En kysy tätä siksi, että olen tällä hetkellä liikunta-piispa, siis se, joka on piispoista mukana kirkon liikunta- ja urheiluneuvottelukunnassa, enkä siksikään, että juoksu on itselle läheinen ja mieluinen harrastus. Kysyn tätä tiedustellakseni, mikä asia on saanut sinut viimeksi liikkeelle niin, että on täytynyt juosta?

Tällaisia tilanteita voi juoksua harrastamattomallekin tulla joskus vastaan. Silloin on täytynyt tapahtua jotain varsin odottamatonta. Vaikkapa vaaratilanne kotona, pihapiirissä tai muualla voi aiheuttaa tilanteen, että on juostava hakemaan, hälyttämään tai antamaan apua. Mutta mikä voisi olla niin iso hyvä uutinen, että se pitää saada kerrottua juosten toiselle? Onhan tällaisiakin tilanteita perhepiirissä tai työpaikalla joskus.

Pääsiäisen evankeliumi on tänään siitä erikoinen, että siinä mainitaan kolmeen kertaa juokseminen. Meidänkään kulttuurissamme juokseminen ei ole hyväksyttävää joka paikassa. Esimerkiksi kirkossa, hautausmaalla, erilaisissa juhlakulkueissa tai juhlissa tai vaikkapa kaupassa ei pidetä hyvänä, jos joku juoksee. Lähi-idän kulttuurissakaan juokseminen ei kuulunut arvokkaaseen tapaan. Joskus Israelissa lenkkeilleenä sain sielläkin välillä pitkiä katseita tai muita erityishuomioita liikkumistavastani.

Tämän kulttuuriin kuuluvan säännön kuitenkin rikkoi tutussa kertomuksessa tuhlaajapojan isä, jonka kerrotaan juosseen poikaansa vastaan, joka palasi kotiin. Siinä olikin kyseessä pääsiäiseen verrattava tapahtuma, kerrottiinhan pojan palanneen kuolemasta elämään, kun hän palasi takaisin kotiin kaiken tuhlattuaan.

—

Pääsiäisen kertomukset ovat alusta alkaen herättäneet paljon epäilyksiä ja vastaväitteitä ja niihin törmää yhä edelleen. Pääsiäisen kertomusten aitouden puolesta puhuvat kuitenkin monet seikat. Yhtenä myös se, että pääsiäisen evankeliumikertomuksissa ei kaunistella tarinaa, vaan kerrotaan epäilyksistä ja uskon hitaudesta – ja myös juoksemisesta, vaikka se ei yleensä kuulunut arvokkaaseen käytökseen. Joskus asiat ovat niin tärkeitä, että normaalit käyttäytymissäännöt saavat väistyä!

Senkin evankeliumikertomukset paljastavat, että vaikka Jeesus useaan kertaan puhui opetuslapsille tulevasta kärsimisestä ja kuolemasta sekä myös ylösnousemuksesta, tämä viesti meni heiltä ohi. Kirjoituksissakin Jeesuksen tie oli jo ennustettu ja Jeesus viittasi usein niihin kirjoituksiin, mutta sana oli vielä suljettu opetuslapsilta. He eivät voineet ymmärtää ja hyväksyä tätä viestiä, ennen kuin pääsiäisen jälkeen, jolloin vähitellen asiat alkoivat selvitä ja Jeesuksen puheet palautuivat mieleen ja kirjoituksen avautuivat. Samalla tavalla uskomme vahvistuminen vieläkin vaatii välillä aikaa ja erilaisia kokemuksia ja todisteita, ennen kuin asiat kirkastuvat. Ennen kaikkea Pyhän Hengen täytyy avata sana sydämellemme ja sydämemme sanalle.

—

Onko sitten pääsiäisen sanomalla niin kiire, että sitä pitää viedä juosten eteenpäin? Miettiessäni virsiä, joissa puhutaan kiireestä nousi ensimmäisenä mieleen virsi 434. Virren kirjoittaja oli norjalainen opettaja, joka kuoli vain 26-vuotiaana. Tässä virressäkin näkyy evankeliumin kiire: ”Eloa kypsyy korjuuseen, lyhyt on toiminnan hetki… …Sydämin, suin ja kätten töin avuksi kiiruhtakaamme”. Kirjoittajan oma elämäkin päättyi niin nopeasti. Hän muistutti, miten lyhyt on toiminnan hetki ja miten on kiiruhdettava, ei vain puhein vaan kätten töin.

Kiire hyvän asian äärellä nousee jo joulun sanomasta. Virressä 28 sanotaan: ”Valvovilla paimenilla nyt on kiire seimen luo. Lapsoselle pienoiselle kiitoksen he hartaan tuo. Miksen juokse seimen luokse, miksen kiiruhda kuin nuo?” (Vk 28:3).

Kolmas näkökulma kiireeseen liittyy Kristuksen paluuseen. Siitä virressä 386 sanotaan: ”Salattu suuri päivä, jolloin kerran kasvoista kasvoihin saan nähdä Herran, käyn juhlajoukkoon häntä kiittämään. On kiire uuteen toivoon nostetulla, jo tänä päivänä voi Ylkä tulla. Oi salaisuus” (Vk 386:8).

Jeesus antoi ylösnousemuksensa jälkeen meille tehtävän. Hän lähetti opetuslapset – joihin mekin kuulumme – kaikkeen maailmaan. Tehtävä oli valtava, niin valtava, että se on vieläkin kesken. Nyt puhutaan usein kokonaisvaltaisesta missiosta. Se tarkoittaa, että evankeliumin julistamisen lisäksi sanomaa viedään eri toimin eteenpäin, lähimmäisenrakkauden ja diakonian keinoin, oikeudenmukaisuutta edistämällä ja luomakunnasta huolehtimalla – eli kuten Jeesuskin kohtasi ihmiset ja heidän toimintaympäristönsä kokonaisvaltaisesti. Kokonaisvaltainen missio on Jumalan lähetykseen osallistumista niin, että evankeliumi koskettaa koko ihmistä ja koko maailmaa – sanoina ja tekoina.

Tehtävän tekee haastavaksi se, että ”kaikki maailma” kasvaa ja laajenee kaiken aikaa. Amerikkalaisen kristillisen opiskelijaliikkeen rohkea tavoite 1800-luvun lopulla oli välittää evankeliumi koko maailmaan sen sukupolven aikana. Taustalla oli 1800-luvun lopun optimismi: maailma avautui liikenneyhteyksien myötä ja siirtomaat tarjosivat yhteyksiä uusiin seutuihin. Opiskelijoilla oli myös vahva luottamus siihen, että ihmisen toiminta ja Jumalan johdatus voivat auttaa saavuttamaan tämän tavoitteen. Sitä täydensi herätyskristillinen innostus ja henkilökohtainen kutsumus. Taustalla oli Jeesuksen antama lähetyskäsky. Tavoite jäi toteutumatta, mutta se synnytti kuitenkin suuren lähetysinnostuksen. Tehtävä on vieläkin kesken, juostavaa jäi vielä meillekin. Olemme kuin pitkässä viestijuoksussa viemässä kapulaa eteenpäin ja matka on vielä kesken.

—

Minkälaista kapulaa ja viestiä me viemme eteenpäin?
Meillä on vietävänä viesti toisesta todellisuudesta, joka rikkoo näkyvän todellisuuden rajat. Sen takia opetuslastenkin oli niin vaikea se omaksua. Ensimmäisen kerran kuoleman valta on murrettu. Vieritetty kivi ja tyhjä hauta todistivat Jeesuksen sanoman todeksi ja osoitti, että hänen sanoissaan oli voima ja valta mukana. Haudasta löytyi vain käärinliinat, ruumis oli pois. Ylösnousseen ilmestymiset vakuuttivat yhden toisensa jälkeen siitä, että Jeesus on todella noussut kuolleista ja että hänellä on tuttu, mutta toisenlainen ruumis, ylösnousemusruumis.

Kapulan viesti on tiivistettynä pienoisevankeliumissa: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa” (Joh 3:16). Pääsiäisen viestikapula julistaa Jumalan rakkautta ja armoa. Se julistaa voittoa kuolemasta. Se julistaa toivoa ja iankaikkista elämää. Eikö tälle sanomalle ole kysyntää nytkin, kun sodan viestit ja kasvava huoli ja pelko leviävät kaikkialla maailmassa? Satoja kertoja olen saanut julistaa arkun äärellä Jeesuksen viestiä: ”Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole”. Tähän maailmaan tarvitaan toisen maailman viestiä, toivon ja rauhan ja anteeksiantamuksen viestiä. Eikö voisi jopa ajatella, että tällä viestillä on kiire. Niin kiire, että kapulaa pitää viedä juosten eteenpäin. Mikä on oma paikkasi ja vuorosi tässä viestijuoksussa?

—

Kiire kuuluu kyllä tähänkin aikaan eikä vain ensimmäiseen pääsiäiseen. Mutta mikä sitä kiirettä nyt tuo ja miten sen näkyy. Virren 464 kuvaus sopinee hyvin tähän aikaan: ”Voi itsekkyys ja kiire niin meidät sokaista, ettemme lainkaan huomaa läheisten tarpeita.
Rukoilla silloin saamme, työn paineet, kuormat jaamme Kristuksen hoivassa” ( 464:3). Pääsiäisaamun juoksuaskeleet eivät olleet itsekästä kiirettä, joka sokaisee silmät lähimmäisten tarpeilta, vaan päinvastoin kiirettä kertoa hyvää sanomaa täytetystä työstä kiireen uuvuttamille ja itsekkyyteen käpertyneille. Tällaista kiirettä ja innostumista me tarvitsemme! Kiirettä, joka ohjaa seimen luo ja tyhjälle haudalla ja sitten palvelemaan sydämin, suin ja kätten töin. Sen pohjana ei ole itsekkyys, vaan vastaanotetun hyvyyden, rakkauden ja armon jakaminen eteenpäin toisille.

—

Hyvät pääsiäisen viettäjät! Ensimmäiset haudalle menijät kääntyivät jo haudan suulta pois, toiset menivät sisälle hautaan. He näkivät ja uskoivat. Mekin voimme käydä sisälle asti, ei tyytyä vain siihen, mitä kaukaa näkyy tai kuuluu. Voimme käydä sisälle, katsoa, koskea ja uskoa. Moni kirkko näyttää ulkoakin komealta, mutta vasta sisällä voi tuntea sen lämmön ja valon, joka seurakunnan sisällä on, kun ylösnoussut Kristus on kansansa keskellä sanan ja sakramenttien ja Pyhän Henkensä kautta.

Hyvät sisaret ja veljet, Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi. Siunattua pääsiäisjuhlaa meille jokaiselle!

Eilen pohdimme työntekijöiden kanssa seurakunnan brändiä. Miten kannattaisi mainostaa kristinuskoa ulkopuoliselle: Tervetuloa ristinkantajaksi! Tervetuloa luopumaan kaikesta! Tervetuloa vainottujen joukkoon! Jeesus sanoo haastavat sanat kuulijoilleen: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen”. Kannattaako näin kutsua kuulijoita seuraajikseen? Vai onko juuri tuossa jotain tavallista syvällisempää, joka kiinnostaa vielä tänäkin aikana?

Laskiainen aloittaa ristin tien seuraamisen. Joulun kertomuksissa olemme seuranneet vuosisatojen kultaamaa tarinaa pienen lapsen syntymästä ja varhaisista vuosista. Niihin on ollut helppo liittyä, vaikka ei Jeesuksen perhe silloinkaan päässyt aivan helpolla. Mutta pieni lapsi herättää myönteisiä tunteita.

Mutta nyt kuvaan astuu ristin, luopumisen ja vainon tie. Jeesuksen polku lähtee kulkemaan vääjäämättä kohti Jerusalemia, missä odottaa kuulustelu, kidutus ja risti. Ja Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua”.

Jeesuksen sanat eivät ole helppoja. Ne tuntuvat vastakkaiselta kaikelle, mitä meille opetetaan: pidä kiinni eduistasi, turvaa elämäsi, varjele itsesi, nauti elämästä. Paastonajan kynnyksellä evankeliumi ei tarjoa kevyttä ohjelmaa, vaan kutsuu suunnanmuutokseen. Kristillinen usko ei ala sankaruudesta, vaan hämmennyksestä ja pelosta. Se kutsuu itsensä unohtamisen ja omastaan luopumisen tielle. Sillä ”joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän”.

2. Jeesus puhuu omasta tiestään

Toisin kuin monet maailmanparantajat tai esikuvan näyttäjät, Jeesus ei puhu jostakin teoriasta tai ismistä, vaan hän puhuu omasta tiestään ja näyttää itse esimerkkiä omalla elämällään. Hän ei vaadi sellaista, mitä ei itsekin tekisi. Hän ei usuta väkeä edellään jollekin oudolle tielle kuin heikolle jäälle, vaan hän kulkee itse edellä ja kutsuu seuraajiaan jälkeensä. Tässä hän poikkeaa monista opettajista.

Näemme tässä kertomuksessa myös hyvin rehellisen ja inhimillisen Jeesuksen. Hän järkyttyy edessä odottavasta tiestä ja pyytää vapautusta siitä. Vaikka Jeesus oli Jumalan Poika, hän ei elänyt jotain näennäiselämää, jossa hän olisi ollut vapaa ihmisen tunteista tai kärsimyksistä tai kiusauksista tai jossa hän olisi voinut taikavoimillaan poistaa vastustajat ja viholliset ympäriltään. Hyvin puhuttelevaa on huomata hänen ahdistuksensa vaikean tien edessä. Juuri tähän liityen heprealaiskirjeessä todetaan: ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan” (Hepr 2:18). Hän kuitenkin voittaa sisäisen taistelun, jossa oli kiusaus luopua ristin tiestä ja lähtee kohti edessä odottavaa synkkyyttä.

Tässä on Johanneksen evankeliumin kuvaamana Getsemanen taistelu: pelko, taistelu, rukous – ja rohkaisu. Hän tunnustaa: ”Juuri tähän elämäni on tähdännyt!” Hän näki sen hetkistä tilannetta laajemmalle koko elämänsä tarkoituksen. Juuri tämän takia hän tuli maailmaan ja syntyi ihmiseksi. Hän suostuu omaan osaansa ja siihen paikkaan, joka oli häntä varten valmistettu. On jaloa löytää oma kutsumus ja suostua kaikkeen siihen, mitä se vaatii ja tuo mukanaan – jos samalla saa kokea, että tämä on Jumalan valmistama tie, siunattu tie, vaikka ei aina olekaan helppo tie.

Paastonajan keskuksena ei ole kuitenkaan meidän luopumisemme ja kieltäytymisemme, vaan Jeesuksen antautuminen sille tielle, joka hänelle on valmistettu. Hän kulkee sitä tietä, joka antaa koko maailmalle pelastuksen. Hän jättää meille esimerkin ja kutsuu meitä ristin tielle. Meitä ei pelasta oma ristintiemme, vaan Jeesuksen ristintie.

3. Kadottaminen ei tarkoita tuhoa, vaan luottamista

Elämän paneminen alttiiksi ei tarkoita itsetuhoa. Se tarkoittaa luopumista elämän itsekkäästä hallinnasta, se on oman elämän antamista Jumalan varaan ja lähimmäisten palveluun. Näin ovat tosissaan kutsumuksen ottaneet kristityt aina toimineet. Edessä ei ole välttämättä ollut helppo tie, mutta se on ollut siunattu tie. Vaikeuksien välttäminen ei ole sillä tiellä ensisijaista, vaan niiden läpi kulkeminen Jumalan armon avulla.

Näin myös näemme, miten Jeesuksen tiellä risti ei ole tappio, vaan Jumalan kirkkauden paikka. Jumalan kirkkaus ei näy vallassa, vaan rakkaudessa, joka antaa itsensä.

Taivaallinen ääni kuuluu Jeesuksen matkan varrella kolmeen kertaan. Joka kerralla kyse on kuolemasta. Ensimmäisen kerran se kuuluu kasteen yhteydessä. Toisen kerran se kuuluu kirkastusvuorella. Ja kolmannen kerran se kuuluu tässä yhteydessä. Jeesuksen elämä tähtäsi kuolemaan, sillä siitä tuli maailmalle pelastus. Siksi Isä lähetti Poikansa tänne maailmaan.

4. “Kun minut korotetaan, minä vedän kaikki luokseni”

Korotus tarkoittaa yleensä nostamista toisten yläpuolelle. Jeesuksen korottaminen tarkoitti ristiinnaulitsemista. Se näytti ihmisten silmissä tappiolta, mutta Jumalan pelastussuunnitelman kannalta katsottuna se tarkoitti Jeesuksen nostamista kaikkien yläpuolelle koko maailman pelastajana.

Tuomio, jonka Jeesus kantaa, ei ole ensisijaisesti ihmisten tuomio, vaan pahan vallan tuomio. Jeesuksen kuoleman kautta tämän maailman ruhtinas syöstiin vallasta.

Tämä nostaa esiin paaston ajan toivon. Ristin tiellä on tarkoitus. Kärsimyksen tie tuo lopulta tälle maailmalla ja itse kunkin elämän kärsimyksille toivon. Se nostaa esiin kirkon tehtävän maailmassa, joka on helpottaa kärsimystä, jakaa kärsivien kärsimystä ja tuoda sanomaa ajasta, jolloin kärsimys jää taakse.

Tänäänkin voimme piispantarkastuksen loppumessussa muistaa, että täällä Pietarsaaressakaan kirkko ei elä itseään varten, vaan se on olemassa vetääkseen ihmisiä Kristuksen luo. Tänä viikonloppuna olemme saaneet hyvän kuvan seurakunnan toiminnasta tällä alueella. Haluamme rohkaista teitä eteenpäin edustamaan täällä edelleen evankeliumin sanomaa sanoin ja teoin.

Yksi tämän kirkon tunnusmerkki on Suomen suurin seitsenhaarainen kynttilänjalka. Sen raamatullisena taustana on Vanhan testamentin pyhäkköjen käyttöesine, joka muistutti Jumalan läsnäolosta ja Jumalan sanan valosta. Toisessa Mooseksen kirjassa (esim. 2. Moos. 25) kerrotaan, miten Herra antoi Moosekselle tehtäväksi tehdä liitonarkku ja telttamaja ja tiettyjä niihin tarvittavia esineitä, muun muassa seitsenhaaraisen lampun. Sen muodon ajatellaan viittaavan esimerkiksi elämänpuuhun ja viikon seitsemään päivään, joista keskimmäinen / ylin on sapatti. Viikon aikana juutalaiset saattoivatkin sytyttää eri päivinä eri kynttilän ja sapattina keskimmäisen kynttilän menoraan. Menoran valo edustaa viisautta, valistusta ja tietoa. 1800-luvulla sionistit ottivat menoran tunnuksekseen, ja 1900-luvulla siitä tuli Israelin valtion virallinen tunnuskuva. Se tulee vastaan myös Tel Avivin lentokentällä heti maahan saavuttaessa.

Raamatussa luku seitsemän liittyy usein täydellisyyteen, Jumalan täydelliseen palvelemiseen ja Hengen lahjoihin. Kristillisessä perinteessä menoraa on verrattu myös Ilmestyskirjan kohtaan, jossa Jeesus seisoo seitsemän kynttilänjalan keskellä – tuo symboli yhdistää seurakunnan (seitsemän seurakuntaa) ja Jeesuksen kirkon valona maailmassa.

Tämä historiallinen ja arvokas aarre täällä muistuttaa, että Jumalan sana ja valo loistavat kirkossamme, kutsuen ihmisiä yhteyteen Kristuksen kanssa; seurakunta elää Jumalan läsnäolon valossa, ei omien ansioidensa tai voimansa varassa. Kuten vanhassa temppelissä lamppuja hoidettiin ja ylläpidettiin, meidän tehtävämme on pitää Jumalan valoa elossa ja jakaa sitä lähimmäisille. Tämä tekee seitsemänhaaraisesta kynttilänjalasta kauniin symbolin myös kutsulle levittää Jumalan valoa, sanaa ja armoa maailmaan. Se on teidän tehtävänne täällä Pietarsaaren seurakunnassa. Psalmissa sanotaan osuvasti: 119:105 ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni”. Ilman tätä valoa kuljemme pimeässä tai keinovalossa, joka eksyttää väärään suuntaan.

5. Palvelijan tie – seurakunnan ja kristityn kutsu

Hyvät sisaret ja veljet! Jeesus sanoi: “Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua.”. Tällaiselle tielle meitä Jeesus kutsuu. Palvelu ei ole sankaruutta, se on uskollisuutta arjessa, pysymistä Kristuksen lähellä, ristin varjossa ja valossa kulkemista. Ja tällä tiellä kuuluu myös lupaus: ”Missä minä olen, siellä on myös palvelijani oleva”. Tämä on paastonajan lahja: emme kulje yksin.

Paasto ei ole suoritus. Se on matka kohti ristiä – ja sen läpi elämään. Kristus vetää meitä puoleensa, ei pakota seuraansa ja ristin tielle. Me voimme pyytää: Isä, kirkasta nimesi – myös meidän elämässämme, kirkossamme, maailmassamme.

Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

SAARNA ”Luottamusta rakentamassa”

1. Johdanto

Tammikuussa 1918 Suomi oli täynnä pelkoa, epävarmuutta ja vastakkainasettelua. Takana oli maamme tuore itsenäisyysjulistus, mutta maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskunnan perinnön seurauksena Suomen kansa oli jakautunut kahtia taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Yhteiskunnallinen jakautuminen johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun ja sisällissotaa edeltävän niin sanotun kaksoisvallan syntyyn. Kiistassa käytettiin hyväksi Suomen riippuvuutta Venäjästä, ja valtataistelu kytkeytyi Venäjän sisäiseen kriisiin sekä Saksan ja Venäjän väliseen sotaan kysymyksenä Suomen hallinnasta. Sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista vuoden 1917 aikana heijastelivat monet ilmiöt. Näitä olivat muun muassa haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin sekä elintarvike- ja työttömyys­kriisi ja niistä johtuneet levottomuudet.

Ihmiset kysyivät: Kuka meitä johdattaa? Keneen voi luottaa? Samat kysymykset elävät tänään Euroopassa, maailmassa, ehkä välillä myös omassa elämässä. Tammikuun viimeinen pyhä on omistettu monissa kunnissa ja seurakunnissa vapaussodan muistolle. Noista sisällissodan tapahtumista on kulunut jo paljon aikaa, mutta on tärkeätä edelleenkin säilyttää muisto itsenäisyytemme puolustajista sekä niistä syistä, jotka johtivat tuohon traagiseen, yli 30 000 uhria vaatineeseen taisteluun. Kun seuraamme maailman uutisia, vastaavia valtioiden sisäisiä jänniteitä on nähtävissä siellä ja täällä. Tällä hetkellä katse kiinnittyy erityisesti Lähi-Idän suuntaan ja Iranin tapahtumiin. Eikä suurvaltojen johtajien viime aikojen toimintakaan vähennä jännitteitä.

Tämän päivän kirkollinen aihe on ”Jeesus herättää uskon”. Myös uskon kysymys nousee usein kriisin keskeltä, sillä silloin etsitään jotain, mikä kestää, etsitään pysyviä arvoja ja lujaa perustaa elämälle ja tulevaisuudelle, haetaan toivoa.

2. Samarialaiset – epäluulosta luottamukseen

Päivän evankeliumi Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisesta näyttää luottamuksen syntymisen portaat. Evankeliumissa kerrotaan, miten ”monet uskoivat kuultuaan naisen todistavan”. Ensin usko tai kiinnostus uskoon herää usein toisen todistuksesta, jonkun kertomuksesta ja kokemuksesta tai vanhempien uskosta. Usein läheisen tai tutun kokemuksella on vahvempi vaikutus kuin pappien saarnoilla. Samalla tavalla kansakuntakin oppii historiastaan sukupolvissa kulkevien kertomusten ja sukujen vaiheiden kautta.

Sitten tuli henkilökohtainen kohtaaminen. Evankeliumissa kerrotaan, miten ”he pyysivät Jeesusta jäämään kaupunkiin”. He eivät jääneet vain toisten kertomusten varaan, vaan halusivat itse kuulla Jeesusta ja kohdata hänet. Näin syntyi henkilökohtainen suhde. ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme itse kuulleet.” Näin samarialaisissa syntyi usko: se ei ollut enää toisten puheiden varassa tai jotenkin pakotettuna, vaan siitä oli tullut sisäinen varmuus ja vakaumus. Näin usko kypsyy vaiheittain.

Usko ei koskaan synny painostuksen, uhkaamisen tai manipuloinnin kautta. Se syntyy kohtaamisesta Kristuksen kanssa. Evankeliumissa kerrotaan, miten Jeesus jäi heidän luokseen, puhui heille, kuunteli heitä ja kohtasi heitä.

3. Tammisunnuntain opetus: kansakin tarvitsee eheytymistä

Tammisunnuntai ei ole vain kauan sitten tapahtuneen muistelua kansan ja sukujen historiassa. Se nostaa esiin kysymyksen: miten hajonnut kansa löytää yhteisen tulevaisuuden, miten haavat voivat parantua?

Miten oma maamme eheytyi noista vuosista? Se vaati aikaa, vastaan tulemista, anteeksi antamista, jälleenrakennusta, yhteisen vastuun löytämistä. Siinä kävi toteen sama periaate kuin evankeliumissa: Todellinen voitto ei ole toisen kukistaminen, vaan yhteisen tulevaisuuden rakentaminen.

Sisällissodan jälkeen Suomi oli kahtia revennyt kahtia. Kymmeniä tuhansia kansalaisia oli vankileireillä. Toistakymmentä tuhatta kuoli leireillä nälkään ja tauteihin. Se jätti jälkeen valtavan katkeruuden. Jos koston tie olisi jatkunut, maa olisi jäänyt pysyvästi jakautuneeksi.

Käänne tapahtui, kun annettiin useita armahduksia, vangit vapautettiin ja punaiset saivat takaisin kansalaisoikeuksia. Ratkaisevaa oli, että valtiovalta luopui kostopolitiikasta. Ilman tätä Suomi ei olisi koskaan eheytynyt tai se olisi ainakin vaatinut vielä paljon enemmän aikaa.

Monessa Euroopan maassa sisällissodan jälkeen seurasi diktatuuri, Suomessa sen sijaan ei. Sosialidemokraattinen puolue sai toimia, työväestö pääsi eduskuntaan ja yhteiskuntaa rakennettiin parlamentaarisesti, ei väkivallalla. Tämä loi pohjan yhteiselle isänmaalle: vastustajasta tuli jälleen kansalainen.

Talvi- ja jatkosota loivat pohjaa kansalliselle eheytymiselle. Yhteinen puolustustaistelu yhdisti entiset punaiset ja valkoiset, ja monille syntyi kokemus yhteisestä kansasta. Varsinainen sovinto oli kuitenkin pidempi prosessi, jonka juuret olivat sodan kokemuksissa, mutta jonka toteutuminen vei vuosikymmeniä.

Sodan jälkeen koitti jälleenrakennuksen aika. Silloin ymmärrettiin, että kansakunta ei pysy koossa, jos osa jää pysyvästi ulkopuolelle. Tärkeitä askeleita olivat yleinen koulutus, sosiaaliturva, työmarkkinajärjestelmä ja terveydenhuolto. Tämä oli sovinnon politiikkaa käytännössä: Yhteiskunta rakennettiin niin, ettei kenenkään tarvinnut jäädä häviäjäksi. Kirkollakin on ollut tärkeä rooli kansankunnan rakentamisessa niin sodan aikana kuin muutenkin.

Haavojen parantuminen vaati kuitenkin aikaa. Vasta myöhemmin oli aika puhua sodan kärsimyksistä ja tunnustaa vankileirien vääryydet ja tasapainottaa historiankirjoitus. Tätä vaati henkinen paraneminen. Haavat paranevat vasta, kun niistä uskaltaa puhua.

4. Ekumeeninen rukousviikko: “Maailman pelastaja” ylittää rajat

Myös Palestiinassa oli Jeesuksen toiminnan aikaan monenlaisia sisäisiä jännitteitä. Samarialaiset olivat juutalaisten silmissä vääräuskoisia. Ei pidetty hyvänä, että juutalainen olisi missään tekemisissä samarialaisen kanssa. Jeesus kuitenkin ylitti nämä ennakkoluulot ja rajat. Samarialaiset todistivat juutalaisille ja meillekin Jeesuksesta: ”Hän on maailman pelastaja.” Ei vain juutalaisten eikä vain samarialaisten, eikä vain yhden ryhmän, vaan koko maailman pelastaja.

Kristus ei kuulu yhdelle kansalle, puolueelle eikä kirkolle. Tämä on ekumenian ydin. Uskon ydin ei ole erottaminen vaan yhdistäminen Kristuksessa. Tänään päättyy kristittyjen yhteyden ekumeeninen rukousviikko, jonka teemassa ja teksteissä korostetaan siinäkin yhteyden vaalimista.

Tasavallan presidentti on antanut julistuksen kahdesta ekumeenisesta rukouspäivästä. Niistä ensimmäinen oli viikko sitten ja siitä alkoi tämä kristittyjen ykseyden rukousviikko. Viikon johdantolauseena ovat Efesolaiskirjeen sanat: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi”. (Ef. 4:4)

Kirkko on yksi kokonaisuus, joka ylittää maantieteelliset, kansallisuuteen, etnisyyteen ja traditioihin perustuvat esteet. Ekumeenisen liikkeen toimintaan on varsinkin toisen maailmansodan jälkeen liittynyt vahvasti rauhan edistäminen. Yhdessä viikon esittelytekstin kohdassa viitataan Vanhan testamentin käskyyn: ” Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra.” Tällaiset käskyt muistuttavat meitä siitä, että anteeksiantamus ja rakkaus ovat elintärkeitä ykseyden säilyttämiseksi. Kohdassa viitataan erityisesti oman kansan jäseniin. Sisällissota on aina järkyttävä vaihe kansan elämässä. Se saa jopa perheenjäsenet, naapurit ja sukulaiset kääntymään toisiaan vastaan.

Ilosanoma Jumalan rakkaudesta kehottaa kristittyjä rakentaman siltoja erilaisten ihmisten ja ryhmien välille ja edistämään yhteisymmärrystä. Tälle työlle on tässä ajassa vahvaa kysyntää. ”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman”.

5. Mitä tämä merkitsee Suomelle nyt?

Me elämme jälleen epävarmuuden aikaa. Euroopassa käydään sotaa, suurvallat kokoavat omia etupiirejään, luottamus instituutioihin horjuu ja vastakkainasettelu voimistuu.

Silloin kirkon tehtävä on sama kuin Samariassa: tuoda Kristus ihmisten keskelle, jotta usko, toivo ja yhteinen tulevaisuus voivat syntyä. Samarialaiset totesivat: ”Me olemme itse kuulleet”.

Kristinusko ei elä menneisyydessä vaan nykyhetkessä. Kristus ei ole vain historian hahmo vaan elävä Herra. Tammisunnuntain äärellä viesti on: Emme elä vain eilisen muistoista, vaan tulevaisuuden toivosta. Ja tämä toivo syntyy yhä samalla tavalla kuin Samariassa: Kun Kristus saa jäädä keskellemme.

Matti Salomäki

Joulun aika tarkoittaa monessa perheessä kiirettä ja stressiä, eri syistä. Nyt voimme kuitenkin huokaista ja pysähtyä joulun ydinsanoman ääreen. Tämän suhteen meidän valmisteluillamme ei ole mitään osuutta. Kaikki on valmistettu toisaalla ja annetaan lahjaksi meille jokaiselle.

Pysähdyin tämän joulun alla yhden paljon uudemman joululaulun ääreen. Siinä sanotaan: ”Tämä maailma tarvitsee joulun / Että synkistä synkin yö / Vois nähdä sen ikuisen valon / Joka kaipuuna sydäntä syö” (Lauri Tähkä, Timo Kiiskinen).

Kun katsomme tätä maailmaa ja seuraamme sen uutisia, voimme todella yhtyä laulun ajatukseen: ”tämä maailma tarvitsee joulun”. Me olemme kuin työtä tekevät paimenet yön pimeydessä. On paljon asioita, jotka tuovat pimeyttä ja pilviä maisemaan. Niitä voi nähdä taloudessa, luonnossa, kansojen suhteissa, mutta myös oman elämän haasteissa ja vaikeuksissa. Oma tai läheisen sairaus, suru poisnukkuneesta, haasteet ihmissuhteissa tai toimeentulon vaikeudet tai muut vastaavat asiat voivat tuoda synkkyyttä elämään. Tämän todellisuuden keskellä raadamme kuin paimenet yön pimeydessä koettaen löytää tietä eteenpäin ja odottaen valon säteitä pimeyteen. Työskentelemme, kuin kaikki olisi kiinni siitä, mitä itse osaamme ja saavutamme.

Tämän todellisuuden keskelle tulee kuitenkin jotain, joka yllättää kaikki ja muuttaa koko maailman tulevaisuuden. Tuota hetkeä kuvaa evankeliumissa yksi sana: ”yhtäkkiä”. Jouluevankeliumissa se tarkoitti Jumalan odottamatonta toimintaa. Se tarkoitti taivaan ja maan kohtaamista. Se tarkoitti pelon kääntymistä iloksi. Se tarkoitti armon yllättävää lahjaa. Ja se tarkoitti kutsua lähteä liikkeelle. Joulu ei ala meidän valmisteluistamme, vaan ”Jumalan yhtäkkiästä”.

Toisaalla Paavalin kirjeessä tuo hetki ilmaistaan näin: ” Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa (Gal 4:4)”. Vaikka paimenille tuo hetki oli ”yhtäkkiä”, Jumalan suunnitelmissa se kuului pitkään suunnitelmaan, josta jo profeetat olivat satojen vuosien ajan puhuneet. Äskenkin kuulimme profeetan sanat Jeremian kirjasta: ”Tulee aika, sanoo Herra, jolloin Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso” (Jer 23). Adventin aika on odotuksen aikaa, mutta joulusta alkaa täyttymyksen aika. Jumalan yhtäkkiä-hetki muutti ensin paimenten yön, mutta sitten miljoonien ihmisten elämän. Se toi Jumalan läsnäolon aivan uudella tavalla tämän maailman keskelle. Tämä maailma sai joulun.

Tämä maailma tarvitsee joulun – aivan yhtä paljon nyt kuin silloin paimenten yötyön keskellä. Laulussa kysytään: ”Onko kaikilla lapsilla ruokaa, onko aseet jo vaienneet, onko haaveemme toteutuneet?” Vastauksia ei tarvitse kauaa miettiä. Siksi siinä myös kysytään: ”Mitä vikaa on rauhassa ihmisten kesken, mitä vikaa on rukouksessa, mitä vikaa on rakkaudessa?”

Siksi tämä maailma tarvitsee rakkautta, niin kuin pimeys pimeyden alla tarvitsee valoa. Joulu tulee taas ja johdattaa meidät tuon vanhan sanoman äärelle, joka on edelleen ajankohtainen. Se vain tahtoo peittyä kiireeseen ja huoliin, kuten aikanaan Jeesus kylväjävertauksessa sanoi: ”Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin” (Luuk 8)”. Käykö hienon joulun sanoman kanssa samalla tavalla?

Hyvät joulun viettäjät! Meillekin kuuluu ilosanoma. Kun Jumala on rakastanut maailmaa, se tarkoittaa, että hän rakastaa myös sinua ja minua, täysin riippumatta siitä, mitä me olemme ja ajattelemme ja uskomme ja kuinka joulun valmistelumme on sujunut. Jumalan rakkaus kohdistuu kaikkiin ja koko maailmaan. Se on hyvä uutinen Jumalan suhtautumisesta meihin. Jumalalla on hyvä tahto meitä kohtaan.

Enkelien sanoma sai liikkeelle. Liike suuntautui ensin seimelle ja sitten sieltä kaikkialle maailmaan. Tähän liikkeeseen voimme liittyä: ensin seimelle katsomaan sitä, mikä on syntynyt ja sitten kaikkialle maailmaan, joka tarvitsee joulua ja joulun sanomaa. Ensin ottamaan vastaan Jumalan lahjan ja sitten jakamaan siitä muille, sillä siitä riittää kaikille haluaville.

Sain taas tänä ottaa vastaan jouluna Betlehemistä lähteneen rauhantulen, jonka partiolaiset toivat toimistooni. On ollut mukava seurata kartalta, kuinka tuo tuli on levinnyt ympäri Suomen lähes joka paikkakunnalle. Samalla tavalla evankeliumin sanoma on lähtenyt liikkeelle Betlehemistä ja saavuttanut jo suuren osan maailman maista. Vielä työ on kuitenkin kesken. Mekin voimme kantaa uskon, toivon ja rakkauden liekkiä eteenpäin tässä maailmassa, lähellä ja kaukana.

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa. Siitä voimme tänäänkin kiittää! Toivotan Lapuan seurakunnalle ja teille, jotka olette tulleet muualta joulukirkkoon ja koko hiippakunnalle siunattua joulujuhlaa!

Adventtisunnuntai on ollut vuosikymmeniä yksi vuoden suosituimmista kirkkopyhistä. Moni on halunnut tulla adventtina ennen kaikkea laulamaan kirkkoon yhdessä Hoosianna-hymniä. Se on yksi perinteinen jouluajan alkamisen merkki. Laulu painottuu tähän ensimmäiseen adventtiin, sitten se jää taas odottamaan seuraavaa vuotta. Tästä lähtien alkavat yhä enemmän soida myös joululaulut kodeissa ja kirkoissa.

Evankeliumin kuvaus Jeesuksen ratsastamisesta Jerusalemiin ja juhliva kansanjoukko on säilynyt tämän päivän pääsisältönä tänne asti. Vaikka tämän päivän jälkeen alkaa kirkkovuodessa jouluun valmistava paastonaika, tänään on aika juhlia ja riemuita. Ja vaikka hoosianna on varsinaisesti avunpyyntö, on se myös juhlahymni kuninkaalle ja Messiaalle.

Adventin kertomukseen sisältyy kuitenkin monenlaista jännitettä, niin poliittista kuin uskonnollista. Jeesusta juhlittiin uutena kuninkaana. Ehkä hän ei maallisille hallitsijoille näyttäytynyt kuitenkaan kovin suurena uhkana, sillä hän ratsasti vaatimattomasti aasin varsalla ja sotajoukkojen sijaan häntä seurasi suuri joukko lapsia ja muuta kansaa. Myöhemmin hän joutui – ehkä myös tämän tapahtuman johdosta – vastaamaan maaherra Pilatuksen kysymykseen: Oletko sinä juutalaisten kuningas? Jeesus torjui kuitenkin selkeästi maallisen kuninkuuden tavoittelun, se ei ollut hänen päämääränsä. Hän edusti täällä Jumalan valtakuntaa ja sen kuninkuutta.

Kulkue aiheutti myös uskonnollista jännitettä. Juutalaiset eivät katsoneet hyvällä Jeesuksen toimintaa ja julistusta eikä myöskään hänen saamaansa kansansuosiota. He eivät hyväksyneet Nasaretissa syntynyttä poikaa luvattuna Messiaana. He pitävät häntä lainrikkojana ja perinnäissääntöjen kumoajana. Heillä oli suunnitelmia Jeesuksen vangitsemista ja rankaisemista varten, mutta suuri kansansuosio häiritsi suunnitelmia.

Kristinuskossa juuri Jeesuksen asema ja rooli ovat halki vuosisatojen jakaneet ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä. Kristinuskon ydin on juuri Jeesuksen tunnustamisessa. Ensimmäiset uskontunnustuksetkin olivat lyhyitä Jeesukseen keskittyviä lausumia: “Jeesus on Herra”. Myöhemmin uskontunnustukset laajenivat käsittämään Jumalan kolminaisuuden, mutta Kristuksen asema pelastuksen tuojana on keskeinen. Jeesuksen toiminta johti tutkintaan ja tuomioon, mutta lopulta siinä tapahtui Jumalan suuri suunnitelma tuoda pelastus tälle maailmalle. Sen sinetöi ylösnousemus.

Näemme adventin saattueessa Jeesuksen nöyränä ja vaatimattomana. Hän ei provosoi eikä provosoidu. Hän ei käytä tilannetta hyväksi suuremman vallan tai kansansuosion saamiseksi. Adventtivirsi kuvaa hyvin hänen toimintaansa: “Nöyryyttä hiljaisuutta, Jumala rakastaa, ei kärsi kopeutta, ylpeitä vastustaa…” (Virsi 7:3). Hän antaa mallin palvelevasta rakkaudesta ja palvelevasta johtajuudesta. “Suurin teistä on se, joka palvelee muita”.

Samalla voimme huomata, että nyt on syntymässä jotain uutta. Jeesus herättää tunteita, innostusta ja iloa. Se purkautuu näkyvässä muodossa, väreinä, huutoina, kansanliikkeenä. Jeesus toi juutalaisen lakihurskauden ja perinnäissääntöjen kyllästämän, aika kovan ja kylmän uskonnollisuuden sijaan toisenlaisen sisällön uskontoon: miten ydintä siinä on lähimmäisenrakkaus ja Jumalan laupeuden viestin välittäminen sanoin ja teoin. Jo toimintansa alussa Jeesus viittasi Jesaja kirjan pohjalta nousevaan ohjelmanjulistukseen: 18 – “Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta” (Lk 4:18-19). Näin toimien Jeesus ei hylännyt Kirjoituksia, vaan ainoastaan perinnäissäännöt, jotka olivat vääristäneet alkuperäisen sanoman tarkoituksen.

Hyvät seurakuntalaiset! Ihmisen perushuuto tämän maailman vääryyden ja monenlaisen ahdistuksen ja taakkojen keskellä on edelleenkin: hoosianna, Herra auta ja pelasta. Eri elämänvaiheissa se voi nousta suustamme eri voluumilla ja intensiteetillä. Mutta mikä lahja se onkaan meille, että voimme huutaa avuksi elävää Vapahtajaa. Kun sairaus pysäyttää, kun kuolema tulee lähelle, kun ajalliset huolet toimeentulosta tai työn kuormasta painavat, kun yksinäisyys tai ikääntyminen pelottavat, kun luonnon tulevaisuus ahdistaa – meillä on lupa kääntyä elävän Jumalan puoleen. Ensimmäinen käsky ja sen selitys muistuttavat, että se, mihin ennen muuta turvaamme hädässä, on meidän jumalamme. Tätä viestiä Vaasan seurakunta voi sanoin ja teoin viedä täällä asuville ihmisille.

Adventtiaika tuo tähän pimeään syksyyn ja maailman synkkien uutisten keskelle raikkaan välähdyksen Jumalan valtakunnasta meidän keskellämme. Se tuo toivon viestin toivottomuuden keskelle. Se muistuttaa, että Vapahtajamme kulkee nytkin kansansa keskellä nöyränä ja hiljaisena auttajana. Voimme turvautua häneen ja odottaa päivää, jolloin hän kerran saapuu kunniassa ja loistossa kaikkien nähden takaisin. Tänään voimme liittyä jo vanhan liiton keskeltä nousevaan ylistykseen:
Iloitse, tytär Siion!
Riemuitse, tytär Jerusalem!
Katso, kuninkaasi tulee.
Vanhurskas ja voittoisa hän on,
hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla,
aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.

Piispa Matti Salomäki

Tuntuu, että tuo on yksi päivän evankeliumin ydinviesteistä. Me elämme kaikki samassa maailmassa ja kohtaamme samoja ihmisiä. Näemme nälkäisiä, janoisia, kodittomia, sairaita, vankeja joka puolella. Kuvat avun tarvitsijoista voivat lamauttaa tai saada vihan valtaan sitä epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, mitä tässä maailmassa tapahtuu. Mutta näemmekö heidät ja mitä teemme heidän hyväkseen? Viime viikolla vietettiin lasten oikeuksien viikkoa teemalla ”Saan kuulua, saat kuulua”. Lapsillakin on oikeus tulla nähdyksi ja kuulluksi.

Jeesus sanoo kertomuksessa toiselle joukolle: ”Te saatte nyt periä valtakunnan, joka on ollut valmiina teitä varten maailman luomisesta asti”. Minkälainen tämä valtakunta on? Se valtakunta vaikuttaa täällä maailmassa kaiken vääryyden ja epäoikeudenmukaisuuden ja vajavaisuuden keskellä. Sen valtakunnan perusarvot Jeesus paljasti aloittaessaan julkisen toiminnan. Hän lainasi Jesajan (Jes 61) kirjan sanaa ja sanoi: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta”. Tällaiseen työhön teidät, hyvät uudet papit ja diakonit, on kutsuttu.

Mutta näemmekö me? Näemmekö ympärillämme olevat nälkäiset, janoiset, kodittomat, sairaat ja vangit? Evankeliumissa on tuttu kertomus, jossa rikkaan miehen portinpielessä virui köyhä Lasarus, joka kaipasi edes leivänmurua rikkaan pöydästä, mutta rikas mies ei häntä huomannut. Voiko meidän lähellämme olla näitä virujia, jotka odottava meiltä jotain, mutta joita emme meinaa huomata?

Kun Jeesus liikkui maan päällä, hän huomasi erityisesti näitä ulkopuolelle jääneitä, sairaita, muiden hylkäämiä, yksin jätettyjä. Hyvät papit ja diakonit, siinä on teidänkin tehtävänne, etsiä ja huomata erityisesti niitä, joita muut eivät huomaa, niitä, jotka eivät itse pysty ajamaan omia etujaan ja pitämään ääntä. Teidän tehtävänne on vapauttaa vangituita, päästää sorrettuja vapauteen, ilmoittaa köyhille hyvää sanomaa ja julistaa Herran riemuvuotta. Tämä on myös kaikkien meidän kristittyjen tehtävä. Me viemme eteenpäin Jumalan valtakuntaa toimimalla hänen esimerkkinsä ja hänen antamansa tehtävän mukaisesti. Kun kohtaat tällaisen ihmisen, silloin ei pidä olla kiire, silloin tulee pysähtyä ja kuunnella, sillä silloin olet kohtaamassa Kristusta. Onhan meillä aikaa hänelle?

Täällä pohjolan vuoden pimeimmissä viikoissa meitä puhuttelee tuomiosunnuntain viesti, joka tiivistyy päivän esittelysanoissa näin: ”Jumala lähestyy meitä Kristuksessa ja asettaa meidät kasvojensa eteen. Ihminen on vastuussa teoistaan ja tekemättä jättämisistään. Viimeisessä tuomiossa Jumalan vanhurskaus toteutuu lopullisesti”. Olemme viime päivinä kuulleet uudesta rauhansuunnitelmasta Ukrainan ja Venäjän välisen konfliktin päättämiseksi. Monien länsimaisten päättäjien kommentit ovat olleet tyrmistyneitä: eihän näin voida ratkaista sotaa ja palkita epäoikeudenmukainen hyökkäys itsenäistä valtiota kohtaan. Meissä asuu syvällä kaipaus oikeudenmukaisuuteen ja totuuteen. Usein kuitenkin joudumme näkemään, että tässä maailmassa oikeus ei toteudu, vaan täällä toimitaan vahvemman oikeudella. Se, jolla on enemmän vaikutusvaltaa, aseita, omaisuutta, merkittäviä ystäviä saa tahtonsa läpi ja muut joutuvat kärsimään vääryyttä. Emme voi pitää nelisen vuotta sitten käynnistynyttä sotaa oikeutettuna sotana emmekä nyt julki tullutta rauhansuunnitelmaa oikeutettuna rauhana. Mutta tuomiosunnuntain viesti on, että kerran oikeudenmukaisuus toteutuu juuriaan myöten. Silloin tuomarina on oikeudenmukaisuuden lähde, jonka edessä kukaan ei voi puolustautua vääryydellä.

Hyvät seurakuntaiset! Eikö ole hyvä ajatella, että tilinteon päivänä saamme kohdata tutun tuomarin. Hänen hahmonsa näemme nytkin alttaritaulussa ja hän antaa meille itsensä leivässä ja viinissä. Tuomari tarjoutuu samalla puolustusasianajajaksi ja sijaiskärsijäksi. Hän ottaa paikkamme tuomittuna, että voisi vapauttaa meidät. Hän sanoo: 17 ”Ei Jumala lähettänyt Poikaansa maailmaan sitä tuomitsemaan, vaan pelastamaan sen” (Joh 3:17). ”Sitä, joka uskoo minuun, ei tuomita, vaan hän on jo siirtynyt kuolemasta elämään” (Joh 5:24). Siksi tuomiopäivä on armon päivä ja Kristuksen kuninkuuden sunnuntai.

Evankeliumin kysymys kuuluu: Milloin me näimme sinut apua pyytämässä? Johannes lähetti opetuslapsensa kysymään Jeesukselta, onko hän se tuleva, vai pitääkö heidän odottaa vielä jotain toista. Silloinkin Jeesus kehotti katsomaan ja kuulemaan: Niinpä Jeesus vastasi: ”Menkää ja kertokaa Johannekselle, mitä olette nähneet ja kuulleet: Sokeat saavat näkönsä ja rammat kävelevät, spitaaliset puhdistuvat ja kuurot kuulevat, kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma” (Lk 7:22). Jesajan ennustukset täyttyivät siinä, mitä Jeesus teki ja sanoi. Tähän työhön meitäkin kutsutaan, tekemään Jumalan valtakuntaa näkyväksi tekojen ja vapauttavan sanoman kautta. Hyvää tehneet eivät edes huomanneet, milloin he olivat palvelleet lähimmäisissään Kristusta. Teot syntyvät kuin itsestään, sillä ne saa aikaa Kristus meissä. Niitä tekoja ei tehdä ansiomielessä, vaan sydämen halusta.

Hyvät papit ja diakonian virkaan vihittävät! Tuomiosunnuntain evankeliumi antaa teille tärkeän tehtävän: pitää silmät auki ja olla valmis kohtaamaan niitä ihmisiä, joista evankeliumin kertoo eli näkemään apua tarvitsevat ja lohdutuksen sanomaa kaipaavat lähimmäiset. Heissä Kristus lähestyy meitä ja tilinteon päivänä on tärkeintä, huomasimmeko heidät ja heidän tarpeensa. Uuden virren sanoin voimme pyytää: ”Silmäni aukaise, Jumalani”. Työtä on paljon, lähtekää auttamaan niitä, jotka odottavat teidän apuanne ja evankeliumin vapauttavaa sanomaa. Herra siunatkoon työnne!

Piispa Matti Salomäki

Kristityt ovat alusta alkaen osoittaneet uskon iankaikkiseen elämään myös siten, että kuolleista sisarista ja veljistä on pidetty arvokkaasti huolta myös sitten, kun henki on irtautunut ruumiista. Hautaamisen taustalla ei ole ollut vain terveydelliset syyt, vaan lähimmäisenrakkaus ja kristillinen usko ja toivo.
Tänään tämä paikka pyhitetään leposijaksi ihmisille, joiden elämä on Jumalan käsissä. Pyhittäminen tarkoittaa erottamista ja rajaamista, hautausmaa on konkreettisesti aidalla muusta alueesta erotettu alue erilaiseen käyttöön ja Jumalan sanaa kuunnellen ja rukoilleen tämä maa siunataan ja pyhitetään leposijaksi. Jumalan sanan äärellä tämä paikka saa merkityksensä – ei vain surun, vaan myös toivon paikkana.

Uudesta testamentista on aika tuttu se kertomus, jossa Jeesus herättää ystävänsä Lasaruksen kuolleista. Hän oli ollut haudassa jo neljättä päivää. Kertomus osoittaa Kristuksen sanan voiman. Kuten evankeliumista äsken kuulimme: Jeesus sanoo: »Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän”. Tuon Kristuksen sanan kuultuaan Lasarus tuli ulos haudasta.

Tämä sana rohkaisee myös meitä. Kun kuulemme ja uskomme Kristuksen sanan ja uskomme hänen lähettäjäänsä Isään Jumalaan, olemme saaneet jo ikuisen elämän. Sitä elämää voimme elää jo täällä ajassa ja kuoleman jälkeen iankaikkisuudessa Isän luona.

Tämä Kristuksen sana ja lupaus tuo hautausmaan keskelle elämän alueen, Jumalan armon ja toivon maiseman.

 Kristinuskon historia osoittaa, että hautausmaista ei tullut pelottavia kalmistoja, vaan paikkoja, jonne kristityt kokoontuivat muistamaan edellä menneitä seurakunnan jäseniä. Kauniisti tämä tulee näkyviin kohta pyhäinpäivän aikaan ja sitten joulun aikaan, kun tuhannet kynttilät valaisevat liekeillään hautakiviä ja koko tätä puistoa.

Viime viikolla keskustelimme kollegojen kanssa hautauskulttuurin nopeasta muutoksesta, joka viime vuosina on ollut nähtävillä. Tuhkaukset ovat lisääntyneet ja monissa seurakunnissa ohittaneet jo arkkuhautausten määrän. Haudoilla käynti on vähentynyt, kun sukulaiset asuvat toisinaan hyvinkin kaukana. Kaikki eivät toivokaan itselleen enää hautakiveä, pieni muistolaattakin voi riittää. Netin kautta voidaan sytyttää muistokynttilä ja nettiin voi jäädä myös muistosivu poismenneelle. Hautajaiset ovat pienentyneet ja muistotilaisuutta vietetään usein vain lähipiirissä. Kuitenkin tarvitaan yhteistä muistamista ja seremonioita, joiden kautta yhteisön jäsen saatellaan lepoon. Edelleen Jumalan sanan lupaukset antavat toivoa ja lohdutusta surun keskellä.

Haudat kertovat elämän katoavaisuudesta, mutta myös siitä, että Jumala on uskollinen eikä hän unohda meitä. Apostoli Paavali vertaa kristityn hautaamista siemenen kylvöön. Keväällä siemen nousee pintaa ituna ja sitten kasvina. Näin me odotamme kuolleiden ylösnousemuksen uutta kevättä. Hautausmaa on täynnä kylvettyjen siementen toivoa ja rukousta, että Jumalan elämä kerran murtautuu täältä esiin.

Kun hautausmaa vihitään, se erotetaan Jumalan käyttöön – se on erityinen paikka, jossa ihmisen elämä jätetään Jumalan käsiin. Täällä elämän kiertokulku ja iankaikkinen toivo kietoutuvat yhteen. Pyhittäminen ei tee tästä vain ”hautapaikkaa”, vaan paikan, jossa evankeliumin sana kaikuu ajan rajan yli.

Hyvät ystävät! Tämä maa pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. Jokainen tänne laskettu ihminen lepää Jumalan armon varassa. Tämän paikan yli kaikuu Kristuksen ääni: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.”

Piispa Matti Salomäki

Illat ovat hämärtyneet nopeasti ja tästä päivästä eteenpäin ne ovat kellojen siirron myötä entistä hämärämpiä. Mutta pimeässä valot näkyvät sitä kirkkaammin. Tähdet ovat olleet näkyvillä jo jonkin aikaa iltojen hämärtyessä ja aika monta kertaa olemme syksyn aikana voineet ihailla myös revontulia.

On huikeata ajatella, että noita samoja tähtiä katseli aikanaan myös Abram. Ehkä hän ei saanut unta miettiessään elämän suuntaa ja tarkoitusta tai hän oli muuten hereillä yön pimeydessä. Mutta silloin Jumala puhui hänelle ja antoi suuren lupauksen. Vanha, lapseton mies sai lupauksen suuresta jälkeläisten määrästä. Abram luotti Herran lupaukseen, vaikka ei siinä ehkä järjellä ajatellen ollut mitään tolkkua. Tämän uskon takia Herra katsoi hänet vanhurskaaksi. Näin Abramista tuli uskon esikuva kaikkien aikojen ihmisille. ”Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi”.

Tämän päivän aihe on usko ja epäusko. Mekin joudumme käymään taistelua uskon ja epäuskon kanssa. Usein järki antaa perusteita epäuskolle, mutta usko sen sijaan tarttuu Jumalan lupauksiin. Tuo usko laittaa liikkeelle ja antaa toivon toivottomuudenkin keskelle.

Kuoleman äärellä usko on äärimmäisessä koettelemuksessa. Kun emme näe, vaan täytyy jatkaa toivon ja lupausten varassa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin usko. Tänään siunaamme käyttöön hautausmaan laajennuksen. Hautausmaalle askeleet kulkevat usein surun ja kuoleman pimeyden tunnelmissa. Näemmekö silloin pieniä valonpilkahduksia, Jumalan lupausten antamaa toivoa, joka kantaa myös tuossa pimeydessä.

Tämän päivän evankeliumi kertoo siitä, miten usko laittaa liikkeelle. Jeesus oli suuren väkijoukon ympäröimänä Pietarin kodissa. Oli vaikea päästä hänen lähelleen, kokemaan hänen kosketustaan. Mutta usko laittaa liikkeelle ja auttaa keksimään keinot.

Itselleni tulee kertomuksesta mieleen jotenkin koominenkin tunnelma näistä toimen ihmisistä: kun ei kerran oven kautta pääse kohteeseen, niin mennään sitten katon kautta. On toki muistettava, että kattorakennelmat eivät olleet Palestiinassa samanlaisia kuin täällä, ei jyrkkiä kattoja kattotuoleineen ja eristeineen, vaan tasakattoja, joissa runkorakenteiden päällä oli savea ja muuta kevyempää suojaa. Toki katon purkamisesta rapisi varmasti jotain materiaalia sisällekin, mutta reiän tekeminen kattoon ei kuitenkaan vaatinut kovin suurta työtä. Katon kautta kantajat saivat laskettua halvaantuneen Jeesuksen luokse saamaan apua. Jotenkin osaisin kuvitella pohjalaisiakin hahmoja noina kantajina, jotka eivät luovuta, ennen kuin potilas on saatu avun lähteelle. Onnellinen se ihminen, jolla on tuollaisia ystäviä kuin tällä halvaantuneella.

Tuon ajan yhteiskunnassa ei ollut hyvinvointialueita eikä palvelulupauksia. Sairaan, vammaisen ja vanhuksen turva oli toisten ihmisten laupeudessa – ja Jumalan avussa. Toki jo Vanhan testamentin säädökset kehottivat huolehtimaan avun tarvitsijoista. Neljä kantajaa toi vuodematolla halvaantunutta kohti väentungosta. Mitä ajatteli halvaantunut, kun häntä alettiin viedä yhä ylemmäs, katolle asti? Mitä hän ajatteli, kun häntä alettiin laskemaan katon kautta ihmisjoukon keskelle? Kohta hän oli Jeesuksen edessä.

Jeesus ei torju näitä tunkeilijoita. Sen sijaan hän kehuu heidän uskoaan. Hän ei erikseen mainitse halvaantuneen uskoa, vaan kehuu kaikkien uskoa. Tämä on hieno kuva siitä, miten toisten usko kantaa sekä vertauskuvallisesti että konkreettisesti silloin, kun oma usko on heikko tai se puuttuu. Jeesus ei vaadi uskoa, vaan hän lahjoittaa ja synnyttää sen. Tämä tapahtuma vahvisti ja synnytti lisää uskoa.

Halvaantuneen kantajat toivat hänet Jeesuksen eteen parannettavaksi. Mutta ennen kuin Jeesus parantaa, hän tekee vielä suurempaa ja tärkeämpää. Hän julistaa synnit anteeksi ja vapauttaa halvaantuneen vielä voimakkaammista kahleista. Kuinka hän voi tehdä näin? Sitä ihmettelivät ennen kaikkea lainopettajat. Eihän kukaan muu kuin Jumala voi julistaa syntejä anteeksi. Näin Jeesus paljastikin jälleen kerran jumaluutensa: hän oli todella Jumalan Poika, jolla oli valta antaa syntejä anteeksi. Hänellä oli valta antaa anteeksi jo ennen ristinkuolemaa, mutta nyt vielä vahvemmin, kun hän on vuodattanut verensä syntiemme sovitukseksi. Ja tätä anteeksiantamuksen sanomaa hän on lähettänyt meidätkin julistamaan.

Parantamista tarkoittava kreikan sana tarkoittaa myös pelastumista. Kun Jeesus kohtasi ihmisiä, hän sekä paransi että pelasti tai ainakin tarjosi pelastusta. Halvaantuneen kohdalla Jeesus ensin pelasti ja sitten vielä paransi. Halvaantuneelle, joka oli saanut sisäisen vapautuksen ja synnit anteeksi, hän antoi kehotuksen: ”Nouse, ota vuoteesi ja mene kotiisi”. Ja niin hän, joka oli laskettu katon kautta matolla Jeesuksen eteen, poistui paikalta toista kautta, ovesta, kaikkien nähden ja kaikkien ihmetellessä. Kaikki olivat tästä hämmästyksissään, ylistivät Jumalaa ja sanoivat: ”Tällaista emme ole ikinä nähneet.”

Meidän aikanamme korostetaan yksilöllisiä arvoja ja henkilökohtaista uskoa. Voimme tämän kertomuksen äärellä kuitenkin tarkastella uskoa yhteisenä ja yhteisöllisenä asiana. Raamatun kertomuksissa tuo yhteisöllinen näkökulma on sekä Vanhan että Uuden testamentin kertomuksissa paljon vahvemmin esillä. Siellä puhutaan koko kansan lankeemuksesta ja koko kansan kääntymisestä ja koko seurakunnan uskosta tai epäuskosta. Myös kohta lausuttava Nikean uskontunnustus 1700 vuoden takaa alkaa sanoilla: ”Me uskomme”.

Tämä korostaa seurakunnan merkitystä. Meidän ei tarvitse kulkea ja uskoa yksin. Saamme olla osa seurakuntaa, osa Kristuksen seuraajien ja häneen uskovien joukkoa. Saamme olla toisten kantamana, kun omat voimat eivät riitä ja oma usko ei riitä. Kuka tai ketkä ovat sinua kantaneet Kristuksen luokse? Ketä sinä voisit olla kantamassa tai kuljettamassa?

Tämän päivän teemaa avataan johdantosanoissa näin: ”Usko näkee Jeesuksessa Jumalan Pojan, jolla on valta tehdä Jumalan tekoja. Jeesuksen eläessä monet epäilivät häntä tai loukkaantuivat häneen, torjuivat hänen jumaluutensa ja pitivät häntä kansanvillitsijänä. Usko ja epäusko taistelevat myös jokaisen kristityn sydämessä. Siksi Jeesuksen seuraaja joutuu arvioimaan oman uskonsa perusteita”.

Roomalaiskirjeessä meille annetaan esikuvaksi tähtiä katseleva Abram. Hän on uskon esikuva, joka luotti lupaukseen, vaikka ei inhimillisesti ajatellen enää nähnyt toivoa. Abramista sanotaan kuitenkin näin: ”Näitä sanoja ei kuitenkaan ole kirjoitettu vain hänen tähtensä, vaan myös meidän vuoksemme. Jumala on katsova vanhurskaiksi meidätkin, kun uskomme häneen, joka on herättänyt kuolleista Herramme Jeesuksen. Jumala antoi Kristuksen kuolla meidän rikkomustemme tähden ja herätti hänet kuolleista meidän vanhurskauttamisemme tähden”. Meidätkin Jumala on katsova vanhurskaiksi, kun luotamme Jumalan lupauksiin Aabrahamin tavoin.

Heprealaiskirjeessä kerrotaan siitä, miten usko saa liikkeelle. Esimerkkeinä ovat muun muassa Abel, Henok, Nooa ja Aabraham. Kuvaavaa on Aabrahamiin liittyvä maininta: hän lähti matkaan tietämättä minne oli saapuva (Hepr 11). Uskossa lopullinen päämäärä on toki selvä, mutta sen vaiheet selviävät vasta matkan varrella. Mutta liikkeelle täytyy lähteä.

Hyvät sanankuulijat!

Tänään juhlimme myös tämän kirkon 225-vuotisjuhlaa. Lehtimäen kirkon esitellään kuuluvan maamme kauneimpien ja rakennustaiteellisesti arvokkaimpien puukirkkojen joukkoon. Kirkon keskeisimmät osat on rakennettu 1800, mutta muilta osin sen rakentaminen venyi pitkään. Alttarirakennelma valmistui 1840 ja kirkon vihkiäisiä varten tehtiin anomus 1846 mutta lupaa ei saatu, koska kirkko oli ollut käytössä jo vuosikymmeniä. Korjauksen jälkeen kirkko vihittiin käyttöön 1848.

Kirkko on sijoitettu näkyvälle ja korkealle paikalle, 215 metriä korkealle mäelle. Meillä Lapualla 132 metriä korkeaa Simpsiötä kutsutaan vuoreksi, täällä tämä melkein kaksi kertaa korkeampi kohouma on mäki. Mutta täällä kirkko on ollut näkyvällä paikalla muistuttamassa Jumalan sanan valosta ja avarasta armosta. Tänne on noustu huolten ja ilojen kanssa, usko ja epäusko seuralaisena, jo yli 200 vuoden ajan tuomaan Jumalan eteen tarpeet ja puutteet ja näin saamme edelleen tehdä. Voimme sanoa psalmin sanoin: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen”. Kiitollisina tästä pyhästä huoneesta voimme pyytää, että tämä temppeli saisi palvella seurakuntalaisia myös tulevat vuosikymmenet ja että tänne voisivat tulla niin sairaat kuin terveet, niin surevat kuin iloitsevat, niin epäilevät kuin uskossaan vahvat rohkaistumaan Jumalan sanan lupauksista ja valosta, jonka ne tuovat tämän maailman pimeyden keskelle.

Ehkä silloin voimme myös kokea psalminkirjoittajan tavoin: ”Herran käsi on meidän yllämme.
Herran käsi on voimallinen!”

Piispa Matti Salomäki

Tämän päivän evankeliumissa Jeesus kohtaa miehen, jota sitoi sairaus. Lääkäri ja evankelista Luukas nimeää taudin vesipöhöksi. Me tunnemme sellaisen taudin myös nimellä ödeema, jota kutsutaan myös nestepöhöksi. Se aiheuttaa nesteen kertymistä ja turpoamista kudoksessa. Noin 60% ihmiskehosta on vettä; sitä on veressä, lihaksissa, elimissä ja jopa luissa. Vesi on elintärkeää keholle, mutta joskus keho voi kerätä liikaa nestettä. Tällaisesta sairaudesta lienee ollut kyse Jeesuksen kohtaamalla miehellä. Tuohon aikaan se oli parantumaton sairaus. Nykyään sitä voidaan hoitaa lääkkeillä. Mielenkiintoista on, että tämä sairaus voi johtua munuaisten tai sydämen vajaatoiminnasta – näin tämä onkin osuva teksti juuri tähän Kemusin kirkkopyhään.

Jeesus arvosteli usein fariseusten toimintaa ja puheita. Kuitenkin hän sai välillä kutsuja jopa fariseusten johtomiesten pöytiin. Kutsu ei välttämättä tullut kohteliaisuudesta, vaan Jeesusta yritettiin tavalla ja toisella saada kiinni lain rikkomisesta. Nytkin häntä tarkkailtiin tuolla aterialla, miten hän toimisi sairaan kanssa sapattina.

Aterioille saattoi tulla myös kuokkavieraita. Tällainen vesipöhöä sairastava mies ilmestyikin paikalle, varmastikin pyytämään apua parantamattomaan sairauteen. Ennen kuin Jeesus toimii, hän kysyy fariseuksilta: ”Onko sapattina lupa parantaa vai ei?”. Kysymys saa isäntäväen vaikenemaan. Jos he vastaisivat myöntävästi, he rikkoisivat omia perinnäissääntöjään. Jos he vastaisivat kieltävästi, heitä voitaisiin syyttää avun tarvitsijan laiminlyömisestä. Niinpä he eivät voi vastata mitään.

Kun Jeesus ei saa vastausta, hän toimii. Hän koskettaa sairasta ja parantaa hänet ja lähettää matkaan. Onhan hän juuri sitä varten tullut tänne maailmaan.

Näille tarkkailijoille Jeesus asettaa vielä yksinkertaisen kysymyksen: Jos jonkun poika tai härkä putoaa kaivoon, niin kai hän heti nostaa sen sieltä, vaikka olisikin sapatti? Samalla tavalla voisi kysyä: jos jonkun talo syttyy tuleen, kai hän heti alkaa sammuttaa sitä, vaikka olisikin pyhäpäivä, eikä vasta maanantaina. Taas isäntäväki vaikenee. Näin he jäivät jälleen kiinni kovasta ja kylmästä sydämestään.

—

Munuais- ja maksaliiton visiona on: ”Kukaan ei jää yksin”. Raamatun kertomuksissa monet sairastuneet ovat myös yksinäisiä ja yhteisön ulkopuolelle hylättyjä. Osaltaan tämä saattoi johtua siitä, että fariseukset pitivät usein sairauksia suoraviivaisesti omien syntien seurauksena. Tämä tulee esiin esimerkiksi kertomuksessa sokeana syntyneestä pojasta. Silloin Jeesukselta kysyttiin ”Kuka teki synnin, että hän syntyi sairaana?”. Silloin Jeesus vastasi: ”Ei kukaan. Tämä tapahtui, että Jumalan teot tulisivat hänessä julki”.

Edelleenkin vakava sairaus voi erottaa tavallisesta elämänrytmistä, työelämästä, harrastuksista ja ajanvietosta ystävien kanssa. Tämän tilanteen kohtaavat tuhannet ihmiset vuosittain. Yllättävä sairaus pysäyttääkin tavallisen elämänrytmin kiireineen. Visio on tärkeä, kenenkään ei pitäisi jäädä yksin. Juuri silloin, kun tarvitaan tukijoita ja kuuntelijoita ja auttajia, kenenkään ei pitäisi jäädä yksin. Kun sairaus iskee ja elämä pysähtyy, silloin todelliset ystävät ovat kullan arvoisia.

Kun Jeesus auttoi ihmisiä, monet heistä päätyivät palaamaan myös takaisin yhteisöön, sen toimiviksi jäseniksi. Parantuminen oli monitahoinen prosessi. Siihen saattoi liittyä yhteyden avautuminen Jumalan kanssa, yhteys itsensä ja elämänvaiheidensa ja historiansa kanssa ja itsensä hyväksyminen sekä yhteys yhteisöön ja toisiin ihmisiin.

Kun sairaus yllättää, saattaa tuntua siltä, että Jumalakin on hylännyt minut, hän on jättänyt minut jonkun pahan voiman valtaan, taudin kouriin. Monet Raamatun henkilöt ovat painineet suurten kysymysten kanssa sairauksien äärellä. Heiltä meillä on paljon opittavaa ja heiltä voimme saada rohkaisua omien taisteluidemme keskelle. Ehkä tunnetuin hahmo on Job, joka joutui menettämään paitsi läheisensä ja omaisuutensa, myös terveytensä. Kuitenkin hän käy tuskaansa läpi Jumalan käsissä. Hän sanoo: ”Itsehän olet minut luonut!  Sinun kätesi ovat punoneet minut kokoon. Oletko nyt muuttanut mielesi, aiotko tuhota minut? Muista, että olet itse minut tehnyt maan savesta! Nytkö teet minut maan tomuksi jälleen? Sinä vuodatit minut kuin maidon astiaan, sinä kiinteytit minut muotooni kuin juuston, olet pukenut minut lihaan ja nahkaan, liittänyt luilla ja jänteillä minut kokoon” (Job 8). Sairautensa keskellä vetoaa siihen, että Jumala tuntee hänet ja hänen tuskansa, koska Jumala on luonut hänet.

Toinen monelle tuttu kohta on psalmissa 139: ”Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen. Minä olen saanut hahmoni näkymättömissä, muotoni kuin syvällä maan alla, mutta sinulta ei pieninkään luuni ole salassa (Ps 139)”. Jumala on ihmisen Luoja. Hän tietää, mitä tekoa olemme. Hän tuntee pienimmätkin luumme ja muun, mitä sisällämme on. Hän tietää, minkälaisista ja kuinka kestävistä osista meidät on rakennettu. Hänen käsiinsä on turvallista jäädä sellaisena kuin kukin on, myös omien vajavuuksien ja vikojen kanssa.

Sairaus voi yllättää kenet tahansa. Sanotaan, että ihmisen vanhenemismuutoksetkin alkavat solutasolla jo 20-30 vuoden iässä, vaikka näkyvät rappeutumisen merkit ilmenevät usein myöhemmin, 40-50 ikävuoden tienoilla. Joku palanen rakenteestamme saattaa tulla käyttöikänsä päähän ennen muita. Silloin jokainen joutuu käymään läpi elämän ja kuoleman kysymyksiä. Onneksi terveydenhoito on kehittynyt niin, että monia osia ihmisruumiista voidaan korjata tai vaihtaa. Voimme olla kiitollisia lääketieteen saavutuksista, jotka koskettavat meitä aivan arkielämässä. Toinen ihminen voi myös auttaa toista elinluovuttajana tai onnettomuudessa menehtyneen elimiä voidaan käyttää toisen hyväksi. Tämäkin on yksi lähimmäisenrakkauden muoto.

Kukaan ei jää yksin. On tärkeätä, että te sairauden ja ehkä elinsiirron kokeneet voitte kokoontua samojen kokemusten läpi käyminä yhteen, tänään tänne kirkkoon ja milloin missäkin tilanteessa. Yhdessä jaksatte paremmin, yhdessä on hyvä jakaa taakkoja. Vertaistuki on tärkeätä missä tahansa sairaudessa. Yhdessä jaetut kokemukset auttavat ymmärtämään ja jaksamaan. On hyvä kokea, että toisetkin ovat käyneet läpi samoja vaiheita. Tärkeätä on myös läheisten saama tuki ja jakaminen. Sairaus koskettaa aina useita ihmisiä sairastuneen ympärilläkin.

—

Mistä sinä haluaisit päästä vapaaksi? Mikä sinun elämääsi ja ajatuksiasi ja voimiasi sitoo kaikista eniten? Tämän päivän aihe käsittelee kristityn vapautta. Johdantosanoissa sanotaan: ”Usko Kristukseen vapauttaa ihmisen perustamasta elämäänsä omien tekojen, perinnäissääntöjen ja toisten ihmisten mielipiteiden varaan. Kristus päästää seuraajansa vapauteen ihmisten asettamista rajoituksista mutta sitoo heidät totuuteen ja rakkauteen. Kristuksen rakkaus näyttää suunnan kristityn elämälle, teoille ja valinnoille”.

Meitä voivat sitoa toisten ihmisten asettamat rajat ja säännöt, jotka eivät välttämättä perustu millään tavalla Raamatun viestiin. Meitä voi sitoa Jumalan laki, jos evankeliumi ei ole päässyt vapauttamaan lain orjuudesta. Syvällä meissä on tarve ansaita omilla teoilla ja toimilla niin toisten ihmisten kuin Jumalankin hyväksyntä. On raskasta, jos ihminen joutuu jatkuvasti kantamaan kuin ylimääräistä lisäpainoa repussa selässään pyrkiessään ansaitsemaan Jumalan hyväksynnän.

Mitä voisikaan tarkoittaa käytännössä ja konkreettisesti sanat: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen” (Gal 5). Mistä Jumala haluaisi vapauttaa meidät, sinut ja minut tänään?

Apostoli vielä jatkaa: ”Te, jotka pyritte vanhurskauteen lakia noudattamalla, olette joutuneet eroon Kristuksesta, armon ulkopuolelle. Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden. Kristuksessa Jeesuksessa on yhdentekevää, onko ihminen ympärileikattu vai ei. Ainoa tärkeä on rakkautena vaikuttava usko”.

Jumalan antama vapaus tulee evankeliumin lupausten kautta. Se tuo mukanaan rauhan ja ilon sydämeen. Sellaiseen olotilaan meidät on tarkoitettu, terveinä tai sairaina, omistamaan Jumalan rauhan ja vapauden sisällämme. Meitä ei ole tarkoitettu orjuuteen, myöskään sisäiseen orjuuteen, vaan Jumalan lasten vapauteen. Kristityn vapaus on Jumalan lahja meille Kristuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen kautta. Tämän lahjan voimme ottaa vastaan ilman mitään ansioita, se on puhdas lahja.  Synninpäästön sanat eivät kuulu vain jonkun herätysliikkeen omaisuudeksi, vaan me kaikki saamme tänäänkin uskoa Jeesuksen nimessä ja veressä syntimme anteeksi iloon, rauhaan ja vapauteen saakka.

piispa Matti Salomäki

Kun katselen tätä kaunista Kauhavan tiilikirkkoa, mieleeni nousevat lastenlaulun sanat: ”Pienet rakentajat me, tiilen tiilen liitämme, siihen temppeliin, jota maailma ei nää. Jeesus kun on kanssamme, joka päivä nousee se. Kaikki Isän lapset yhdistää”. Tämän laulun tarttuva afrikkalainen sävelmä ja tuntemattoman kirjoittajan sanat ovat voineet jäädä muillakin mieleen lapsuuden pyhäkoulusta tai kerhosta.

Täällä Kauhavalla koettiin järkyttäviä hetkiä joulupäivänä 1921, kun seurakunnan entinen ja neljäs kirkko tuhoutui tulipalossa – aivan samoin kuin Rautjärvellä kolme vuotta sitten jouluna. Kirkkorakennukset kantavat sisällään paljon paikkakunnan asukkaiden historiaa ja kokemuksia ja täälläkin on vietetty monia elämän tärkeitä hetkiä – milloin surun ja milloin ilon merkeissä. Kirkot ovat usein keskeisellä paikalla ja suuria ja näyttäviä rakennuksia, pitäjän keskipisteitä. Jo niiden olemus viestii pysyvyyttä ja turvaa ja Jumalan suuruutta ja kunniaa. Mitä merkitseekään, kun tällainen symboli tuhoutuu. Se järkyttää vielä tänä maallistuneempanakin aikana ja yhtenäiskulttuurin jäätyä jo taakse, koko yhteisöä ja pitäjää ja ihmisiä laajemminkin. Voidaan sanoa, että kirkon palo horjuttaa ihmisten perusturvallisuutta.

Usein kirkon menettäminen saa myös vahvan ja nopean reaktion: kirkko on saatava takaisin. Niinpä täälläkin rakennustoimikunta ryhtyi ripeästi toimeen ja erinäisten vaiheiden jälkeen uusi kirkko vihittiin mikkelinpäivänä 1925. Se oli seurakunnalle kova ja kallis ponnistus, mutta näin seurakunta sai uuden ja upean kirkon käyttöönsä ja se on saanut palvella teitä nyt jo sadan vuoden ajan ja tullee palvelemaan vielä pitkälle eteenkin päin.

Suunnittelijaksi tälle kirkolle valittiin Alavuden kirkkoherran poika, kuuluisan sivistyssuvun edustaja, Josef Stenbäck. Suvun edustajat vaikuttivat muun muassa herätysliikkeissä ja fennomaaneina. Osa suvun jäsenistä on siirtynyt käyttämään suomennettua nimeä ”Kivekäs”, jolla silläkin on kirkollista kaikupohjaa. Josef Stenbäckin setä oli tunnettu virsirunoilija ja Isonkyrön kirkkoherra Lars Stenbäck, jonka käsistä on muun muassa tuttu virsi ”Silmäisi eteen Jeesus”. Kauhavan kirkko oli toiseksi viimeinen Lars Stenbäckin suunnittelemansa kirkko.

Näin tiilen tiileen liittäen tänne nousi uusi Herran huone. Edellisestä kirkosta on säilynyt alttaritaulu ”Jeesus siunaa lapsia”, joka liittyy mikkelinpäivän evankeliumin viestiin. Jeesus nosti lapsen aikuisellekin esikuvaksi. Hän kehotti kääntymään ja nöyrtymään lasten kaltaiseksi. Eikö se ole suuri ja helpottava lupaus meille monien vaatimusten ja suorittamisen keskelle. Esille nostettu lapsi on kuin huutomerkki: Jumalan valtakunnassa saamme olla heikkoja, avuttomia ja vastaanottajan roolissa. Jumalan valtakuntaan ei voi edes päästä kuin tätä kautta. Ja vastaavasti lapsissa kohtaamme itse Kristuksen. Samoin Jeesus sanoi tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumissa: ”kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle”. Jumalan valtakunta on pienten ja vähäisten valtakunta. Samalla hän vakavasti varoittaa johtamasta väärille teille näitä vähäisiä. Tämä korostaa vastuutamme aikuisina ja vanhempina.

Tutussa lasten evankeliumissa, joka luetaan muun muassa kastetoimituksessa, Jeesus sanoo saman toisin sanoin: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä, sillä heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta”. Mitä nämä Jeesuksen sanat merkitsevät meille tämän ajan seurakunnissa? Kuinka huomioimme lapset kirkossa, jumalanpalveluksissa ja muussa toiminnassa. Sallimmeko heidän tulla, poistammeko esteitä, tarjoammeko heille paikan tulla, olla ja osallistua? Muistammeko, että heistä tulee myös aikanaan päättäjiä ja käyttäjiä kirkoillemme.

”Pienet rakentajat me, tiilen tiilen liitämme, siihen temppeliin, jota maailma ei nää…” Paavali käyttää samaa kuvaa kirjoittaessaan filippiläisille: ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen” (Ef 2:20-22). Me voimme olla niitä tiiliä, joista tämä hengellinen temppeli rakentuu. Meillä on oma paikkamme ja tehtävämme seurakunnassa, pieninä ja isoina palasina tässä rakennuksessa. Hiippakuntamme vanhimmassa kirkossa, Isonkyrön vanhassa kirkossa, esitellään pääoven yläpuolella olevaa kiveä, jonka Tohnin äijä tarinan mukaan kantoi Töysästä asti kirkon seinän kiveksi. Mikä olisi oma paikkasi ja kivesi tässä kirkossa? Löytyykö se alhaalta, läheltä perustuksia vai ylhäältä kirkon tornista? Onko se näkyvillä sisäänkäynnin lähistöllä vai katseilta piilossa, joissain varjon puolella? Näin myös omat tehtävämme ovat erilaisia, mutta kuitenkin jokainen kivi on omalla paikallaan välttämätön ja korvaamaton. Jeesuksen opetuksen mukaan pienille lapsillekin löytyi tärkeä paikka tässä rakennuksessa. Kirkko ei ole vieläkään valmis, vaan me rakennamme sitä, olemme kiviä, joista Jumalan kaiken aikaa rakentaa sitä valmiimmaksi.

Tänä vuonna vietämme Nikean uskontunnustuksen juhlavuotta. Tuo uskon tiivistelmä on lausuttu 1700 vuoden ajan. Siinäkin puhutaan profeetoista ja apostoleista ja kirkosta – ja ennen kaikkea Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, joka on apostolin mukaan kulmakivi tässä rakennuksessa. Hän on se laasti, joka liittää nämä irralliset kivet yhdeksi rakennukseksi, joka tekee tiilikasasta ehjän ja kokonaisen rakennuksen. Kristuksen tulee olla keskus myös meidän seurakunnissamme ja toiminnassamme. Nikean tunnustuksessa puhutaan myös Pyhästä Hengestä eläväksi tekijänä. Jumala lahjoittaa elämän kylmiin kiviin, rakentaa niistä elävän temppelin, tuo lämmön, rakkauden ja anteeksiannon keskellemme, Jumalan valtakunnan, joka vaikuttaa täällä ja hänen kansanaan kuljemme kohti luvattua maata ja päämäärää.

Tämän kirkon alkutaipaleella nousi esiin huolestuttavia asioita jo vihkimisjuhlassa. Seinässä näkyi halkeamia ja kirkon painava torni oli saanut kirkon kallistumaan, pehmeä maa ei kestänytkään kirkon painoa. Professori Heikki Klemetti kirjoitti hädissään, kuten kirkkoherra alussa kuvasi: ”Kaatuuko Kauhavan kirkko?”. Samanlaisia huolia on noussut silloin tällöin myös Suomen ev.lut kirkosta tai vielä laajemmasta Kristuksen kirkosta. Onko kirkko säilyttänyt identiteettinsä ja perustehtävänsä, toimiiko se edelleen Jumalan sanan perustalla ja Pyhän Hengen ohjaamana? Onko se toteuttamassa tätä uskoa rakkauden tekoina tämän maailman hädän ja tarpeiden keskellä? Näitä kysymyksiä on hyvä pysähtyä pohtimaan yhä uudelleen. Näiden kysymysten äärellä Martti Lutherkin paini noin 500 vuotta sitten haluten olla ohjaamassa kirkkoa omille juurilleen ja lujalle perustalle.

Kallistuva Kauhavan kirkko saatiin tuettua vasta sodan jälkeen paalutuksella ja näin kirkko on säilynyt pystyssä. Aikojen haasteiden keskellä meidänkin on tärkeätä palata yhä uudelleen perustuksille ja vahvistaa niitä. Uskomme perustasta löytyvät profeetat ja apostolit, Pyhä Raamattu ja tunnustuskirjat ja kulmakivenä Kristus Jeesus. Päätunnustuksessamme Augsburgin tunnustuksessa todetaan: ”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Näin kirkkomme perusta on paalutettu lujasti tukevalle kalliolle, eikä se siitä horju. Ulkonaisesti kirkot ovat kyllä jakautuneet moniin tunnustuskuntiin ja kirkkoihin, mutta maailmanlaajuisen Kristuksen kirkko säilyy, kunnes se pääsee kerran perille kunniaan.

Lopuksi palaan vielä ensimmäiseen lukukappaleeseen. Siinä kerrotaan, miten Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: ”Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä.” Pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.” Kirkko on meille pyhä paikka ja Jumalan kohtaamisen paikka. Tulemme tänne rukoilemaan, jättämään taakkojamme ja kuulemaan Jumalan sanaa ja kiittämään häntä. Hän on itse läsnä lupauksensa mukaisesti siellä, missä hänen nimeensä kokoonnutaan. Hän puhuu sanassaan ja antaa meille itsensä leivässä ja viinissä. Mutta meidän ei tarvitse tulla tänne pelolla, vaan meitä odottaa täällä rakastavan Isän syli. Hän kutsuu: ”Tulkaa minun tyköni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon”.

Saakoon tämä kirkko palvella vielä kauan tässä tarkoituksessa teitä hyvät kauhavalaiset ja kaikki sanankuulijat ja myös tulevia sukupolvia niin että virren sanat käyvät toteen: ”Polvesta polveen täällä soi ylistyksesi, sieluihin vuotaa rauha ja siunauksesi (Vk 195)”.