Taannoin kollegani vieraili Roomassa ja vei paaville lahjaksi palan ikimetsää. Lahja oli symbolinen, sille ei voinut hakea lainhuutoa. Metsäpalan omistaa Luonnonperintösäätiö. Se hankkii omistukseensa suojeltavia kohteita. Pyrkimys on säilyttää luonnonperintöä. Lahja taisi olla tervetullut. Paavi on puhunut vahvasti luonnon puolesta.

Viime viikolla vierailin Äänekoskella. Tutustuimme Metsä Fibren rakennushankkeeseen ja neuvottelimme siitä, kuinka seurakunta voisi tukea rakentajien arkea. Töiden ajaksi syntyy 2500 työpaikkaa, pysyvästi 1500.

Tehtaalla on suuri myönteinen vaikutus maakunnan hyvinvointiin ja laajemminkin. Lähivuosina havupuun kauppa käy keskisessä Suomessa. Metsänhakkuut tehostuvat. Nopeasti väestöään menettäneitä seutukuntia tuupataan eteenpäin. Tärkeintä on, että investointi luo ja vahvistaa tulevaisuudenuskoa.

Paavin metsä ja Äänekosken tuotanto ovat kovin erilaiset metsähankkeet. Toisinaan luonnon suojelu ja sen hyötykäyttö ajautuvat ristiriitaan. Ääriajattelussa toisessa vaakakupissa ovat luontoarvot, toisessa taloudelliset arvot.

Ajattelen, että kumpaakin voidaan perustella ihmisen saamalla tehtävällä. Se oli tämä: ”Herra Jumala asetti ihmisen Eedeniin puutarhaan viljelemään ja varjelemaan sitä.” (1. Ms. 2:15)

Paratiisi on kadonnut, mutta jäljellä on edelleen Jumalan hyväksi luoma maailma. On tärkeää säästää ikimetsiä, ojittamattomia soita ja perinneketoja tuleville sukupolville. Se on luonnon monimuotoisuuden turvaamista. Se on varjelijan tehtävän toteuttamista.

Yhtä tärkeä on oikeus hyödyntää luontoa ja sen kasvuvoimaa. On kysymys viljelemisestä ja sadon korjaamisesta, ei riistämisestä. Suomalaiset ovat pääosin tunteneet rajansa ja hoitaneet metsiä vastuullisesti. Käyttää saa korkeintaan sen, minkä luontainen kasvu tuottaa. IT-huuman jälkeen on taas oivallettu, että Suomi elää metsästä.

Jos paaville olisi annettu pala talousmetsää, teologit ja moraalifilosofit olisivat joutuneet tiukemmalle. Varjelemisen ja viljelemisen jännite jää nyt metsänomistajien mietittäväksi.

© Simo Peura