”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne”. Tämä on suuri lupaus kohta ristillä kuolevalta Herralta. Orvoksi jääminen on kipeä kokemus, tapahtuu se sitten lapsena tai aikuisena. Meillä on tai on ollut vain yksi isä ja yksi äiti. Vanhemman menettäminen muuttaa elämää lopullisesti ja menetys säilyy mielessä koko elämän.

Jeesus lupaa kuitenkin, ettei hän jätä opetuslapsiaan orvoiksi, vaan tulee luoksemme. Olemme kuulleet taas pääsiäisen kertomuksissa, miten Jeesus yllättää opetuslapset milloin missäkin. Hän ei jättänytkään heitä orvoiksi, vaan hän tuli luokse, vielä kuolemankin jälkeen. Sen takia helatorstaina muistelemamme Kristuksen taivaaseenastuminen oli jo toisenlainen eroaminen. Jeesus ei mennyt alas maan alle, vaan ylös pilviin, taivaaseen. Häntä ei tarvinnut surra kuin kuollutta, vaan muistella kuin Isän kotiin palannutta. Ja silloin hän antoi lupauksen, joka toteutui 10 päivää myöhemmin, helluntaina.

Helluntai muistuttaa siitä, ettei kirkko elä omasta voimastaan. Pääsiäiskertomuksissa näimme aran ja vetäytyvän joukon, jossa tapahtui yhtäkkiä suuri muutos. Helluntain jälkeen opetuslapset lähtivät liikkeelle, auttamaan ja julistamaan. He saivat luvatun voiman korkeudesta.

Jeesus puhuu päivän evankeliumissa opetuslapsille ennen kuolemaansa tilanteesta, jossa nämä joutuvat pian kokemaan epävarmuutta, pelkoa ja keskeneräisyyttä. Sama koskee jokaista vihittävää: kukaan ei ole valmis omassa voimassaan. Pappien viime keskiviikkoa tuomiokapitulin istunnon yhteydessä antama pappislupaus ja pappien ja diakonien kohta antamat lupaukset ovat aika vaativia.  Mutta onneksi Jeesus ei sano: ”Selviytykää ja koittakaa pärjätä” vaan: ”Minä annan teille Puolustajan, te saatte voiman, minä tulen luoksenne”.

Jeesus puhuu läheisilleen viimeisiä kertoja ennen poismenoaan. Hän rohkaisee heitä lupauksilla, joilla he tulevat selviytymään tulevista viikoista, kuukausista ja vuosista – ja vuosisadoista. Hän ei pelottele heitä yksin jäämisellä, vaan rohkaisee heitä läsnäolon lupauksillaan. Hän antaa lupauksen Puolustajasta, joka ei ole paikallaan vain jonkin aikaa, vaan ikuisesti. Hän lupaa avun, joka ei vain ole opetuslasten lähellä, vaan on heissä. Vaikka opetuslapset kokevat jäävänsä yksin ja orvoksi, Jeesus lupaa tulla luoksemme. Samaa elämää, jota Jeesus elää ylösnousseena, hän lupaa opetuslapsienkin elävän. Sama läheinen yhteys, joka on Isän ja Pojan välillä, Jeesus lupaa myös opetuslapsilleen: ”te olette minussa ja minä teissä”. Näillä sanoilla Jeesus vakuuttaa opetuslapsilleen läsnäoloaan ja apuaan sittenkin, kun hän ei enää ruumiillisesti ole heidän kanssaan.

Hyvät kristityt, näihin samoihin lupauksiin mekin saamme tarttua ja näiden lupausten varassa te tänään vihittävät saatte lähteä tehtäviinne. Virkaan vihkiminen ei ole ensisijaisesti osoitus osaamisesta vaan kutsusta elää Pyhän Hengen varassa. Teitä ei vihitä tänään täydellisyyden vaan armon ja kutsun varaan.

2. Totuuden Henki pysyy teissä

Hengellinen virka ei ole vain ammatti. Pappi ja diakoni eivät välitä vain tietoa tai palveluja. Kirkon työssä välitetään Kristuksen läsnäoloa. Kun kohtaatte apua tarvitsevia, surevia, iloitsevia, huolestuneita tai kiitollisia, voitte olla siinä hetkessä Kristuksena näille ihmisille, jakamassa surua tai iloa, kuuntelemassa, osoittamassa Jumalan rakkautta ja välittämässä armoa sanoin ja teoin.

Totuuden Henki tekee evankeliumin eläväksi ihmisten sydämissä. Työssä ei ole tärkeintä näkyvä tehokkuus, vaan uskollisuus Kristukselle. Ihminen voi unohtaa saarnan sanatkin, mutta hän muistaa, tuliko kohdatuksi totuudellisesti ja armollisesti.

Pyhä Henki toimii usein hiljaisesti, emme useinkaan näe sitä liekinheittimen lieskoina ja kovana äänenä tai mahtavana menona. Mutta sanaa julistaessa ja sakramentteja jakaessa ja ihmisiä kohdatessa ja rukoillessa heidän kanssaan ja puolestaan saat pyytää, että Pyhä Henki käyttää sinua ja toimii kuten haluaa toimia. Siinä toteutuu Jeesuksen sana: ”Te olette minussa ja minä teissä”.

3. Jos te rakastatte minua

Jeesus sanoo, että Jumalan rakastaminen on hänen käskyjensä noudattamista. Se ei tarkoita kylmää velvollisuutta tarkan sääntöviidakon keskellä. Sillä tavoinhan fariseukset ja kirjanoppineet ymmärsivät uskon toteuttamisen. Ihmisen sydämessä tapahtuvaa muutosta kuvaa hyvin elävästi profeetta Hesekielin sanat: ”Minä annan heille uuden sydämen ja heidän sisimpäänsä uuden hengen, minä otan heidän rinnastaan kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen”. Vastaavasti Jeremia julistaa Herran sanana: ”Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: ’Oppikaa tuntemaan Herra!’ Sillä kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut, sanoo Herra”.

Kristillinen palvelu nousee rakkaudesta Kristukseen, ei ulkoisesta lain noudattamisesta, vaan sydämeen kirjoitetusta laista, rakkauden laista, joka näkee tämän maailman ja lähimmäiset Kristuksen silmin.

Pappis- ja diakonivirka ovat rakkauden virkoja. Näitä virkoja toteutetaan kulkemalla ihmisten rinnalla, kuuntelemalla, lohduttamalla ja myös puhumalla totuudesta ja totuudessa. Kristus löytyy usein haavoittuvien ja haavoittuneiden ihmisten keskeltä. Tämän voitte diakoniatyössä huomata. Ja evankeliumia julistetaan ihmisille, jotka kantavat monenlaisia näkymättömiä taakkoja. Sen voitte erityisesti papit kohdata, kun julistatte vapauttavaa ja anteeksiantavaa sanaa. Siinäkin toteutuu Jeesuksen sana: ”Te olette minussa ja minä teissä”.

4. Helluntain lupaus myös seurakunnalle

Hyvät sanankuulijat! Tämä messu ei ole vain vihittävien juhla. Koko seurakunta elää samojen lupausten varassa. Pyhä Henki kokoaa kirkon, synnyttää uskoa ja pitää yllä toivoa. Lapuan tuomiokirkossa vihittävät eivät lähde työhön yksin, vaan osaksi Kristuksen suurta maailmanlaajuista kirkkoa, jossa Pyhä Henki toimii, ohjaa ja antaa voimia.

Me kaikki voimme tänään kiittää siitä, että Jumalan vuodatti Henkensä ”kaiken lihan ylle”. Uusimmassa käännöksessä tuo Joelin kirjan kohta kuuluu näin: 17”Jumala sanoo: Viimeisinä päivinä vuodatan Henkeäni jokaiseen. Silloin poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuoret näkevät näkyjä ja vanhukset enneunia”. Ja kohta päättyy: ”21Joka silloin kutsuu Herraa avuksi, pelastuu” (Apt 2:17).

Katekismuksessa on tärkeä opetus Pyhän Hengen työstä: ”Ilman eläväksi tekevää Henkeä emme voi uskoa emmekä lähestyä Kristusta. Pakenemme Jumalaa ja käännymme hänestä pois. Pyhä Henki kutsuu meitä ja synnyttää meissä uskon ja uuden elämän. Hän antaa meille Kristuksen kaikkine lahjoineen ja varjelee meidät oikeassa uskossa”.

Pyhä Henki tekee työtään meissä yksilöinä, mutta myös seurakunnassa ja koko maailmanlaajassa kirkossa. Meidän ei tarvitse yrittää uskoa omin voimin eikä lähteä hengelliseen työhön omin voimin, vaan Pyhä Henki antaa uskon, viisauden ja voiman. Siksi voimme tänäänkin pyytää virren 112 sanoin: ”Tule, Pyhä Henki, täytä uskoviesi sydämet ja sytytä heihin rakkautesi liekki”.

Pyydän nyt vihittäviä siirtymään alttarin ääreen!

Tänään on yliopiston juhlapäivä, promootiojuhla. Lähipäiviin sisältyy monenlaista vanhoja perinteitä. Promootiolla on takanaan yli 700 vuoden historia, maassammekin jo yli 300 vuoden perinne. Yksi perinteistä on juhlakulkue yliopistolta tänne kirkkoon. Se kuvastaa yhteenkuuluvuutta ja iloa saavutetuista suorituksista – ja tänään hieno kesäinen sää helli meitä. Täällä kirkossa kokoontuessamme on hyvä muistaa, että kirkon historiassa tutkimus ja opetus on nähty tärkeänä. Jo apostoli Paavali oli oppinut mies, ja esimerkiksi Euroopassa yliopistotoiminta lähti keskiajalla laajenemaan kirkon tarpeista. Suomessakin koululaitos lähti liikkeelle kirkon opetustoiminnasta.

Today we celebrate the university’s academic festival, a tradition with centuries of history both in Europe and in Finland. The ceremonial procession from the university to the church expresses shared joy, community, and gratitude for academic achievement. Gathering here also reminds us that throughout history the Church has valued learning, teaching, and research, and that education itself grew in close connection with the Church’s mission.

Aikoinaan akateemisissa väitöstilaisuuksissa oli yleisenä käytäntönä, että väitöskirjan laati ansioitunut tieteentekijä – usein kyseisen oppialan professori. Joku hänen oppilaansa nimettiin vastaväittäjäksi ja toinen puolustamaan väitöskirjaa. Tilaisuudessa väittelytaitojen osoittaminen saattoi nousta tärkeämmäksi avuksi kuin väitöskirjan sisältö.

Te, jotka väittelyn myötä olette tänään saaneet tohtorin arvon tunnukset, tiedätte hyvin, mitä on olla toisenlaisessa väittelytilanteessa. Olette menestyksekkäästi puolustaneet omaa tutkimustanne ja sen tuloksia. Pelkillä hyvillä väittelytaidoilla se ei olisi onnistunut. On tarvittu myös vankkaa tutkimusta. Toisaalta tuntuisi uskalletulta sanoa, että olette puolustaneet totuutta, onhan tieteellinen tieto alati muuttuvaa ja täydentyvää. Olennaista on silti ollut aito ja pyyteetön pyrkimys totuuteen. Sitä on vaadittu yhtä lailla teiltä kunniatohtorin arvon saaneilta. Tuota pyrkimystä voisi ehkä sanoa totuuden hengeksi pienellä alkukirjaimella.

Te väitelleet olette samalla puolustaneet jotakin hyvin henkilökohtaista. On eri asia puolustaa professorin kirjoittamaa väitöstekstiä kuin omaa vuosien työtä, jonka kanssa niin itse kuin kenties oma lähipiiri on elänyt hyvin tiiviisti. Vaatii rohkeutta saattaa työ julkisesti ruodittavaksi. Tänään tuo rohkeus saa palkintonsa.

Today’s doctoral graduates have defended not someone else’s work but the results of their own years of research and dedication. True scholarship requires more than debating skills — it calls for an honest and selfless search for truth. Presenting one’s own work for public evaluation also demands personal courage, and today that courage is being recognized and honored.

Puolustaja sisimmässä

Johanneksen evankeliumissa Jeesus lupaa opetuslapsilleen, että Isä antaa heille puolustajan. Millaisesta respondentista on kyse? Millaiseen väitökseen ollaan valmistautumassa? Ensinnäkin tämäkin puolustaja on persoona. Hänellä on nimi: Totuuden Henki – isolla alkukirjaimella. Myös tässä puolustamisessa on kyse jostakin hyvin henkilökohtaisesta. Jeesus nimittäin sanoo: ”Hän pysyy luonanne ja on teissä.” Hän on siis läsnä jopa sisäisesti.

Johanneksen evankeliumi kertoo, miten oppilaat jäivät ymmälleen näiden Jeesuksen sanojen äärellä. Jeesus kuitenkin lupasi, että asiat valkenisivat heille myöhemmin, hänen mentyään taivaaseen. Tuosta uudesta ajasta kertoo ensimmäinen Johanneksen kirje, joka liittyy läheisesti Johanneksen evankeliumiin. Sen kolmannessa luvussa on ohje:

”Lapseni, älkäämme rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa. Siitä me ymmärrämme, että totuus on meissä, ja me voimme hänen edessään rauhoittaa sydämemme, jos se meitä jostakin syyttää. Jumala on meidän sydäntämme suurempi ja tietää kaiken. Rakkaat ystävät, jos sydämemme ei meitä syytä, me voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa.”

Kovin vastaväittäjä, eikä ainoastaan akateeminen opponentti vaan jopa syyttäjä, on oma sydämemme. Tutkimustyöhön, kuten kaikkeen elämään, voi liittyä itsesyytöksiä ja huonoa omaatuntoa. Olenko käyttänyt aikani siihen, mikä kussakin hetkessä on ollut tärkeintä? Olenko ollut läsnä silloin, kun olen ollut paikalla? Itsesyytöksissä pyöriminen ei kuitenkaan vie eteenpäin. Se ei anna mahdollisuutta ottaa opiksi, pyytää ja antaa anteeksi, aloittaa uusi päivä alusta.

Kun oma sydän syyttää, tarvitaan puolustajaa. Puolustaja, Totuuden Henki, rauhoittaa sydämemme. Hän muistuttaa anteeksiannosta ja pelastuksesta, lähettäjänsä Jeesuksen ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta. On kyse vielä paljon henkilökohtaisemmasta asiasta kuin oman tutkimuksen puolustamisesta. Silloin, kun sydän ei meitä enää syytä, voimme rohkeasti lähestyä Jumalaa. Kirkkoisä Augustinus kuvasi tapahtumaa: ”Sydämeni on levoton, kunnes se löytää levon sinussa, Jumala.”

Jesus promises his followers the Holy Spirit, the Spirit of Truth, who dwells within us and brings peace to troubled hearts. Our deepest accusations often come from within ourselves — from guilt, self-doubt, and feelings of inadequacy. The Holy Spirit reminds us of forgiveness, grace, and Christ’s saving work, giving us the confidence to approach God and the strength to live in peace.

Rohkaisija ulospäin

Tieteentekijälle maailma on uskomattoman moniulotteinen ja kiehtova yhä uusien löytöretkien paikka. Siksi voikin hätkähdyttää, miten kielteisesti Jeesus puhuu maailmasta. Hän sanoo: ”Maailma ei voi Henkeä saada, sillä maailma ei näe eikä tunne häntä.” Vaikka Jeesus on edellä ilmoittanut, että Totuus on läsnä sisäisesti, mitä henkilökohtaisimmin, se ei rajoitu näkyvän maailman rajoihin eikä ole tutkittavissa normaalein keinoin. Totuus ylittää rajan toiseen todellisuuteen.

Tarvitaan kahdenlaista totuuden henkeä. Sitä, joka kirjoitetaan pienellä alkukirjaimella ja joka ajaa meitä etsimään ja uudelleenarvioimaan tietoamme. Ja sitä, joka on persoona ja kirjoitetaan isolla alkukirjaimella – ja joka voi puolustaa meitä sydämemme syytöksiä vastaan. Tämän maailman metodeilla viimeksi mainittu Totuuden Henki jää salaisuudeksi ja tavoittamattomaksi, mutta hän ei ole kaukana.

Totuuden Henki, helluntain Henki, on sisäisesti läsnä mutta ei käänny eikä käännä sisäänpäin, päinvastoin. Sydämen syytökset, rauhattomuus ja epävarmuus vievät huomiota sisäänpäin, mutta Totuuden Hengen tehtävänä on kääntää ne levoksi ja rauhaksi. Siten Henki vapauttaa toimimaan. Helluntain sanomaan kuuluukin vahvasti: ”Älkäämme siis rakastako sanoin ja puheessa, vaan teoin ja totuudessa.”

Tutkimus tähtää eteenpäin, ulospäin, vapauteen. Tarvitaan totuuden henkeä, pienellä alkukirjaimella, aitoa pyrkimystä kohti totuutta. Se on perustelevaa ja toistettavaa. Tieto lisääntyy ja tarkentuu, vaikka lopullinen totuus voikin jäädä salatuksi. Totuuden Hengen, isolla alkukirjaimella, totuus taas on kertakaikkista ja täydellistä mutta silti salattua. Tämäkin totuus vie eteenpäin, ulospäin ja vapauteen, mutta vielä kauemmas ja vielä syvemmälle. Tämän totuuden ydin on tiivistettynä uskontunnustukseen.

Research continually expands our understanding of the world, yet not all truth can be reached by human methods alone. Alongside the human search for knowledge, Christians believe in the Holy Spirit, who leads into a deeper and lasting truth. This Spirit frees us from fear and turns us outward toward service, love, and responsible action in the world.

Tunnustamme nyt kristillisen uskomme.
We confess our Christian faith, each in our own language. Please rise.

Tänään vietämme täällä Kaskisissa seurakunnan 100-vuotisjuhlaa. Evankeliumi vie meidät kuitenkin vielä vanhempaan juhlaan.

Lehtimajajuhla oli historioitsija Josefuksen mukaan suurin ja pyhin kaikista juutalaisten juhlista. Sitä vietettiin Mooseksen lain säädöksen mukaan seitsemännen kuun ensimmäisenä päivänä eli syys-lokakuussa. Silloin maa sai yleensä sateen, joka teki kaiken hedelmälliseksi. Juhla-aika kesti kahdeksan päivää ja oli sävyltään hyvin riemullinen. Juhlan aiheena oli muistaa Israelin kansan 40-vuotista erämaavaellusta Egyptin orjuudesta vapauteen sekä kiittää Jumalan huolenpidosta ja sadonkorjuusta. Pihoihin rakennettiin lehvistä tehtyjä lehtimajoja muistona erämaavaelluksen väliaikaisista asumuksista.

Näitä Kaskisen seurakunnan juhlia ei vietetä niin pitkään, mutta samanlaista iloa ja kiitollisuutta mekin voimme tuntea. Kiitollisia voimme olla myös sateesta, jota saimme viikon mittaan. Nyt luonto saa lähteä kasvamaan täydellä tohinalla.

Dessa festligheter i Kaskö församling har inte pågått lika länge, men också vi får känna samma glädje och tacksamhet. Vi kan också vara tacksamma för regnet som vi har fått under veckan. Nu får naturen börja växa med full kraft.

—

Kaskinen on aina ollut monella tavalla tuulinen kaupunki. Kaskisiin on tultu useasta suunnasta, ja kaupungista on lähdetty eri suuntiin. Yritteliäisyys on synnyttänyt kauniita puutaloja. Monet niistä ovat sittemmin usein vaihtaneet omistajaa, osin konkurssihuuto-kaupoissa, ja useat ovat palaneet. Tilalle on rakennettu uutta. Meri on mahdollistanut kalastuksen ja kaupankäynnin mutta myös vienyt monen hengen. Tämän kaiken keskellä seurakunta on edustanut sitä, mikä on pysyvää, mutta samalla elänyt mukana ajan muutoksissa.

Seurakunnan ja kirkon saaminen vaativat Kaskisten asukkailta kärsivällisyyttä. Ajatus Kaskisten irrottamisesta Närpiön seurakunnasta ja oman seurakunnan perustamisesta heräsi pian Kaskisten kaupungin perustamisen jälkeen. Kaupunki oli kymmenvuotias, kun kysymys oli vuonna 1795 ensimmäistä kertaa esillä porvariston kokouksessa Närpiön kirkkoherran viran vapautumisen myötä. Vaikka kirkkoherralle suunnitellun palkan pienuus herätti epäilyksiä, hänen ei olisi tarvinnut tyytyä viiteen leipään ja kahteen kalaan: palkaksi esitettiin 51 riikintaalaria ja kymmenen tynnyrillistä silakoita. Seurakunnan perustamiseen ei kuitenkaan saatu hallitsijan lupaa. Sen jälkeen huomio keskitettiin oman kaupunginsaarnaajan saamiseen, mikä toteutuikin vuonna 1798. Nimike voisi tänä päivänä olla esimerkiksi seurakuntapastori. Oli siis kyseessä pappi, jolla seurakunta maksoi palkkaa ja jolle oli määrätty tietty tehtävä ja alue hoidettavaksi.

Seurakuntalaisten aktiivisuus oman seurakunnan ja kirkon saamiseksi oli hätkähdyttävää. Jo 1800-luvun puolivälissä alkoi tavoitteellinen varainkeruu omaa kirkkoa varten. Myöhemmin yhdistykset, kuten Kirkko Kaskisiin – En Kyrka till Kaskö järjestivät keräyksiä ja tapahtumia. Varsinaista kirkkorakennusta saatiin odottaa 1960-luvulle saakka, mutta lopulta sekin saatiin. Asemakaavaan tontti kirkolle oli varattu jo parisataa vuotta aikaisemmin. Pieneltä seurakunnalta on aina vaadittu joustavuutta, kärsivällisyyttä ja yhteen hiileen puhaltamista.

Församlingsbornas aktivitet för att få en egen församling och kyrka var imponerande. Redan i mitten av 1800-talet inleddes en målmedveten insamling för att bygga en egen kyrka. Senare ordnade föreningar, såsom Kirkko Kaskisiin – En Kyrka till Kaskö, insamlingar och olika evenemang. Själva kyrkobyggnaden fick man vänta på ända till 1960-talet, men till slut blev också den verklighet. I stadsplanen hade en tomt för kyrkan reserverats redan tvåhundra år tidigare. En liten församling har alltid behövt flexibilitet, tålamod och förmåga att arbeta tillsammans för ett gemensamt mål.

—

Kaksikielisyys on ollut osa Kaskisten seurakuntaelämää alusta asti. Kaupungin perustamisen aikaan iältään vähintään 15-vuotiaista seurakuntalaisista 208 henkilöä oli ruotsinkielisiä ja 15 suomenkielisiä. Lokakuussa 1798 pidetyssä kirkonkokouksessa sovittiin, että jumalanpalveluksia pidettäisiin molemmilla kielillä. Näin tapahtuu edelleenkin.

Seurakunta siirtyi vuonna 1978 Porvoon hiippakunnasta Lapuan hiippakuntaan. Siten seurakunta on satavuotisen itsenäisyytensä ajasta kuulunut melko tarkalleen puolet Porvoon hiippakuntaan ja puolet Lapuan hiippakuntaan. Tämäkin seikka kuvastaa hyvin konkreettisella tavalla kaksikielisyyttä. Samalla hiippakuntavaihdos kertoo kaupungin elinkeinojen muutoksesta ja metsäteollisuuden vaikutuksesta.

Församlingen överfördes år 1978 från Borgå stift till Lappo stift. Därmed har församlingen under sina hundra år som självständig församling hört nästan exakt hälften av tiden till Borgå stift och hälften till Lappo stift. Också detta beskriver på ett mycket konkret sätt tvåspråkigheten. Samtidigt berättar stiftsbytet om förändringarna i stadens näringsliv och skogsindustrins påverkan.

Reformaation merkkivuoden kunniaksi vuonna 2017 istutettiin kirkon eteen pihlaja. Se nimettiin sukupolvien puuksi, joka kertoo elämän kiertokulusta ja Jumalan huolenpidosta kautta aikojen. Vuosisatojen kuluessa elämä Kaskisten saarella on muuttunut ja seurakunnan rakenteet vaihtuneet, mutta reformaation muistutus Jumalan armosta on säilynyt. Täällä on eletty ympäristössä, jossa myrsky, haaksirikko, konkurssi tai tehtaan lakkautus on saattanut hetkessä muuttaa suunnitelmat ja häivyttää tulevaisuudennäkymät. Tänään kaatuneitten muistopäivänänä muistamme erityisesti heitä, joiden suunnitelmat sota tuhosi – heitä, jotka antoivat henkensä sodissa vuonna 1918 ja vuosina 1939–1945. Sankarihautausmaalle on siunattu 36 sankarivainajaa. Kaikkien vaiheiden jälkeen voi todeta Roomalaiskirjeen sanoin: ”Ratkaisevaa ei siis ole, mitä ihminen tahtoo tai ehtii, vaan se että Jumala armahtaa.” (Room. 9:16)

—

Tämän päivän aihe on Pyhän Hengen odotus. Johdantosanojen mukaan ”Kristuksen lupaama Pyhä Henki luo yhteyden taivaaseen astuneen Herran ja opetuslasten eli seurakunnan välille, karkottaa pelon ja tekee kristityt osallisiksi Kristuksesta ja hänen lahjoittamastaan pelastuksesta. Pyhä Henki vakuuttaa kristityille, että he ovat Jumalan lapsia ja saavat Jeesuksen tavoin kutsua Jumalaa nimellä Abba, Isä”.

Uskoon kuuluu paljon odotusta. Odotamme vastauksia rukouksiin, odotamme Jumalan lupausten toteumista, odotamme uskon uudistumista, odotamme kuolleiden ylösnousemusta ja tulevan maailman elämää. Vaikka pelastuksen perustus on jo toteutunut Jeesuksen kuolemassa ja ylösnousemuksessa, me olemme silti vielä matkalla ja joudumme odottamaan.

Till tron hör mycket väntan. Vi väntar på svar på våra böner, vi väntar på att Guds löften ska uppfyllas, vi väntar på att tron ska förnyas, vi och den kommande världens liv. Även om frälsningens grund redan har fullbordats genom Jesu död och uppståndelse, är vi fortfarande på väg och måste ännu vänta.

Mutta toisaalta voimme myös iloiten kiittää siitä, mitä jo nyt on. Psalmissakin sanotaan, että ”tämän päivän on Herra luonut, iloitkaa ja riemuitkaa siitä” (Ps 118:24). Pyhä Henki on jo annettu seurakuntaan. Jo nyt hän luo yhteyden taivaallisen ja maallisen seurakunnan välille, jo nyt hän karkottaa pelon ja tekee kristityt osallisiksi Kristuksesta ja hänen lahjoittamastaan pelastuksesta. Jo nyt voimme kutsua Jumalaa nimellä Abba, Isä.

—

Hyvät kristityt!

Seurakunta on vaikuttanut täällä Kaskisissa itsenäisenä jo sadan vuoden ajan. Se tarkoittaa, että lapsia on kastettu, pariskuntia vihitty, kuolleita siunattu, ehtoollista jaettu ja jumalanpalveluksia toimitettu. Seurakunta on elänyt täällä keskellä elämää. Ja se seurakunta on ennen kaikkea te seurakuntalaiset. Työntekijöitä täällä on ollut vain vähän, mutta seurakuntalaiset ovat täydentäneet tätä puutetta antamalla lahjansa käyttöön. Ja ennen kaikkea lupauksensa mukaan itse Kristus on ollut seurakunnan keskellä kautta vuosikymmenten ja erilaisten vaiheiden.  Hän on täällä tänäänkin. Sanansa ja Henkensä kautta ja ehtoollisen sakramentin kautta voimme hänet kohdata.

Kaskisten seurakunta on hiippakuntamme pienin seurakunta. Täällä yhteisöllisyys on toteutunut kuin itsestään. Kaikki tuntevat toisensa ja tietävät, että kirkko on paikallaan kaikkia varten. Kirkko tulee olemaan paikallaan sekä konkreettisena rakennuksena, että seurakunnan toiminnan kautta myös jatkossa, riippumatta siitä, mitä muutoksia seurakunta- tai kuntarakenteessa tulee tapahtumaan.

—

Lehtimajajuhlan viimeisenä päivänä Jeesus huusi: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” Janoisia ja nälkäisiä sieluja on tänäänkin paljon. Maailman rauhattomuus, luonnon huokailu ja talouden haasteet ja monet muut asiat ahdistavat niin nuorten kuin vanhempienkin mieliä. Elämän perustavat kysymykset nousevat pintaan liittyen elämän tarkoitukseen ja päämäärään ja vaikkapa kärsimyksen kysymyksiin. Kaipaamme hyväksyntää, rakkautta, totuutta, rauhaa ja varmuutta.

Tähänkin tilanteeseen kuuluvat Jeesuksen sanat: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” Me elämme sitä juhlan viimeistä päivää, jossa Jeesuksen sanat ovat totta jo tänään. Kun tunnistamme ja tunnustamme kaipauksen, vettä on tarjolla ja vastauksia kaipaukseemme löytyy. Tänäänkin yhteys, sana ja ehtoollinen ravitsevat meitä. Kun tulemme lähemmäs Kristusta, tulemme myös lähemmäs toisiamme. Kun Kristus asuu uskon kautta sydämessä, meidänkin kauttamme virtaa lähdevettä ympärillämme oleville. Näin Jumalan valtakunta toteutuu keskellämme myös täällä Kaskisissa.

Också i denna situation gäller Jesu ord: ”Är någon törstig, så kom till mig och drick.” Vi lever på den stora högtidens sista dag, där Jesu ord är sanna redan idag. När vi känner igen och erkänner vår längtan finns det vatten att få och svar på vår törst. Också idag ger gemenskapen, Ordet och nattvarden oss näring. När vi kommer närmare Kristus, kommer vi också närmare varandra. När Kristus genom tron bor i våra hjärtan, får också levande vatten strömma genom oss vidare till människorna omkring oss. Så blir Guds rike verklighet mitt ibland oss också här i Kaskö.

Seurakunta ei elä vain menneistä muistoista. Pyhä Henki tekee kirkosta jatkuvasti uuden. Henki synnyttää uskoa, rukousta, rakkautta, palvelua ja rohkeutta. Sata vuotta on paljon ihmisen elämässä, mutta Jumalan työ jatkuu edelleen. Sama Pyhä Henki, joka kantoi seurakuntaa ennen meitä, kantaa sitä myös meidän jälkeemme. Päivän psalmin sanoin voimme turvallisesti sanoa: ”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin” (Ps 27).

Låt oss tillsammans bekänna vår kristna tro, var och en på sitt eget språk.

Today is a special  day of celebration here at Vaasa prison. Our long-serving prison chaplain, Juha Haapaniemi, served faithfully in this ministry for nearly two decades, beginning in 2006. After his retirement, the search began for someone to continue this important work. Among many strong applicants, Maria Talola was chosen, and today she will be installed and blessed to this ministry.

Maria, sinulla on pitkä ja monipuolinen kokemus papin työstä eri seurakunnissa ja erilaisissa tehtävissä. Nyt edessäsi on uudenlainen työympäristö ja uudenlainen seurakunta. Täällä kohtaat eri ikäisiä ihmisiä, monista maista ja erilaisista elämäntilanteista. Moni kantaa mukanaan raskaita kokemuksia, epäonnistumisia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta tulevaisuudesta.

Kerroit vahvuuksiksesi ihmistuntemuksen, joustavuuden ja kiinnostuksen ihmisten elämäntarinoihin. Olet myös tottunut toimimaan erilaisten kulttuurien ja uskonnollisten taustojen keskellä. Juuri tällaisia lahjoja tässä tehtävässä tarvitaan — sekä vankien että henkilökunnan rinnalla kulkiessa.

Dear friends,

Prison is a place where people cannot escape themselves.
Behind these walls there is often much silence, many questions and much longing. Longing for freedom, for forgiveness, for reconciliation, for a new beginning.

That is why the work of a prison chaplain is deeply important. A chaplain is not here to judge people by their past. A chaplain is here to listen, to walk alongside people and to remind them that no human life is without value.

In the Christian faith we believe that every person is created in the image of God. Human dignity does not disappear because a person has failed, made mistakes or lost direction in life.

And that is also how Jesus encountered people. Again and again, he went close to those whom others avoided: the rejected, the ashamed and the broken. He saw in them not only their past, but also their future.

There is a well-known Christian saying: “There is nothing you can do to make God love you more, and nothing you can do to make God love you less.”That message is at the heart of the Gospel.

Kirkko tekee työtä kaikkialla, missä ihmiset elävät — seurakunnissa, sairaaloissa, armeijassa ja myös vankiloissa. Papin tehtävä on olla täällä turvallinen kuuntelija ja rinnalla kulkija. Pappi on ihminen, jonka kanssa voi puhua luottamuksellisesti niin uskosta kuin elämästäkin — peloista, pettymyksistä, syyllisyydestä ja toivosta.

Maria, papin tehtävä täällä on kuunnella, rohkaista ja tukea. Mutta samalla myös pitää esillä evankeliumin hyvää sanomaa: sitä, että jokainen ihminen on arvokas ja että aina on toivoa.

Dear friends,

The core message of the Christian faith is hope.

We cannot change the past. We cannot undo what has already happened. But we believe in forgiveness, grace and new beginnings.

In human society, people may have to carry responsibility and consequences for their actions. But before God, mercy is always possible. The Gospel tells us that no person is beyond redemption and no life is beyond hope.

That is why the Church is present also in places like this — to remind people that they are not forgotten.

Maria, olet saanut jo muutaman kuukauden ajan tutustua tähän työhön ja tähän yhteisöön. On ollut ilo kuulla, miten motivoituneesti ja lämpimästi puhut tästä tehtävästä. Tänään siunaamme sinut tähän virkaan rukouksin ja pyydämme sinulle viisautta, herkkyyttä ja voimaa.

Huolehdi myös omasta jaksamisestasi ja oman sielusi hoidosta. Kukaan ei jaksa kantaa muita yksin.

And finally:

May God give you wisdom in difficult encounters,
compassion for every person you meet,
strength for the demanding days,
and hope that carries both you and those you serve.

May God bless your ministry here in Vaasa prison.

Aamen.

Jeesuksen jäähyväissanoista huokuu turvallisuus enemmin kuin pelko. Hän on lähdössä, mutta hän ei jätä omiaan yksin. Hän rukoilee omiensa puolesta – ja myös meidän puolestamme. Miten turvallista on erota, lyhyeksi tai pidemmäksi aikaa, kun voi silloinkin turvata rukoukseen ja jättää itsensä ja läheisensä suurempiin käsiin.

Tänäänkin kirkko elää Kristuksen varassa ja omien mutta ennen kaikkea hänen rukoustensa varassa. Seurakunta on rukouksen kautta hengittävä yhteisö. Rukous on sille elintärkeää, yhtä tärkeää kuin hengitys ruumiillemme.

Jeesus puhuu nimen voimasta. Meillekin nimet ovat tärkeitä. Jos lausumme jonkin asiantuntijan tai johtajan nimen, voimme sillä vedota toisiin ihmisiin. Kun rukoilemme, teemme sen usein Jeesuksen tai kolmiyhteisen Jumalan nimessä. Siinä nimessä on voima ja auktoriteetti, johon on turvallista luottaa. Hän on apumme ja turvamme ajasta aikaan.

—

Päivän evankeliumissa niin kuin muutenkin erityisesti Johanneksen evankeliumissa nousee esiin vahva jännite tämän maailman ja Jeesuksen omien välillä. Historian aikana kristityt ovat toisinaan syystä tai toisesta eristäytyneet muusta maailmasta luostareihin ja omiin yhteisöihin. Jeesus ei kuitenkaan halua ottaa omiaan pois maailmasta, vaikka he joutuvatkin kohtaamaan täällä vihaa ja monenlaista pahaa. Tänäkin aikana on vaarana se, että seurakunnasta muotoutuu sisäänlämpiävä ja vaikeasti lähestyttävä yhteisö. Jeesus selvästi kuitenkin osoittaa, että hänen omiensa paikka on tämän maailman keskellä. Toisaalla hän sanoo, miten hänen omansa ovat maan suola tai maailman valo. Teidän tehtävänne täällä Soinissa on paitsi ruokkia seurakuntaa sanalla ja sakramenteilla, myös tavoittaa niitä, jotka eivät vielä Kristusta tunne ja ajaa täällä eri tavoin oikeudenmukaisuutta ja huolehtia lähimmäisenrakkaudesta kaikkia kohtaan, erityisesti niitä kohtaan, jotka ovat hädässä ja puutteessa. Kristityn tehtävä on elää keskellä tavallista elämää. Kirkon tehtävä ei ole vetäytyä, vaan olla läsnä. Soinin seurakunta on kutsuttu olemaan juuri täällä, täällä on teidän paikkanne ja tehtävänne.

—

Yksi Jeesuksen keskeinen rukous on pyyntö yhteyden puolesta. Tiedämme, miten tuota yhteyttä koeteltiin eri syistä jo ensimmäisten opetuslasten joukossa. Toisaalta te täällä Soinin seurakunnassakaan ette ole yksin, vaan teillä on yhteys, jota itsekin täällä edustan: olette osa tuomiorovastikuntaa, Lapuan hiippakuntaa, Suomen ev.lut kirkkoa, laajempaa luterilaisten kirkkojen kommuuniota sekä osa Kristuksen maailman laajaa kirkkoa.

Vaikka meillä on yksittäisinä kristittyinä henkilökohtainen suhde Vapahtajaamme, rukoili Jeesus myös laajemman yhteyden puolesta. Seurakunta elää ruohonjuuritasolla paikallisseurakunnissa, mutta samalla kuulumme valtavan suureen joukkoon sekä maantieteellisesti että ajallisesti käsitettynä. Siksi meidän tulisi Jeesuksen rukouksen mukaisesti vaalia ja rakentaa yhteyttä toisiin kristittyihin lähellä ja kaukana. Kristittyjen keskinäinen yhteys ja rakkaus on todistuksena ihmisille.

Ja mikä vaikutus sitten onkaan erilleen hajautuvilla seurakunnilla ja kristittyjen porukoilla, jotka eivät mahdu yhdessä nauttimaan edes Kristuksen asettamaa ateriaa. Tässä meillä on kilvoittelemista. Yhteyttä voimme rakentaa myös paikallisseurakunnissa työntekijöiden välillä ja kristittyjen kesken, herätysliikkeiden kesken ja kristillisten seurakuntien kesken. Ykseyden vahvistaminen on Jeesuksen antama tehtävä meille.

—

Vielä evankeliumissa tulee esiin Jumalan sana: ”Minä olen ilmoittanut heille sanasi…”, ”pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” Eri aikoina ajatusfilosofiat vaihtuvat ja muotiajattelut muuttuvat, mutta Jumalan sana pysyy samana. Jeesuksen tehtävä oli välittää meille Jumalan sana. Sitä hän luki ja opetti ja julisti julkisen toimintansa aikana eri puolilla. Hän myös tulkitsi sitä usein eri tavoin, kuin kirjanoppineet ja fariseukset. Hän toi usein esiin Jumalan sanan alkuperäisen intention todeten: ”te olette kuulleet sanottavan…, mutta minä sanon teille..”. Näin hän karsi aikojen myötä kertyneen perinnäissääntöjen taakan sanan ympäriltä.

Kirkko ei nytkään elä mielipiteistä, vaan Jumalan sanasta. Siitä sanasta, joka pysyy silloinkin, kun taivas ja maa katoavat. Sana antaa, mitä lupaa ja saa toteutumaan sen, mitä varten se on lähetetty. Tämän tarkastuksen ydin ei lopulta ole hallinto tai talous, vaan se kysymys, elämmekö me sanasta ja kuuluuko sen sanan kautta evankeliumi myös täällä.

Jeesukselle sana oli Vanhan testamentin laki ja profeetat. Meille sana on myös Uuden testamentin evankeliumit ja kirjeet ja koko sisältö. Niistä muodostuu opetuksemme ja sanomamme perusta, joka jo kirkkolaissa määritellään näin: ”Kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. …Tunnustuksensa mukaisesti kirkko julistaa Jumalan sanaa ja jakaa sakramentteja sekä toimii muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi. (KL 1:2)”

Kirkkoneuvoston mukaan tavoitteena on, että Soinin seurakunta pysyy elävänä, Jumalan sanalle uskollisena seurakuntana, johon on turvallista osallistua. Tämä tavoite nousee kirkkomme perustasta ja siinä on hyvä pysyä.

—

Hyvät sanankuulijat!
Vaikka Jumalan valtakunta on valtava ja maailmanlaaja yhteisö, sen perussolu toimii paikallisella tasolla. Se on totta myös täällä Soinissa. Ylösnoussut Kristus on täällä meidän keskellämme. Kun kastatte ja opetatte, kun ruokitte ja vaatetatte, kun käytte katsomassa sairaita ja yksinäisiä, kun rukoilette ja laulatte, Kristuksen seurakunta elää ja hengittää täällä. Antakoon Jumala teille voimia ja viisautta näihin tehtäviin teille työntekijöille, luottamushenkilöille ja seurakuntalaisille.

Jeesus sanoi vielä, että ”puhun tämän, kun vielä olen maailmassa, jotta minun iloni täyttäisi heidät”. Täyttäköön hän teidätkin ilollaan, kun toteutatte täällä Jeesuksen antamaa tehtävää. Ilo tekee raskaistakin päivistä ja tehtävistä siedettävämpiä ja se yhdistää meidät edessä odottavaan kotiin, jossa suru ja vaivat puuttuvat ja ilo täyttää kaiken. Kirkko elää ja kestää ja iloitsee, koska Kristus on totisesti ylösnoussut!

En kysy tätä siksi, että olen tällä hetkellä liikunta-piispa, siis se, joka on piispoista mukana kirkon liikunta- ja urheiluneuvottelukunnassa, enkä siksikään, että juoksu on itselle läheinen ja mieluinen harrastus. Kysyn tätä tiedustellakseni, mikä asia on saanut sinut viimeksi liikkeelle niin, että on täytynyt juosta?

Tällaisia tilanteita voi juoksua harrastamattomallekin tulla joskus vastaan. Silloin on täytynyt tapahtua jotain varsin odottamatonta. Vaikkapa vaaratilanne kotona, pihapiirissä tai muualla voi aiheuttaa tilanteen, että on juostava hakemaan, hälyttämään tai antamaan apua. Mutta mikä voisi olla niin iso hyvä uutinen, että se pitää saada kerrottua juosten toiselle? Onhan tällaisiakin tilanteita perhepiirissä tai työpaikalla joskus.

Pääsiäisen evankeliumi on tänään siitä erikoinen, että siinä mainitaan kolmeen kertaa juokseminen. Meidänkään kulttuurissamme juokseminen ei ole hyväksyttävää joka paikassa. Esimerkiksi kirkossa, hautausmaalla, erilaisissa juhlakulkueissa tai juhlissa tai vaikkapa kaupassa ei pidetä hyvänä, jos joku juoksee. Lähi-idän kulttuurissakaan juokseminen ei kuulunut arvokkaaseen tapaan. Joskus Israelissa lenkkeilleenä sain sielläkin välillä pitkiä katseita tai muita erityishuomioita liikkumistavastani.

Tämän kulttuuriin kuuluvan säännön kuitenkin rikkoi tutussa kertomuksessa tuhlaajapojan isä, jonka kerrotaan juosseen poikaansa vastaan, joka palasi kotiin. Siinä olikin kyseessä pääsiäiseen verrattava tapahtuma, kerrottiinhan pojan palanneen kuolemasta elämään, kun hän palasi takaisin kotiin kaiken tuhlattuaan.

—

Pääsiäisen kertomukset ovat alusta alkaen herättäneet paljon epäilyksiä ja vastaväitteitä ja niihin törmää yhä edelleen. Pääsiäisen kertomusten aitouden puolesta puhuvat kuitenkin monet seikat. Yhtenä myös se, että pääsiäisen evankeliumikertomuksissa ei kaunistella tarinaa, vaan kerrotaan epäilyksistä ja uskon hitaudesta – ja myös juoksemisesta, vaikka se ei yleensä kuulunut arvokkaaseen käytökseen. Joskus asiat ovat niin tärkeitä, että normaalit käyttäytymissäännöt saavat väistyä!

Senkin evankeliumikertomukset paljastavat, että vaikka Jeesus useaan kertaan puhui opetuslapsille tulevasta kärsimisestä ja kuolemasta sekä myös ylösnousemuksesta, tämä viesti meni heiltä ohi. Kirjoituksissakin Jeesuksen tie oli jo ennustettu ja Jeesus viittasi usein niihin kirjoituksiin, mutta sana oli vielä suljettu opetuslapsilta. He eivät voineet ymmärtää ja hyväksyä tätä viestiä, ennen kuin pääsiäisen jälkeen, jolloin vähitellen asiat alkoivat selvitä ja Jeesuksen puheet palautuivat mieleen ja kirjoituksen avautuivat. Samalla tavalla uskomme vahvistuminen vieläkin vaatii välillä aikaa ja erilaisia kokemuksia ja todisteita, ennen kuin asiat kirkastuvat. Ennen kaikkea Pyhän Hengen täytyy avata sana sydämellemme ja sydämemme sanalle.

—

Onko sitten pääsiäisen sanomalla niin kiire, että sitä pitää viedä juosten eteenpäin? Miettiessäni virsiä, joissa puhutaan kiireestä nousi ensimmäisenä mieleen virsi 434. Virren kirjoittaja oli norjalainen opettaja, joka kuoli vain 26-vuotiaana. Tässä virressäkin näkyy evankeliumin kiire: ”Eloa kypsyy korjuuseen, lyhyt on toiminnan hetki… …Sydämin, suin ja kätten töin avuksi kiiruhtakaamme”. Kirjoittajan oma elämäkin päättyi niin nopeasti. Hän muistutti, miten lyhyt on toiminnan hetki ja miten on kiiruhdettava, ei vain puhein vaan kätten töin.

Kiire hyvän asian äärellä nousee jo joulun sanomasta. Virressä 28 sanotaan: ”Valvovilla paimenilla nyt on kiire seimen luo. Lapsoselle pienoiselle kiitoksen he hartaan tuo. Miksen juokse seimen luokse, miksen kiiruhda kuin nuo?” (Vk 28:3).

Kolmas näkökulma kiireeseen liittyy Kristuksen paluuseen. Siitä virressä 386 sanotaan: ”Salattu suuri päivä, jolloin kerran kasvoista kasvoihin saan nähdä Herran, käyn juhlajoukkoon häntä kiittämään. On kiire uuteen toivoon nostetulla, jo tänä päivänä voi Ylkä tulla. Oi salaisuus” (Vk 386:8).

Jeesus antoi ylösnousemuksensa jälkeen meille tehtävän. Hän lähetti opetuslapset – joihin mekin kuulumme – kaikkeen maailmaan. Tehtävä oli valtava, niin valtava, että se on vieläkin kesken. Nyt puhutaan usein kokonaisvaltaisesta missiosta. Se tarkoittaa, että evankeliumin julistamisen lisäksi sanomaa viedään eri toimin eteenpäin, lähimmäisenrakkauden ja diakonian keinoin, oikeudenmukaisuutta edistämällä ja luomakunnasta huolehtimalla – eli kuten Jeesuskin kohtasi ihmiset ja heidän toimintaympäristönsä kokonaisvaltaisesti. Kokonaisvaltainen missio on Jumalan lähetykseen osallistumista niin, että evankeliumi koskettaa koko ihmistä ja koko maailmaa – sanoina ja tekoina.

Tehtävän tekee haastavaksi se, että ”kaikki maailma” kasvaa ja laajenee kaiken aikaa. Amerikkalaisen kristillisen opiskelijaliikkeen rohkea tavoite 1800-luvun lopulla oli välittää evankeliumi koko maailmaan sen sukupolven aikana. Taustalla oli 1800-luvun lopun optimismi: maailma avautui liikenneyhteyksien myötä ja siirtomaat tarjosivat yhteyksiä uusiin seutuihin. Opiskelijoilla oli myös vahva luottamus siihen, että ihmisen toiminta ja Jumalan johdatus voivat auttaa saavuttamaan tämän tavoitteen. Sitä täydensi herätyskristillinen innostus ja henkilökohtainen kutsumus. Taustalla oli Jeesuksen antama lähetyskäsky. Tavoite jäi toteutumatta, mutta se synnytti kuitenkin suuren lähetysinnostuksen. Tehtävä on vieläkin kesken, juostavaa jäi vielä meillekin. Olemme kuin pitkässä viestijuoksussa viemässä kapulaa eteenpäin ja matka on vielä kesken.

—

Minkälaista kapulaa ja viestiä me viemme eteenpäin?
Meillä on vietävänä viesti toisesta todellisuudesta, joka rikkoo näkyvän todellisuuden rajat. Sen takia opetuslastenkin oli niin vaikea se omaksua. Ensimmäisen kerran kuoleman valta on murrettu. Vieritetty kivi ja tyhjä hauta todistivat Jeesuksen sanoman todeksi ja osoitti, että hänen sanoissaan oli voima ja valta mukana. Haudasta löytyi vain käärinliinat, ruumis oli pois. Ylösnousseen ilmestymiset vakuuttivat yhden toisensa jälkeen siitä, että Jeesus on todella noussut kuolleista ja että hänellä on tuttu, mutta toisenlainen ruumis, ylösnousemusruumis.

Kapulan viesti on tiivistettynä pienoisevankeliumissa: ”Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainoan Poikansa” (Joh 3:16). Pääsiäisen viestikapula julistaa Jumalan rakkautta ja armoa. Se julistaa voittoa kuolemasta. Se julistaa toivoa ja iankaikkista elämää. Eikö tälle sanomalle ole kysyntää nytkin, kun sodan viestit ja kasvava huoli ja pelko leviävät kaikkialla maailmassa? Satoja kertoja olen saanut julistaa arkun äärellä Jeesuksen viestiä: ”Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole”. Tähän maailmaan tarvitaan toisen maailman viestiä, toivon ja rauhan ja anteeksiantamuksen viestiä. Eikö voisi jopa ajatella, että tällä viestillä on kiire. Niin kiire, että kapulaa pitää viedä juosten eteenpäin. Mikä on oma paikkasi ja vuorosi tässä viestijuoksussa?

—

Kiire kuuluu kyllä tähänkin aikaan eikä vain ensimmäiseen pääsiäiseen. Mutta mikä sitä kiirettä nyt tuo ja miten sen näkyy. Virren 464 kuvaus sopinee hyvin tähän aikaan: ”Voi itsekkyys ja kiire niin meidät sokaista, ettemme lainkaan huomaa läheisten tarpeita.
Rukoilla silloin saamme, työn paineet, kuormat jaamme Kristuksen hoivassa” ( 464:3). Pääsiäisaamun juoksuaskeleet eivät olleet itsekästä kiirettä, joka sokaisee silmät lähimmäisten tarpeilta, vaan päinvastoin kiirettä kertoa hyvää sanomaa täytetystä työstä kiireen uuvuttamille ja itsekkyyteen käpertyneille. Tällaista kiirettä ja innostumista me tarvitsemme! Kiirettä, joka ohjaa seimen luo ja tyhjälle haudalla ja sitten palvelemaan sydämin, suin ja kätten töin. Sen pohjana ei ole itsekkyys, vaan vastaanotetun hyvyyden, rakkauden ja armon jakaminen eteenpäin toisille.

—

Hyvät pääsiäisen viettäjät! Ensimmäiset haudalle menijät kääntyivät jo haudan suulta pois, toiset menivät sisälle hautaan. He näkivät ja uskoivat. Mekin voimme käydä sisälle asti, ei tyytyä vain siihen, mitä kaukaa näkyy tai kuuluu. Voimme käydä sisälle, katsoa, koskea ja uskoa. Moni kirkko näyttää ulkoakin komealta, mutta vasta sisällä voi tuntea sen lämmön ja valon, joka seurakunnan sisällä on, kun ylösnoussut Kristus on kansansa keskellä sanan ja sakramenttien ja Pyhän Henkensä kautta.

Hyvät sisaret ja veljet, Kristus nousi kuolleista, totisesti nousi. Siunattua pääsiäisjuhlaa meille jokaiselle!

Eilen pohdimme työntekijöiden kanssa seurakunnan brändiä. Miten kannattaisi mainostaa kristinuskoa ulkopuoliselle: Tervetuloa ristinkantajaksi! Tervetuloa luopumaan kaikesta! Tervetuloa vainottujen joukkoon! Jeesus sanoo haastavat sanat kuulijoilleen: ”Joka rakastaa elämäänsä, kadottaa sen”. Kannattaako näin kutsua kuulijoita seuraajikseen? Vai onko juuri tuossa jotain tavallista syvällisempää, joka kiinnostaa vielä tänäkin aikana?

Laskiainen aloittaa ristin tien seuraamisen. Joulun kertomuksissa olemme seuranneet vuosisatojen kultaamaa tarinaa pienen lapsen syntymästä ja varhaisista vuosista. Niihin on ollut helppo liittyä, vaikka ei Jeesuksen perhe silloinkaan päässyt aivan helpolla. Mutta pieni lapsi herättää myönteisiä tunteita.

Mutta nyt kuvaan astuu ristin, luopumisen ja vainon tie. Jeesuksen polku lähtee kulkemaan vääjäämättä kohti Jerusalemia, missä odottaa kuulustelu, kidutus ja risti. Ja Jeesus sanoo: ”Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua”.

Jeesuksen sanat eivät ole helppoja. Ne tuntuvat vastakkaiselta kaikelle, mitä meille opetetaan: pidä kiinni eduistasi, turvaa elämäsi, varjele itsesi, nauti elämästä. Paastonajan kynnyksellä evankeliumi ei tarjoa kevyttä ohjelmaa, vaan kutsuu suunnanmuutokseen. Kristillinen usko ei ala sankaruudesta, vaan hämmennyksestä ja pelosta. Se kutsuu itsensä unohtamisen ja omastaan luopumisen tielle. Sillä ”joka tässä maailmassa panee alttiiksi elämänsä, saa osakseen ikuisen elämän”.

2. Jeesus puhuu omasta tiestään

Toisin kuin monet maailmanparantajat tai esikuvan näyttäjät, Jeesus ei puhu jostakin teoriasta tai ismistä, vaan hän puhuu omasta tiestään ja näyttää itse esimerkkiä omalla elämällään. Hän ei vaadi sellaista, mitä ei itsekin tekisi. Hän ei usuta väkeä edellään jollekin oudolle tielle kuin heikolle jäälle, vaan hän kulkee itse edellä ja kutsuu seuraajiaan jälkeensä. Tässä hän poikkeaa monista opettajista.

Näemme tässä kertomuksessa myös hyvin rehellisen ja inhimillisen Jeesuksen. Hän järkyttyy edessä odottavasta tiestä ja pyytää vapautusta siitä. Vaikka Jeesus oli Jumalan Poika, hän ei elänyt jotain näennäiselämää, jossa hän olisi ollut vapaa ihmisen tunteista tai kärsimyksistä tai kiusauksista tai jossa hän olisi voinut taikavoimillaan poistaa vastustajat ja viholliset ympäriltään. Hyvin puhuttelevaa on huomata hänen ahdistuksensa vaikean tien edessä. Juuri tähän liityen heprealaiskirjeessä todetaan: ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan” (Hepr 2:18). Hän kuitenkin voittaa sisäisen taistelun, jossa oli kiusaus luopua ristin tiestä ja lähtee kohti edessä odottavaa synkkyyttä.

Tässä on Johanneksen evankeliumin kuvaamana Getsemanen taistelu: pelko, taistelu, rukous – ja rohkaisu. Hän tunnustaa: ”Juuri tähän elämäni on tähdännyt!” Hän näki sen hetkistä tilannetta laajemmalle koko elämänsä tarkoituksen. Juuri tämän takia hän tuli maailmaan ja syntyi ihmiseksi. Hän suostuu omaan osaansa ja siihen paikkaan, joka oli häntä varten valmistettu. On jaloa löytää oma kutsumus ja suostua kaikkeen siihen, mitä se vaatii ja tuo mukanaan – jos samalla saa kokea, että tämä on Jumalan valmistama tie, siunattu tie, vaikka ei aina olekaan helppo tie.

Paastonajan keskuksena ei ole kuitenkaan meidän luopumisemme ja kieltäytymisemme, vaan Jeesuksen antautuminen sille tielle, joka hänelle on valmistettu. Hän kulkee sitä tietä, joka antaa koko maailmalle pelastuksen. Hän jättää meille esimerkin ja kutsuu meitä ristin tielle. Meitä ei pelasta oma ristintiemme, vaan Jeesuksen ristintie.

3. Kadottaminen ei tarkoita tuhoa, vaan luottamista

Elämän paneminen alttiiksi ei tarkoita itsetuhoa. Se tarkoittaa luopumista elämän itsekkäästä hallinnasta, se on oman elämän antamista Jumalan varaan ja lähimmäisten palveluun. Näin ovat tosissaan kutsumuksen ottaneet kristityt aina toimineet. Edessä ei ole välttämättä ollut helppo tie, mutta se on ollut siunattu tie. Vaikeuksien välttäminen ei ole sillä tiellä ensisijaista, vaan niiden läpi kulkeminen Jumalan armon avulla.

Näin myös näemme, miten Jeesuksen tiellä risti ei ole tappio, vaan Jumalan kirkkauden paikka. Jumalan kirkkaus ei näy vallassa, vaan rakkaudessa, joka antaa itsensä.

Taivaallinen ääni kuuluu Jeesuksen matkan varrella kolmeen kertaan. Joka kerralla kyse on kuolemasta. Ensimmäisen kerran se kuuluu kasteen yhteydessä. Toisen kerran se kuuluu kirkastusvuorella. Ja kolmannen kerran se kuuluu tässä yhteydessä. Jeesuksen elämä tähtäsi kuolemaan, sillä siitä tuli maailmalle pelastus. Siksi Isä lähetti Poikansa tänne maailmaan.

4. “Kun minut korotetaan, minä vedän kaikki luokseni”

Korotus tarkoittaa yleensä nostamista toisten yläpuolelle. Jeesuksen korottaminen tarkoitti ristiinnaulitsemista. Se näytti ihmisten silmissä tappiolta, mutta Jumalan pelastussuunnitelman kannalta katsottuna se tarkoitti Jeesuksen nostamista kaikkien yläpuolelle koko maailman pelastajana.

Tuomio, jonka Jeesus kantaa, ei ole ensisijaisesti ihmisten tuomio, vaan pahan vallan tuomio. Jeesuksen kuoleman kautta tämän maailman ruhtinas syöstiin vallasta.

Tämä nostaa esiin paaston ajan toivon. Ristin tiellä on tarkoitus. Kärsimyksen tie tuo lopulta tälle maailmalla ja itse kunkin elämän kärsimyksille toivon. Se nostaa esiin kirkon tehtävän maailmassa, joka on helpottaa kärsimystä, jakaa kärsivien kärsimystä ja tuoda sanomaa ajasta, jolloin kärsimys jää taakse.

Tänäänkin voimme piispantarkastuksen loppumessussa muistaa, että täällä Pietarsaaressakaan kirkko ei elä itseään varten, vaan se on olemassa vetääkseen ihmisiä Kristuksen luo. Tänä viikonloppuna olemme saaneet hyvän kuvan seurakunnan toiminnasta tällä alueella. Haluamme rohkaista teitä eteenpäin edustamaan täällä edelleen evankeliumin sanomaa sanoin ja teoin.

Yksi tämän kirkon tunnusmerkki on Suomen suurin seitsenhaarainen kynttilänjalka. Sen raamatullisena taustana on Vanhan testamentin pyhäkköjen käyttöesine, joka muistutti Jumalan läsnäolosta ja Jumalan sanan valosta. Toisessa Mooseksen kirjassa (esim. 2. Moos. 25) kerrotaan, miten Herra antoi Moosekselle tehtäväksi tehdä liitonarkku ja telttamaja ja tiettyjä niihin tarvittavia esineitä, muun muassa seitsenhaaraisen lampun. Sen muodon ajatellaan viittaavan esimerkiksi elämänpuuhun ja viikon seitsemään päivään, joista keskimmäinen / ylin on sapatti. Viikon aikana juutalaiset saattoivatkin sytyttää eri päivinä eri kynttilän ja sapattina keskimmäisen kynttilän menoraan. Menoran valo edustaa viisautta, valistusta ja tietoa. 1800-luvulla sionistit ottivat menoran tunnuksekseen, ja 1900-luvulla siitä tuli Israelin valtion virallinen tunnuskuva. Se tulee vastaan myös Tel Avivin lentokentällä heti maahan saavuttaessa.

Raamatussa luku seitsemän liittyy usein täydellisyyteen, Jumalan täydelliseen palvelemiseen ja Hengen lahjoihin. Kristillisessä perinteessä menoraa on verrattu myös Ilmestyskirjan kohtaan, jossa Jeesus seisoo seitsemän kynttilänjalan keskellä – tuo symboli yhdistää seurakunnan (seitsemän seurakuntaa) ja Jeesuksen kirkon valona maailmassa.

Tämä historiallinen ja arvokas aarre täällä muistuttaa, että Jumalan sana ja valo loistavat kirkossamme, kutsuen ihmisiä yhteyteen Kristuksen kanssa; seurakunta elää Jumalan läsnäolon valossa, ei omien ansioidensa tai voimansa varassa. Kuten vanhassa temppelissä lamppuja hoidettiin ja ylläpidettiin, meidän tehtävämme on pitää Jumalan valoa elossa ja jakaa sitä lähimmäisille. Tämä tekee seitsemänhaaraisesta kynttilänjalasta kauniin symbolin myös kutsulle levittää Jumalan valoa, sanaa ja armoa maailmaan. Se on teidän tehtävänne täällä Pietarsaaren seurakunnassa. Psalmissa sanotaan osuvasti: 119:105 ”Sinun sanasi on minun jalkaini lamppu ja valkeus minun tielläni”. Ilman tätä valoa kuljemme pimeässä tai keinovalossa, joka eksyttää väärään suuntaan.

5. Palvelijan tie – seurakunnan ja kristityn kutsu

Hyvät sisaret ja veljet! Jeesus sanoi: “Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua.”. Tällaiselle tielle meitä Jeesus kutsuu. Palvelu ei ole sankaruutta, se on uskollisuutta arjessa, pysymistä Kristuksen lähellä, ristin varjossa ja valossa kulkemista. Ja tällä tiellä kuuluu myös lupaus: ”Missä minä olen, siellä on myös palvelijani oleva”. Tämä on paastonajan lahja: emme kulje yksin.

Paasto ei ole suoritus. Se on matka kohti ristiä – ja sen läpi elämään. Kristus vetää meitä puoleensa, ei pakota seuraansa ja ristin tielle. Me voimme pyytää: Isä, kirkasta nimesi – myös meidän elämässämme, kirkossamme, maailmassamme.

Monet tuon Samarian kaupungin asukkaista uskoivat Jeesukseen kuultuaan naisen todistavan: ”Hän kertoi minulle kaiken mitä olen tehnyt.” Kun samarialaiset tulivat Jeesuksen luo, he pyysivät häntä jäämään kaupunkiin, ja hän jäikin sinne kahdeksi päiväksi. Yhä useammat uskoivat Jeesukseen kuultuaan hänen itsensä puhuvan, ja he sanoivat naiselle: ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme nyt itse kuulleet häntä ja tiedämme, että hän todella on maailman pelastaja.”

SAARNA ”Luottamusta rakentamassa”

1. Johdanto

Tammikuussa 1918 Suomi oli täynnä pelkoa, epävarmuutta ja vastakkainasettelua. Takana oli maamme tuore itsenäisyysjulistus, mutta maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskunnan perinnön seurauksena Suomen kansa oli jakautunut kahtia taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Yhteiskunnallinen jakautuminen johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun ja sisällissotaa edeltävän niin sanotun kaksoisvallan syntyyn. Kiistassa käytettiin hyväksi Suomen riippuvuutta Venäjästä, ja valtataistelu kytkeytyi Venäjän sisäiseen kriisiin sekä Saksan ja Venäjän väliseen sotaan kysymyksenä Suomen hallinnasta. Sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista vuoden 1917 aikana heijastelivat monet ilmiöt. Näitä olivat muun muassa haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin sekä elintarvike- ja työttömyys­kriisi ja niistä johtuneet levottomuudet.

Ihmiset kysyivät: Kuka meitä johdattaa? Keneen voi luottaa? Samat kysymykset elävät tänään Euroopassa, maailmassa, ehkä välillä myös omassa elämässä. Tammikuun viimeinen pyhä on omistettu monissa kunnissa ja seurakunnissa vapaussodan muistolle. Noista sisällissodan tapahtumista on kulunut jo paljon aikaa, mutta on tärkeätä edelleenkin säilyttää muisto itsenäisyytemme puolustajista sekä niistä syistä, jotka johtivat tuohon traagiseen, yli 30 000 uhria vaatineeseen taisteluun. Kun seuraamme maailman uutisia, vastaavia valtioiden sisäisiä jänniteitä on nähtävissä siellä ja täällä. Tällä hetkellä katse kiinnittyy erityisesti Lähi-Idän suuntaan ja Iranin tapahtumiin. Eikä suurvaltojen johtajien viime aikojen toimintakaan vähennä jännitteitä.

Tämän päivän kirkollinen aihe on ”Jeesus herättää uskon”. Myös uskon kysymys nousee usein kriisin keskeltä, sillä silloin etsitään jotain, mikä kestää, etsitään pysyviä arvoja ja lujaa perustaa elämälle ja tulevaisuudelle, haetaan toivoa.

2. Samarialaiset – epäluulosta luottamukseen

Päivän evankeliumi Jeesuksen ja samarialaisen naisen kohtaamisesta näyttää luottamuksen syntymisen portaat. Evankeliumissa kerrotaan, miten ”monet uskoivat kuultuaan naisen todistavan”. Ensin usko tai kiinnostus uskoon herää usein toisen todistuksesta, jonkun kertomuksesta ja kokemuksesta tai vanhempien uskosta. Usein läheisen tai tutun kokemuksella on vahvempi vaikutus kuin pappien saarnoilla. Samalla tavalla kansakuntakin oppii historiastaan sukupolvissa kulkevien kertomusten ja sukujen vaiheiden kautta.

Sitten tuli henkilökohtainen kohtaaminen. Evankeliumissa kerrotaan, miten ”he pyysivät Jeesusta jäämään kaupunkiin”. He eivät jääneet vain toisten kertomusten varaan, vaan halusivat itse kuulla Jeesusta ja kohdata hänet. Näin syntyi henkilökohtainen suhde. ”Nyt emme enää usko vain sinun puheesi perusteella. Me olemme itse kuulleet.” Näin samarialaisissa syntyi usko: se ei ollut enää toisten puheiden varassa tai jotenkin pakotettuna, vaan siitä oli tullut sisäinen varmuus ja vakaumus. Näin usko kypsyy vaiheittain.

Usko ei koskaan synny painostuksen, uhkaamisen tai manipuloinnin kautta. Se syntyy kohtaamisesta Kristuksen kanssa. Evankeliumissa kerrotaan, miten Jeesus jäi heidän luokseen, puhui heille, kuunteli heitä ja kohtasi heitä.

3. Tammisunnuntain opetus: kansakin tarvitsee eheytymistä

Tammisunnuntai ei ole vain kauan sitten tapahtuneen muistelua kansan ja sukujen historiassa. Se nostaa esiin kysymyksen: miten hajonnut kansa löytää yhteisen tulevaisuuden, miten haavat voivat parantua?

Miten oma maamme eheytyi noista vuosista? Se vaati aikaa, vastaan tulemista, anteeksi antamista, jälleenrakennusta, yhteisen vastuun löytämistä. Siinä kävi toteen sama periaate kuin evankeliumissa: Todellinen voitto ei ole toisen kukistaminen, vaan yhteisen tulevaisuuden rakentaminen.

Sisällissodan jälkeen Suomi oli kahtia revennyt kahtia. Kymmeniä tuhansia kansalaisia oli vankileireillä. Toistakymmentä tuhatta kuoli leireillä nälkään ja tauteihin. Se jätti jälkeen valtavan katkeruuden. Jos koston tie olisi jatkunut, maa olisi jäänyt pysyvästi jakautuneeksi.

Käänne tapahtui, kun annettiin useita armahduksia, vangit vapautettiin ja punaiset saivat takaisin kansalaisoikeuksia. Ratkaisevaa oli, että valtiovalta luopui kostopolitiikasta. Ilman tätä Suomi ei olisi koskaan eheytynyt tai se olisi ainakin vaatinut vielä paljon enemmän aikaa.

Monessa Euroopan maassa sisällissodan jälkeen seurasi diktatuuri, Suomessa sen sijaan ei. Sosialidemokraattinen puolue sai toimia, työväestö pääsi eduskuntaan ja yhteiskuntaa rakennettiin parlamentaarisesti, ei väkivallalla. Tämä loi pohjan yhteiselle isänmaalle: vastustajasta tuli jälleen kansalainen.

Talvi- ja jatkosota loivat pohjaa kansalliselle eheytymiselle. Yhteinen puolustustaistelu yhdisti entiset punaiset ja valkoiset, ja monille syntyi kokemus yhteisestä kansasta. Varsinainen sovinto oli kuitenkin pidempi prosessi, jonka juuret olivat sodan kokemuksissa, mutta jonka toteutuminen vei vuosikymmeniä.

Sodan jälkeen koitti jälleenrakennuksen aika. Silloin ymmärrettiin, että kansakunta ei pysy koossa, jos osa jää pysyvästi ulkopuolelle. Tärkeitä askeleita olivat yleinen koulutus, sosiaaliturva, työmarkkinajärjestelmä ja terveydenhuolto. Tämä oli sovinnon politiikkaa käytännössä: Yhteiskunta rakennettiin niin, ettei kenenkään tarvinnut jäädä häviäjäksi. Kirkollakin on ollut tärkeä rooli kansankunnan rakentamisessa niin sodan aikana kuin muutenkin.

Haavojen parantuminen vaati kuitenkin aikaa. Vasta myöhemmin oli aika puhua sodan kärsimyksistä ja tunnustaa vankileirien vääryydet ja tasapainottaa historiankirjoitus. Tätä vaati henkinen paraneminen. Haavat paranevat vasta, kun niistä uskaltaa puhua.

4. Ekumeeninen rukousviikko: “Maailman pelastaja” ylittää rajat

Myös Palestiinassa oli Jeesuksen toiminnan aikaan monenlaisia sisäisiä jännitteitä. Samarialaiset olivat juutalaisten silmissä vääräuskoisia. Ei pidetty hyvänä, että juutalainen olisi missään tekemisissä samarialaisen kanssa. Jeesus kuitenkin ylitti nämä ennakkoluulot ja rajat. Samarialaiset todistivat juutalaisille ja meillekin Jeesuksesta: ”Hän on maailman pelastaja.” Ei vain juutalaisten eikä vain samarialaisten, eikä vain yhden ryhmän, vaan koko maailman pelastaja.

Kristus ei kuulu yhdelle kansalle, puolueelle eikä kirkolle. Tämä on ekumenian ydin. Uskon ydin ei ole erottaminen vaan yhdistäminen Kristuksessa. Tänään päättyy kristittyjen yhteyden ekumeeninen rukousviikko, jonka teemassa ja teksteissä korostetaan siinäkin yhteyden vaalimista.

Tasavallan presidentti on antanut julistuksen kahdesta ekumeenisesta rukouspäivästä. Niistä ensimmäinen oli viikko sitten ja siitä alkoi tämä kristittyjen ykseyden rukousviikko. Viikon johdantolauseena ovat Efesolaiskirjeen sanat: ”On vain yksi ruumis ja yksi Henki, niin kuin myös se toivo, johon teidät on kutsuttu, on yksi”. (Ef. 4:4)

Kirkko on yksi kokonaisuus, joka ylittää maantieteelliset, kansallisuuteen, etnisyyteen ja traditioihin perustuvat esteet. Ekumeenisen liikkeen toimintaan on varsinkin toisen maailmansodan jälkeen liittynyt vahvasti rauhan edistäminen. Yhdessä viikon esittelytekstin kohdassa viitataan Vanhan testamentin käskyyn: ” Älä kosta omaan kansaasi kuuluvalle äläkä pidä yllä riitaa hänen kanssaan, vaan rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Minä olen Herra.” Tällaiset käskyt muistuttavat meitä siitä, että anteeksiantamus ja rakkaus ovat elintärkeitä ykseyden säilyttämiseksi. Kohdassa viitataan erityisesti oman kansan jäseniin. Sisällissota on aina järkyttävä vaihe kansan elämässä. Se saa jopa perheenjäsenet, naapurit ja sukulaiset kääntymään toisiaan vastaan.

Ilosanoma Jumalan rakkaudesta kehottaa kristittyjä rakentaman siltoja erilaisten ihmisten ja ryhmien välille ja edistämään yhteisymmärrystä. Tälle työlle on tässä ajassa vahvaa kysyntää. ”Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman”.

5. Mitä tämä merkitsee Suomelle nyt?

Me elämme jälleen epävarmuuden aikaa. Euroopassa käydään sotaa, suurvallat kokoavat omia etupiirejään, luottamus instituutioihin horjuu ja vastakkainasettelu voimistuu.

Silloin kirkon tehtävä on sama kuin Samariassa: tuoda Kristus ihmisten keskelle, jotta usko, toivo ja yhteinen tulevaisuus voivat syntyä. Samarialaiset totesivat: ”Me olemme itse kuulleet”.

Kristinusko ei elä menneisyydessä vaan nykyhetkessä. Kristus ei ole vain historian hahmo vaan elävä Herra. Tammisunnuntain äärellä viesti on: Emme elä vain eilisen muistoista, vaan tulevaisuuden toivosta. Ja tämä toivo syntyy yhä samalla tavalla kuin Samariassa: Kun Kristus saa jäädä keskellemme.

Matti Salomäki

Joulun aika tarkoittaa monessa perheessä kiirettä ja stressiä, eri syistä. Nyt voimme kuitenkin huokaista ja pysähtyä joulun ydinsanoman ääreen. Tämän suhteen meidän valmisteluillamme ei ole mitään osuutta. Kaikki on valmistettu toisaalla ja annetaan lahjaksi meille jokaiselle.

Pysähdyin tämän joulun alla yhden paljon uudemman joululaulun ääreen. Siinä sanotaan: ”Tämä maailma tarvitsee joulun / Että synkistä synkin yö / Vois nähdä sen ikuisen valon / Joka kaipuuna sydäntä syö” (Lauri Tähkä, Timo Kiiskinen).

Kun katsomme tätä maailmaa ja seuraamme sen uutisia, voimme todella yhtyä laulun ajatukseen: ”tämä maailma tarvitsee joulun”. Me olemme kuin työtä tekevät paimenet yön pimeydessä. On paljon asioita, jotka tuovat pimeyttä ja pilviä maisemaan. Niitä voi nähdä taloudessa, luonnossa, kansojen suhteissa, mutta myös oman elämän haasteissa ja vaikeuksissa. Oma tai läheisen sairaus, suru poisnukkuneesta, haasteet ihmissuhteissa tai toimeentulon vaikeudet tai muut vastaavat asiat voivat tuoda synkkyyttä elämään. Tämän todellisuuden keskellä raadamme kuin paimenet yön pimeydessä koettaen löytää tietä eteenpäin ja odottaen valon säteitä pimeyteen. Työskentelemme, kuin kaikki olisi kiinni siitä, mitä itse osaamme ja saavutamme.

Tämän todellisuuden keskelle tulee kuitenkin jotain, joka yllättää kaikki ja muuttaa koko maailman tulevaisuuden. Tuota hetkeä kuvaa evankeliumissa yksi sana: ”yhtäkkiä”. Jouluevankeliumissa se tarkoitti Jumalan odottamatonta toimintaa. Se tarkoitti taivaan ja maan kohtaamista. Se tarkoitti pelon kääntymistä iloksi. Se tarkoitti armon yllättävää lahjaa. Ja se tarkoitti kutsua lähteä liikkeelle. Joulu ei ala meidän valmisteluistamme, vaan ”Jumalan yhtäkkiästä”.

Toisaalla Paavalin kirjeessä tuo hetki ilmaistaan näin: ” Mutta kun aika oli täyttynyt, Jumala lähetti tänne Poikansa (Gal 4:4)”. Vaikka paimenille tuo hetki oli ”yhtäkkiä”, Jumalan suunnitelmissa se kuului pitkään suunnitelmaan, josta jo profeetat olivat satojen vuosien ajan puhuneet. Äskenkin kuulimme profeetan sanat Jeremian kirjasta: ”Tulee aika, sanoo Herra, jolloin Daavidin suvusta nousee Vanhurskas Verso” (Jer 23). Adventin aika on odotuksen aikaa, mutta joulusta alkaa täyttymyksen aika. Jumalan yhtäkkiä-hetki muutti ensin paimenten yön, mutta sitten miljoonien ihmisten elämän. Se toi Jumalan läsnäolon aivan uudella tavalla tämän maailman keskelle. Tämä maailma sai joulun.

Tämä maailma tarvitsee joulun – aivan yhtä paljon nyt kuin silloin paimenten yötyön keskellä. Laulussa kysytään: ”Onko kaikilla lapsilla ruokaa, onko aseet jo vaienneet, onko haaveemme toteutuneet?” Vastauksia ei tarvitse kauaa miettiä. Siksi siinä myös kysytään: ”Mitä vikaa on rauhassa ihmisten kesken, mitä vikaa on rukouksessa, mitä vikaa on rakkaudessa?”

Siksi tämä maailma tarvitsee rakkautta, niin kuin pimeys pimeyden alla tarvitsee valoa. Joulu tulee taas ja johdattaa meidät tuon vanhan sanoman äärelle, joka on edelleen ajankohtainen. Se vain tahtoo peittyä kiireeseen ja huoliin, kuten aikanaan Jeesus kylväjävertauksessa sanoi: ”Ohdakkeisiin pudonnut osa tarkoittaa niitä, jotka kuulevat sanan mutta sitten tukahtuvat elämän huoliin, rikkauteen ja nautintoihin” (Luuk 8)”. Käykö hienon joulun sanoman kanssa samalla tavalla?

Hyvät joulun viettäjät! Meillekin kuuluu ilosanoma. Kun Jumala on rakastanut maailmaa, se tarkoittaa, että hän rakastaa myös sinua ja minua, täysin riippumatta siitä, mitä me olemme ja ajattelemme ja uskomme ja kuinka joulun valmistelumme on sujunut. Jumalan rakkaus kohdistuu kaikkiin ja koko maailmaan. Se on hyvä uutinen Jumalan suhtautumisesta meihin. Jumalalla on hyvä tahto meitä kohtaan.

Enkelien sanoma sai liikkeelle. Liike suuntautui ensin seimelle ja sitten sieltä kaikkialle maailmaan. Tähän liikkeeseen voimme liittyä: ensin seimelle katsomaan sitä, mikä on syntynyt ja sitten kaikkialle maailmaan, joka tarvitsee joulua ja joulun sanomaa. Ensin ottamaan vastaan Jumalan lahjan ja sitten jakamaan siitä muille, sillä siitä riittää kaikille haluaville.

Sain taas tänä ottaa vastaan jouluna Betlehemistä lähteneen rauhantulen, jonka partiolaiset toivat toimistooni. On ollut mukava seurata kartalta, kuinka tuo tuli on levinnyt ympäri Suomen lähes joka paikkakunnalle. Samalla tavalla evankeliumin sanoma on lähtenyt liikkeelle Betlehemistä ja saavuttanut jo suuren osan maailman maista. Vielä työ on kuitenkin kesken. Mekin voimme kantaa uskon, toivon ja rakkauden liekkiä eteenpäin tässä maailmassa, lähellä ja kaukana.

Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että hän antoi ainoan Poikansa. Siitä voimme tänäänkin kiittää! Toivotan Lapuan seurakunnalle ja teille, jotka olette tulleet muualta joulukirkkoon ja koko hiippakunnalle siunattua joulujuhlaa!

Adventtisunnuntai on ollut vuosikymmeniä yksi vuoden suosituimmista kirkkopyhistä. Moni on halunnut tulla adventtina ennen kaikkea laulamaan kirkkoon yhdessä Hoosianna-hymniä. Se on yksi perinteinen jouluajan alkamisen merkki. Laulu painottuu tähän ensimmäiseen adventtiin, sitten se jää taas odottamaan seuraavaa vuotta. Tästä lähtien alkavat yhä enemmän soida myös joululaulut kodeissa ja kirkoissa.

Evankeliumin kuvaus Jeesuksen ratsastamisesta Jerusalemiin ja juhliva kansanjoukko on säilynyt tämän päivän pääsisältönä tänne asti. Vaikka tämän päivän jälkeen alkaa kirkkovuodessa jouluun valmistava paastonaika, tänään on aika juhlia ja riemuita. Ja vaikka hoosianna on varsinaisesti avunpyyntö, on se myös juhlahymni kuninkaalle ja Messiaalle.

Adventin kertomukseen sisältyy kuitenkin monenlaista jännitettä, niin poliittista kuin uskonnollista. Jeesusta juhlittiin uutena kuninkaana. Ehkä hän ei maallisille hallitsijoille näyttäytynyt kuitenkaan kovin suurena uhkana, sillä hän ratsasti vaatimattomasti aasin varsalla ja sotajoukkojen sijaan häntä seurasi suuri joukko lapsia ja muuta kansaa. Myöhemmin hän joutui – ehkä myös tämän tapahtuman johdosta – vastaamaan maaherra Pilatuksen kysymykseen: Oletko sinä juutalaisten kuningas? Jeesus torjui kuitenkin selkeästi maallisen kuninkuuden tavoittelun, se ei ollut hänen päämääränsä. Hän edusti täällä Jumalan valtakuntaa ja sen kuninkuutta.

Kulkue aiheutti myös uskonnollista jännitettä. Juutalaiset eivät katsoneet hyvällä Jeesuksen toimintaa ja julistusta eikä myöskään hänen saamaansa kansansuosiota. He eivät hyväksyneet Nasaretissa syntynyttä poikaa luvattuna Messiaana. He pitävät häntä lainrikkojana ja perinnäissääntöjen kumoajana. Heillä oli suunnitelmia Jeesuksen vangitsemista ja rankaisemista varten, mutta suuri kansansuosio häiritsi suunnitelmia.

Kristinuskossa juuri Jeesuksen asema ja rooli ovat halki vuosisatojen jakaneet ihmisten ajatuksia ja mielipiteitä. Kristinuskon ydin on juuri Jeesuksen tunnustamisessa. Ensimmäiset uskontunnustuksetkin olivat lyhyitä Jeesukseen keskittyviä lausumia: “Jeesus on Herra”. Myöhemmin uskontunnustukset laajenivat käsittämään Jumalan kolminaisuuden, mutta Kristuksen asema pelastuksen tuojana on keskeinen. Jeesuksen toiminta johti tutkintaan ja tuomioon, mutta lopulta siinä tapahtui Jumalan suuri suunnitelma tuoda pelastus tälle maailmalle. Sen sinetöi ylösnousemus.

Näemme adventin saattueessa Jeesuksen nöyränä ja vaatimattomana. Hän ei provosoi eikä provosoidu. Hän ei käytä tilannetta hyväksi suuremman vallan tai kansansuosion saamiseksi. Adventtivirsi kuvaa hyvin hänen toimintaansa: “Nöyryyttä hiljaisuutta, Jumala rakastaa, ei kärsi kopeutta, ylpeitä vastustaa…” (Virsi 7:3). Hän antaa mallin palvelevasta rakkaudesta ja palvelevasta johtajuudesta. “Suurin teistä on se, joka palvelee muita”.

Samalla voimme huomata, että nyt on syntymässä jotain uutta. Jeesus herättää tunteita, innostusta ja iloa. Se purkautuu näkyvässä muodossa, väreinä, huutoina, kansanliikkeenä. Jeesus toi juutalaisen lakihurskauden ja perinnäissääntöjen kyllästämän, aika kovan ja kylmän uskonnollisuuden sijaan toisenlaisen sisällön uskontoon: miten ydintä siinä on lähimmäisenrakkaus ja Jumalan laupeuden viestin välittäminen sanoin ja teoin. Jo toimintansa alussa Jeesus viittasi Jesaja kirjan pohjalta nousevaan ohjelmanjulistukseen: 18 – “Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta” (Lk 4:18-19). Näin toimien Jeesus ei hylännyt Kirjoituksia, vaan ainoastaan perinnäissäännöt, jotka olivat vääristäneet alkuperäisen sanoman tarkoituksen.

Hyvät seurakuntalaiset! Ihmisen perushuuto tämän maailman vääryyden ja monenlaisen ahdistuksen ja taakkojen keskellä on edelleenkin: hoosianna, Herra auta ja pelasta. Eri elämänvaiheissa se voi nousta suustamme eri voluumilla ja intensiteetillä. Mutta mikä lahja se onkaan meille, että voimme huutaa avuksi elävää Vapahtajaa. Kun sairaus pysäyttää, kun kuolema tulee lähelle, kun ajalliset huolet toimeentulosta tai työn kuormasta painavat, kun yksinäisyys tai ikääntyminen pelottavat, kun luonnon tulevaisuus ahdistaa – meillä on lupa kääntyä elävän Jumalan puoleen. Ensimmäinen käsky ja sen selitys muistuttavat, että se, mihin ennen muuta turvaamme hädässä, on meidän jumalamme. Tätä viestiä Vaasan seurakunta voi sanoin ja teoin viedä täällä asuville ihmisille.

Adventtiaika tuo tähän pimeään syksyyn ja maailman synkkien uutisten keskelle raikkaan välähdyksen Jumalan valtakunnasta meidän keskellämme. Se tuo toivon viestin toivottomuuden keskelle. Se muistuttaa, että Vapahtajamme kulkee nytkin kansansa keskellä nöyränä ja hiljaisena auttajana. Voimme turvautua häneen ja odottaa päivää, jolloin hän kerran saapuu kunniassa ja loistossa kaikkien nähden takaisin. Tänään voimme liittyä jo vanhan liiton keskeltä nousevaan ylistykseen:
Iloitse, tytär Siion!
Riemuitse, tytär Jerusalem!
Katso, kuninkaasi tulee.
Vanhurskas ja voittoisa hän on,
hän on nöyrä, hän ratsastaa aasilla,
aasi on hänen kuninkaallinen ratsunsa.

Piispa Matti Salomäki