Professori Anu Kantola väitti kolumnissaan (HS 3.5.2016), että protestanttinen talousajattelu pitää kuluttamista moraalittomana. Hänen mielestään protestantit syyllistävä kuluttajia. Tämä vahvistaa kielteisyyttä, levittää huonoa oloa ja lamauttaa kun pitäisi tehdä jotakin uutta. Näin tutkija.

Olen samaa mieltä Kantolan kanssa siitä, että maamme asenneilmasto ei ole järin kannustava. Sen sijaan epäilen, onko lamaantumiseen syynä protestanttinen talouspolitiikka.

Protestantismi muodostui kirkkokunnista, jotka syntyivät katolisen kirkon jakautuessa 1500-luvulla. Näitä ovat Sveitsin ja Hollannin kalvinismi, Saksan ja pohjoismaiden luterilaisuus ja Englannin anglikaanisuus.

Kalvinistinen etiikka vaikutti kapitalismin syntyyn, sillä kalvinistille aineellisen hyvinvoinnin kasvu oli Jumalan armon merkki. Kristityn tuli elää vaatimattomasti ja kuluttaa vähän. Rahaa säästyi. Kertyi pääomia, jotka sijoitettiin. Säästäväisyys toimi näin talouden edistäjänä eikä lamaannuttajana.

Luterilainen talousetiikka puolestaan korostaa kohtuutta. Kuluttaminen ei ole synti, kunhan se pysyy kohtuuden rajoissa. Kohtuullisuus tähtää ihmisarvoiseen elämään. Siihen kuuluu myös kysymys Jumalan paikasta ihmisen elämässä. Mammonasta ja kuluttamisen autuudesta ei saisi tulla elämän tarkoitus: jumalaa Jumalan paikalle. Katse on viisas kääntää pois itsestä. Tarkoitus on elää ja toimia muita varten.

Luterilainen talousetiikka on ”toisia varten olemisen etiikkaa”. Se jumitu menneisyyteen vaan pyrkii solidaarisuuteen. Yhteinen köyhäinhoito käynnistyi Pohjolassa luterilaisen eetoksen vaikutuksesta. Uskon, että hyvinvoinnin rakentaminen kohtuuden varaan on pitkällä aikavälillä kestävämpi ratkaisu kuin tuhlaileva kulutus. Se säästää myös luontoa.

Mistä löytyisi kohtuullisen kulutuksen mittari? Sopisiko rukoilijan pyyntö: ”Kahta minä sinulta pyydän – niin kauan kuin elän, älä niitä kiellä: pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.” (Sananl 30:7-8).

© Simo Peura