Kirjoitus Seinäjoen seurakunnan Ikäihmisten uutiskirjeessä 04/2020

 

Kristityn elämää kuvataan vaellukseksi tästä todellisuudesta tulevaan. Matkalla on monta etappia. Välillä on pysähdyttävä. Jotkut paikat ja hetket ovat muita vaikuttavampia. Olennaisen arvo paljastuu usein vasta myöhemmin, kun elämää ja sen erilaisia vaiheita katselee etäisyyden päästä.

Kasteen armo

Yksi vaelluksen pysähdyspaikoista on kaste. Useimmat meistä on kastettu pienenä lapsena. Vanhemmat ja kummit kantoivat meidät kastemaljan luo. Silloin luettiin Jumalan sanaa. Se kertoi siitä, kuinka lapset saavat ehdoitta tulla Jeesuksen luo. Puolestamme rukoiltiin. Sana ja rukous olivat vahvoja. Ne mursivat esteet, ja meistä tuli Jumalan lapsia ja taivasten valtakunnan perillisiä. Yhteys Kristukseen syntyi, ja hänen ylösnousemuksensa alkoi toteutua meissä.

Kasteen jälkeen vaellus on jatkunut. Vaihtelevasti. Ja kuitenkin siinä toivossa, että tie vie taivaan kotiin. Ylösnousemus Kristuksen kanssa on toivomme perusta.

Kristuksen tunteminen

Toinen merkittävä etappi elämän mittaisella vaelluksella oli tutustuminen kristillisen uskon sisältöön. Uskollamme on kohde: Kristus ja hänen suuret tekonsa. Monin eri tavoin pyrimme omaksumaan kristinuskon ydinsisällön. Vanhemmat yhdessä seurakunnan kanssa tunsivat vastuunsa. He opettivat iltarukouksen ja ylipäänsä rukouksen merkityksen. Ottivat myös mukaansa jumalanpalvelukseen.

Ehkäpä jonkun vaellus kulki seurakunnan kerhojen kautta. Useimmalla pysähdyspaikkana lienee ollut rippikoulu. Konfirmaatiossa meitä vahvistettiin elämää varten. Kyselimme Jumalan tahtoa, ja opimme luottamaan hänen hyvyyteensä.

Sitä mukaa kuin vartuimme, kasteessa saadusta uskon lahjasta tuli jotenkin henkilökohtaista. Sanoma Jeesuksesta puhutteli ja haastoi ottamaan kantaa. Hänen ohitseen ei päässyt. Tänään toisten usko saattaa olla selkeää ja vahvaa, meillä muilla se voi olla epäröivää ja arkaa. Sekin on uskoa kumminkin. Pääasia ei ole uskon vahvuus vaan se, että rohkaistuu luottamaan Jumalan armoon.

Kristillisen elämän hoitaminen

Tähän mennessä olemme huomanneet, että kristitty ei tule hetkessä valmiiksi. Jeesuksen tuntemisessa riittää oppimista koko elämän ajaksi. Jumala ja hänen tahtonsa on suuri salaisuus, josta voi yhä uudestaan ammentaa. Välistä luottamuksemme Jumalaan horjuu. Tarvitsemme uskon vahvistusta, jotta kristityn kilvoitus voi jatkua. Rukous, Raamatun lupauksiin tutustuminen ja toisten kristittyjen tuki auttavat vaeltajaa vaelluksella.

Merkittäviä pysähdyspaikkoja ovat hetket, joina polvistumme Jumalan kasvojen edessä. Ehtoollinen on vaeltajien matkaravinto. Ehtoollisen asettaessaan Jeesus antoi selkeän ohjeen: ”niin usein kuin te siitä juotte, tehkää se minun muistokseni”. Ehtoollispöytään saa siis polvistua usein ja keskeneräisenä ja aina, kun siihen on tarve.

Vastoinkäymisten siunaus

Vuosien vieriessä elämän keskeneräisyys ja hauraus käy vaeltajalle ilmeiseksi. Emme pysty täyttämään Jumalan tahtoa ja rakkauden kaksoiskäskyä kokosydämisesti. Totta on sekin, että toisinaan Jumala koettelee. Hän sallii vaeltajan kompastua omien puutteidensa vuoksi, ja hän sallii suuretkin vastoinkäymiset. Ne laittavat meidät kysymään, luotammeko Isäämme silloinkin, kun olemme aivan ahtaalla. Kunpa näissä vastoinkäymisissä emme menettäisi toivoa. Kunpa luottaisimme, että Taivaallinen Isämme on kaikkivaltiudestaan ja pyhyydestään huolimatta rakastava ja armollinen. Silloin elämän ankaruus voisi kääntyä siunaukseksi.

Toivo pitää pystyssä

Uskon ja rakkauden rinnalla vaeltaja tarvitsee toivoa. Toivo ei ole myönteinen arvio tulevaisuuden näkemistä. Se on erityinen lahja Jumalalta. Toivo tarvitaan silloin, kun ihmisen mahdollisuudet on käytetty eikä hyvä lopputulos ole todennäköinen.

Juuri tästä syystä toivo on lahja. Jumala saa toivon aikaan epätoivoisessa. Toivon varassa vaeltaja rohkaistuu jatkamaan vaellustaan. Toivo on siis luottamusta Jumalaan kaikesta vastaisesta huolimatta. Sen ansiosta vaeltajan näköalana pysyy taivas: uusi elämä Jumalan luona, jota kohti olen matkalla.

© Simo Peura