista iloa ja kiitollisuutta mekin voimme tuntea. Kiitollisia voimme olla myös sateesta, jota saimme viikon mittaan. Nyt luonto saa lähteä kasvamaan täydellä tohinalla.

Dessa festligheter i Kaskö församling har inte pågått lika länge, men också vi får känna samma glädje och tacksamhet. Vi kan också vara tacksamma för regnet som vi har fått under veckan. Nu får naturen börja växa med full kraft.

—

Kaskinen on aina ollut monella tavalla tuulinen kaupunki. Kaskisiin on tultu useasta suunnasta, ja kaupungista on lähdetty eri suuntiin. Yritteliäisyys on synnyttänyt kauniita puutaloja. Monet niistä ovat sittemmin usein vaihtaneet omistajaa, osin konkurssihuuto-kaupoissa, ja useat ovat palaneet. Tilalle on rakennettu uutta. Meri on mahdollistanut kalastuksen ja kaupankäynnin mutta myös vienyt monen hengen. Tämän kaiken keskellä seurakunta on edustanut sitä, mikä on pysyvää, mutta samalla elänyt mukana ajan muutoksissa.

Seurakunnan ja kirkon saaminen vaativat Kaskisten asukkailta kärsivällisyyttä. Ajatus Kaskisten irrottamisesta Närpiön seurakunnasta ja oman seurakunnan perustamisesta heräsi pian Kaskisten kaupungin perustamisen jälkeen. Kaupunki oli kymmenvuotias, kun kysymys oli vuonna 1795 ensimmäistä kertaa esillä porvariston kokouksessa Närpiön kirkkoherran viran vapautumisen myötä. Vaikka kirkkoherralle suunnitellun palkan pienuus herätti epäilyksiä, hänen ei olisi tarvinnut tyytyä viiteen leipään ja kahteen kalaan: palkaksi esitettiin 51 riikintaalaria ja kymmenen tynnyrillistä silakoita. Seurakunnan perustamiseen ei kuitenkaan saatu hallitsijan lupaa. Sen jälkeen huomio keskitettiin oman kaupunginsaarnaajan saamiseen, mikä toteutuikin vuonna 1798. Nimike voisi tänä päivänä olla esimerkiksi seurakuntapastori. Oli siis kyseessä pappi, jolla seurakunta maksoi palkkaa ja jolle oli määrätty tietty tehtävä ja alue hoidettavaksi.

Seurakuntalaisten aktiivisuus oman seurakunnan ja kirkon saamiseksi oli hätkähdyttävää. Jo 1800-luvun puolivälissä alkoi tavoitteellinen varainkeruu omaa kirkkoa varten. Myöhemmin yhdistykset, kuten Kirkko Kaskisiin – En Kyrka till Kaskö järjestivät keräyksiä ja tapahtumia. Varsinaista kirkkorakennusta saatiin odottaa 1960-luvulle saakka, mutta lopulta sekin saatiin. Asemakaavaan tontti kirkolle oli varattu jo parisataa vuotta aikaisemmin. Pieneltä seurakunnalta on aina vaadittu joustavuutta, kärsivällisyyttä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Församlingsbornas aktivitet för att få en egen församling och kyrka var imponerande. Redan i mitten av 1800-talet inleddes en målmedveten insamling för att bygga en egen kyrka. Senare ordnade föreningar, såsom Kirkko Kaskisiin – En Kyrka till Kaskö, insamlingar och olika evenemang. Själva kyrkobyggnaden fick man vänta på ända till 1960-talet, men till slut blev också den verklighet. I stadsplanen hade en tomt för kyrkan reserverats redan tvåhundra år tidigare. En liten församling har alltid behövt flexibilitet, tålamod och förmåga att arbeta tillsammans för ett gemensamt mål.

—

Kaksikielisyys on ollut osa Kaskisten seurakuntaelämää alusta asti. Kaupungin perustamisen aikaan iältään vähintään 15-vuotiaista seurakuntalaisista 208 henkilöä oli ruotsinkielisiä ja 15 suomenkielisiä. Lokakuussa 1798 pidetyssä kirkonkokouksessa sovittiin, että jumalanpalveluksia pidettäisiin molemmilla kielillä. Näin tapahtuu edelleenkin.

Seurakunta siirtyi vuonna 1978 Porvoon hiippakunnasta Lapuan hiippakuntaan. Siten seurakunta on satavuotisen itsenäisyytensä ajasta kuulunut melko tarkalleen puolet Porvoon hiippakuntaan ja puolet Lapuan hiippakuntaan. Tämäkin seikka kuvastaa hyvin konkreettisella tavalla kaksikielisyyttä. Samalla hiippakuntavaihdos kertoo kaupungin elinkeinojen muutoksesta ja metsäteollisuuden vaikutuksesta.

Församlingen överfördes år 1978 från Borgå stift till Lappo stift. Därmed har församlingen under sina hundra år som självständig församling hört nästan exakt hälften av tiden till Borgå stift och hälften till Lappo stift. Också detta beskriver på ett mycket konkret sätt tvåspråkigheten. Samtidigt berättar stiftsbytet om förändringarna i stadens näringsliv och skogsindustrins påverkan.

Reformaation merkkivuoden kunniaksi vuonna 2017 istutettiin kirkon eteen pihlaja. Se nimettiin sukupolvien puuksi, joka kertoo elämän kiertokulusta ja Jumalan huolenpidosta kautta aikojen. Vuosisatojen kuluessa elämä Kaskisten saarella on muuttunut ja seurakunnan rakenteet vaihtuneet, mutta reformaation muistutus Jumalan armosta on säilynyt. Täällä on eletty ympäristössä, jossa myrsky, haaksirikko, konkurssi tai tehtaan lakkautus on saattanut hetkessä muuttaa suunnitelmat ja häivyttää tulevaisuudennäkymät. Tänään kaatuneitten muistopäivänänä muistamme erityisesti heitä, joiden suunnitelmat sota tuhosi – heitä, jotka antoivat henkensä sodissa vuonna 1918 ja vuosina 1939–1945. Sankarihautausmaalle on siunattu 36 sankarivainajaa. Kaikkien vaiheiden jälkeen voi todeta Roomalaiskirjeen sanoin: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” (Room. 9:16)

—

Tämän päivän aihe on Pyhän Hengen odotus. Johdantosanojen mukaan ”Kristuksen lupaama Pyhä Henki luo yhteyden taivaaseen astuneen Herran ja opetuslasten eli seurakunnan välille, karkottaa pelon ja tekee kristityt osallisiksi Kristuksesta ja hänen lahjoittamastaan pelastuksesta. Pyhä Henki vakuuttaa kristityille, että he ovat Jumalan lapsia ja saavat Jeesuksen tavoin kutsua Jumalaa nimellä Abba, Isä”.

Uskoon kuuluu paljon odotusta. Odotamme vastauksia rukouksiin, odotamme Jumalan lupausten toteumista, odotamme uskon uudistumista, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Vaikka pelastuksen perustus on jo toteutunut Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa, me olemme silti vielä matkalla ja joudumme odottamaan.

Till tron hör mycket väntan. Vi väntar på svar på våra böner, vi väntar på att Guds löften ska uppfyllas, vi väntar på att tron ska förnyas, vi och den kommande världens liv. Även om frälsningens grund redan har fullbordats genom Jesu död och uppståndelse, är vi fortfarande på väg och måste ännu vänta.

Mutta toisaalta voimme myös iloiten kiittää siitä, mitä jo nyt on. Psalmissakin sanotaan, että ”tämän päivän on Herra luonut, iloitkaa ja riemuitkaa siitä” (Ps 118:24). Pyhä Henki on jo annettu seurakuntaan. Jo nyt hän luo yhteyden taivaallisen ja maallisen seurakunnan välille, jo nyt hän karkottaa pelon ja tekee kristityt osallisiksi Kristuksesta ja hänen lahjoittamastaan pelastuksesta. Jo nyt voimme kutsua Jumalaa nimellä Abba, Isä.

—

Hyvät kristityt!

Seurakunta on vaikuttanut täällä Kaskisissa itsenäisenä jo sadan vuoden ajan. Se tarkoittaa, että lapsia on kastettu, pariskuntia vihitty, kuolleita siunattu, ehtoollista jaettu ja jumalanpalveluksia toimitettu. Seurakunta on elänyt täällä keskellä elämää. Ja se seurakunta on ennen kaikkea te seurakuntalaiset. Työntekijöitä täällä on ollut vain vähän, mutta seurakuntalaiset ovat täydentäneet tätä puutetta antamalla lahjansa käyttöön. Ja ennen kaikkea lupauksensa mukaan itse Kristus on ollut seurakunnan keskellä kautta vuosikymmenten ja erilaisten vaiheiden.  Hän on täällä tänäänkin. Sanansa ja Henkensä kautta ja ehtoollisen sakramentin kautta voimme hänet kohdata.

Kaskisten seurakunta on hiippakuntamme pienin seurakunta. Täällä yhteisöllisyys on toteutunut kuin itsestään. Kaikki tuntevat toisensa ja tietävät, että kirkko on paikallaan kaikkia varten. Kirkko tulee olemaan paikallaan sekä konkreettisena rakennuksena, että seurakunnan toiminnan kautta myös jatkossa, riippumatta siitä, mitä muutoksia seurakunta- tai kuntarakenteessa tulee tapahtumaan.

—

Lehtimajajuhlan viimeisenä päivänä Jeesus huusi: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” Janoisia ja nälkäisiä sieluja on tänäänkin paljon. Maailman rauhattomuus, luonnon huokailu ja talouden haasteet ja monet muut asiat ahdistavat niin nuorten kuin vanhempienkin mieliä. Elämän perustavat kysymykset nousevat pintaan liittyen elämän tarkoitukseen ja päämäärään ja vaikkapa kärsimyksen kysymyksiin. Kaipaamme hyväksyntää, rakkautta, totuutta, rauhaa ja varmuutta.

Tähänkin tilanteeseen kuuluvat Jeesuksen sanat: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” Me elämme sitä juhlan viimeistä päivää, jossa Jeesuksen sanat ovat totta jo tänään. Kun tunnistamme ja tunnustamme kaipauksen, vettä on tarjolla ja vastauksia kaipaukseemme löytyy. Tänäänkin yhteys, sana ja ehtoollinen ravitsevat meitä. Kun tulemme lähemmäs Kristusta, tulemme myös lähemmäs toisiamme. Kun Kristus asuu uskon kautta sydämessä, meidänkin kauttamme virtaa lähdevettä ympärillämme oleville. Näin Jumalan valtakunta toteutuu keskellämme myös täällä Kaskisissa.

Också i denna situation gäller Jesu ord: ”Är någon törstig, så kom till mig och drick.” Vi lever på den stora högtidens sista dag, där Jesu ord är sanna redan idag. När vi känner igen och erkänner vår längtan finns det vatten att få och svar på vår törst. Också idag ger gemenskapen, Ordet och nattvarden oss näring. När vi kommer närmare Kristus, kommer vi också närmare varandra. När Kristus genom tron bor i våra hjärtan, får också levande vatten strömma genom oss vidare till människorna omkring oss. Så blir Guds rike verklighet mitt ibland oss också här i Kaskö.

Seurakunta ei elä vain menneistä muistoista. Pyhä Henki tekee kirkosta jatkuvasti uuden. Henki synnyttää uskoa, rukousta, rakkautta, palvelua ja rohkeutta. Sata vuotta on paljon ihmisen elämässä, mutta Jumalan työ jatkuu edelleen. Sama Pyhä Henki, joka kantoi seurakuntaa ennen meitä, kantaa sitä myös meidän jälkeemme. Päivän psalmin sanoin voimme turvallisesti sanoa: ”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin” (Ps 27).

Låt oss tillsammans bekänna vår kristna tro, var och en på sitt eget språk.

Today is a special  day of celebration here at Vaasa prison. Our long-serving prison chaplain, Juha Haapaniemi, served faithfully in this ministry for nearly two decades, beginning in 2006. After his retirement, the search began for someone to continue this important work. Among many strong applicants, Maria Talola was chosen, and today she will be installed and blessed to this ministry.

Maria, sinulla on pitkä ja monipuolinen kokemus papin työstä eri seurakunnissa ja erilaisissa tehtävissä. Nyt edessäsi on uudenlainen työympäristö ja uudenlainen seurakunta. Täällä kohtaat eri ikäisiä ihmisiä, monista maista ja erilaisista elämäntilanteista. Moni kantaa mukanaan raskaita kokemuksia, epäonnistumisia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta tulevaisuudesta.

Kerroit vahvuuksiksesi ihmistuntemuksen, joustavuuden ja kiinnostuksen ihmisten elämäntarinoihin. Olet myös tottunut toimimaan erilaisten kulttuurien ja uskonnollisten taustojen keskellä. Juuri tällaisia lahjoja tässä tehtävässä tarvitaan — sekä vankien että henkilökunnan rinnalla kulkiessa.

Dear friends,

Prison is a place where people cannot escape themselves.
Behind these walls there is often much silence, many questions and much longing. Longing for freedom, for forgiveness, for reconciliation, for a new beginning.

That is why the work of a prison chaplain is deeply important. A chaplain is not here to judge people by their past. A chaplain is here to listen, to walk alongside people and to remind them that no human life is without value.

In the Christian faith we believe that every person is created in the image of God. Human dignity does not disappear because a person has failed, made mistakes or lost direction in life.

And that is also how Jesus encountered people. Again and again, he went close to those whom others avoided: the rejected, the ashamed and the broken. He saw in them not only their past, but also their future.

There is a well-known Christian saying: “There is nothing you can do to make God love you more, and nothing you can do to make God love you less.”That message is at the heart of the Gospel.

Kirkko tekee työtä kaikkialla, missä ihmiset elävät — seurakunnissa, sairaaloissa, armeijassa ja myös vankiloissa. Papin tehtävä on olla täällä turvallinen kuuntelija ja rinnalla kulkija. Pappi on ihminen, jonka kanssa voi puhua luottamuksellisesti niin uskosta kuin elämästäkin — peloista, pettymyksistä, syyllisyydestä ja toivosta.

Maria, papin tehtävä täällä on kuunnella, rohkaista ja tukea. Mutta samalla myös pitää esillä evankeliumin hyvää sanomaa: sitä, että jokainen ihminen on arvokas ja että aina on toivoa.

Dear friends,

The core message of the Christian faith is hope.

We cannot change the past. We cannot undo what has already happened. But we believe in forgiveness, grace and new beginnings.

In human society, people may have to carry responsibility and consequences for their actions. But before God, mercy is always possible. The Gospel tells us that no person is beyond redemption and no life is beyond hope.

That is why the Church is present also in places like this — to remind people that they are not forgotten.

Maria, olet saanut jo muutaman kuukauden ajan tutustua tähän työhön ja tähän yhteisöön. On ollut ilo kuulla, miten motivoituneesti ja lämpimästi puhut tästä tehtävästä. Tänään siunaamme sinut tähän virkaan rukouksin ja pyydämme sinulle viisautta, herkkyyttä ja voimaa.

Huolehdi myös omasta jaksamisestasi ja oman sielusi hoidosta. Kukaan ei jaksa kantaa muita yksin.

And finally:

May God give you wisdom in difficult encounters,
compassion for every person you meet,
strength for the demanding days,
and hope that carries both you and those you serve.

May God bless your ministry here in Vaasa prison.

Aamen.

Jeesuksen jäähyväissanoista huokuu turvallisuus enemmin kuin pelko. Hän on lähdössä, mutta hän ei jätä omiaan yksin. Hän rukoilee omiensa puolesta – ja myös meidän puolestamme. Miten turvallista on erota, lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa, kun voi silloinkin turvata rukoukseen ja jättää itsensä ja läheisensä suurempiin käsiin.

Tänäänkin kirkko elää Kristuksen varassa ja omien mutta ennen kaikkea hänen rukoustensa varassa. Seurakunta on rukouksen kautta hengittävä yhteisö. Rukous on sille elintärkeää, yhtä tärkeää kuin hengitys ruumiillemme.

Jeesus puhuu nimen voimasta. Meillekin nimet ovat tärkeitä. Jos lausumme jonkin asiantuntijan tai johtajan nimen, voimme sillä vedota toisiin ihmisiin. Kun rukoilemme, teemme sen usein Jeesuksen tai kolmiyhteisen Jumalan nimessä. Siinä nimessä on voima ja auktoriteetti, johon on turvallista luottaa. Hän on apumme ja turvamme ajasta aikaan.

—

Päivän evankeliumissa niin kuin muutenkin erityisesti Johanneksen evankeliumissa nousee esiin vahva jännite tämän maailman ja Jeesuksen omien välillä. Historian aikana kristityt ovat toisinaan syystä tai toisesta eristäytyneet muusta maailmasta luostareihin ja omiin yhteisöihin. Jeesus ei kuitenkaan halua ottaa omiaan pois maailmasta, vaikka he joutuvatkin kohtaamaan täällä vihaa ja monenlaista pahaa. Tänäkin aikana on vaarana se, että seurakunnasta muotoutuu sisäänlämpiävä ja vaikeasti lähestyttävä yhteisö. Jeesus selvästi kuitenkin osoittaa, että hänen omiensa paikka on tämän maailman keskellä. Toisaalla hän sanoo, miten hänen omansa ovat maan suola tai maailman valo. Teidän tehtävänne täällä Soinissa on paitsi ruokkia seurakuntaa sanalla ja sakramenteilla, myös tavoittaa niitä, jotka eivät vielä Kristusta tunne ja ajaa täällä eri tavoin oikeudenmukaisuutta ja huolehtia lähimmäisenrakkaudesta kaikkia kohtaan, erityisesti niitä kohtaan, jotka ovat hädässä ja puutteessa. Kristityn tehtävä on elää keskellä tavallista elämää. Kirkon tehtävä ei ole vetäytyä, vaan olla läsnä. Soinin seurakunta on kutsuttu olemaan juuri täällä, täällä on teidän paikkanne ja tehtävänne.

—

Yksi Jeesuksen keskeinen rukous on pyyntö yhteyden puolesta. Tiedämme, miten tuota yhteyttä koeteltiin eri syistä jo ensimmäisten opetuslasten joukossa. Toisaalta te täällä Soinin seurakunnassakaan ette ole yksin, vaan teillä on yhteys, jota itsekin täällä edustan: olette osa tuomiorovastikuntaa, Lapuan hiippakuntaa, Suomen ev.lut kirkkoa, laajempaa luterilaisten kirkkojen kommuuniota sekä osa Kristuksen maailman laajaa kirkkoa.

Vaikka meillä on yksittäisinä kristittyinä henkilökohtainen suhde Vapahtajaamme, rukoili Jeesus myös laajemman yhteyden puolesta. Seurakunta elää ruohonjuuritasolla paikallisseurakunnissa, mutta samalla kuulumme valtavan suureen joukkoon sekä maantieteellisesti että ajallisesti käsitettynä. Siksi meidän tulisi Jeesuksen rukouksen mukaisesti vaalia ja rakentaa yhteyttä toisiin kristittyihin lähellä ja kaukana. Kristittyjen keskinäinen yhteys ja rakkaus on todistuksena ihmisille.

Ja mikä vaikutus sitten onkaan erilleen hajautuvilla seurakunnilla ja kristittyjen porukoilla, jotka eivät mahdu yhdessä nauttimaan edes Kristuksen asettamaa ateriaa. Tässä meillä on kilvoittelemista. Yhteyttä voimme rakentaa myös paikallisseurakunnissa työntekijöiden välillä ja kristittyjen kesken, herätysliikkeiden kesken ja kristillisten seurakuntien kesken. Ykseyden vahvistaminen on Jeesuksen antama tehtävä meille.

—

Vielä evankeliumissa tulee esiin Jumalan sana: ”Minä olen ilmoittanut heille sanasi…”, ”pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” Eri aikoina ajatusfilosofiat vaihtuvat ja muotiajattelut muuttuvat, mutta Jumalan sana pysyy samana. Jeesuksen tehtävä oli välittää meille Jumalan sana. Sitä hän luki ja opetti ja julisti julkisen toimintansa aikana eri puolilla. Hän myös tulkitsi sitä usein eri tavoin, kuin kirjanoppineet ja fariseukset. Hän toi usein esiin Jumalan sanan alkuperäisen intention todeten: ”te olette kuulleet sanottavan…, mutta minä sanon teille..”. Näin hän karsi aikojen myötä kertyneen perinnäissääntöjen taakan sanan ympäriltä.

Kirkko ei nytkään elä mielipiteistä, vaan Jumalan sanasta. Siitä sanasta, joka pysyy silloinkin, kun taivas ja maa katoavat. Sana antaa, mitä lupaa ja saa toteutumaan sen, mitä varten se on lähetetty. Tämän tarkastuksen ydin ei lopulta ole hallinto tai talous, vaan se kysymys, elämmekö me sanasta ja kuuluuko sen sanan kautta evankeliumi myös täällä.

Jeesukselle sana oli Vanhan testamentin laki ja profeetat. Meille sana on myös Uuden testamentin evankeliumit ja kirjeet ja koko sisältö. Niistä muodostuu opetuksemme ja sanomamme perusta, joka jo kirkkolaissa määritellään näin: ”Kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. …Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. (KL 1:2)”

Kirkkoneuvoston mukaan tavoitteena on, että Soinin seurakunta pysyy elävänä, Jumalan sanalle uskollisena seurakuntana, johon on turvallista osallistua. Tämä tavoite nousee kirkkomme perustasta ja siinä on hyvä pysyä.

—

Hyvät sanankuulijat!
Vaikka Jumalan valtakunta on valtava ja maailmanlaaja yhteisö, sen perussolu toimii paikallisella tasolla. Se on totta myös täällä Soinissa. Ylösnoussut Kristus on täällä meidän keskellämme. Kun kastatte ja opetatte, kun ruokitte ja vaatetatte, kun käytte katsomassa sairaita ja yksinäisiä, kun rukoilette ja laulatte, Kristuksen seurakunta elää ja hengittää täällä. Antakoon Jumala teille voimia ja viisautta näihin tehtäviin teille työntekijöille, luottamushenkilöille ja seurakuntalaisille.

Jeesus sanoi vielä, että ”puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät”. Täyttäköön hän teidätkin ilollaan, kun toteutatte täällä Jeesuksen antamaa tehtävää. Ilo tekee raskaistakin päivistä ja tehtävistä siedettävämpiä ja se yhdistää meidät edessä odottavaan kotiin, jossa suru ja vaivat puuttuvat ja ilo täyttää kaiken. Kirkko elää ja kestää ja iloitsee, koska Kristus on totisesti ylösnoussut!