Hätä ja apu

Matt. 8:23–27

Ympyrä sulkeutuu

Täältä tuomiokirkosta, piispan kirkosta, kaikki alkoi yli 17 vuotta sitten. Vihkimysmessussa saarnasin 10 spitaalisesta. Ajan tavan mukaan heidät oli eristetty muista. Viime vuosina olemme omasta kokemuksesta alkaneet ymmärtää, kuinka kielteisesti yhteisön ulkopuolelle sulkeminen vaikuttaa, tapahtuupa se mistä syystä tahansa. Eristys sai spitaaliset huutamaan hädässä: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä”.

Tänään ympyrä sulkeutuu. Vietän messua kanssanne viimeistä kertaa hiippakunnan piispana. Viran hoitaminen päättyy siellä mistä se kerran alkoi.

Ympyrä sulkeutuu toisessakin merkityksessä. Myös tämän juhlapäivän evankeliumi kertoo hätään joutuneista ihmisistä. Myrsky uhkaa kaataa oppilaiden veneen. Niinpä nämä herättävät nukkuvan Jeesuksen ja sanovat hänelle: ”Herra, pelasta meidät. Me hukumme.”

Ihmisen hätä

Ihmisen hätä on yksi Raamatun läpikäyvistä teemoista. Se toistuu evankeliumeissa yhä uudestaan ja eri muodoissa. Se on spitaalisten, rampojen, sokeiden, mykkien ja raajarikkojen hätää. Se on isännän hätää, kun palvelija on kuolemaisillaan. Se on tyttärensä menettäneen isän hätää. Se on nälkäisten ja hukkuvien hätää.

Tätä Matteuksen evankeliumin luetteloa hädässä olevista voisi jatkaa pidempäänkin. Ennen sitä on kuitenkin vaihdettava näkökulmaa. Meidän on liitettävä itsemme hädässä olevien joukkoon, sillä elämä ei ole päästänyt meitäkään helpolla. Jokainen kantaa mukanaan ihmiselämän puutteita, haavoja ja suuriakin menetyksiä. Ne ovat pysyviä muistoja. Olemme joutuneet ahtaalle ja huutaneet avuksemme Herraa. Tästä kertovat omalla tavallaan tuomiokirkon puhuttelevat kattomaalaukset.

Mistä apu?

Luterilaisuus on omaksunut ajatuksen hädästä väistämättömänä osana ihmiselämää. Tämä käy ilmi Lutherin selittäessä ensimmäistä käskyä: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia”. Reformaattorin mukaan tällä käskyllä Jumala tahtoo ihmisen oivaltavan seuraavan: ”Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni, ja mikäli kärsit onnettomuutta ja hätää, tule minun turviini ja pysy luonani. Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinut kaikesta hädästä (IK I 1. käskyn selitys).

Hädän keskellä ihminen etsii apua. Avun etsintä on usein hapuilevaa. Monta kertaa oman perheen jäsenet ja uskolliset ystävät ovat paras apu ja tuki hädän keskellä. Niin se on ollut tätäkin virkaa hoidettaessa. – Apua olen saanut myös työtovereiltani tuomiokapitulissa. He ovat ymmärtäneet ja ottaneet taakkaa kannettavakseen. Ihmeellistä on, kuinka viisaasti Jumala käyttää toisia ihmisiä avun antamisen välikappaleina. Mutta niinhän rakkaus toimii.

Ihmisten apu ei kuitenkaan aina riitä. Hädän ote on toisinaan luja ja ankara: se uhkaa koko elämää, kuten evankeliumin esimerkeistä huomataan. Silloin ihmisen viisaus ja oppineisuus, valta ja hyvä maine, raha ja omaisuus eivät auta eivätkä tuo turvaa. Tarvitaan suurempaa voimaa.

Ensimmäinen käsky kehottaakin turvautumaan Raamatun Jumalaan. ”Tule minun turviini ja pysy luonani… minä autan sinut kaikesta hädästä”, sana lupaa. Genesaretin järven myrskyssä oppilaat noudattivat tätä neuvoa. He herättivät nukkuvan Jeesuksen ja sanoivat: ”Herra, pelasta meidät! Me hukumme”. Ja Jeesus kuuli avunpyynnön, nuhteli tuulta ja aaltoja, tuli aivan tyven.

Jeesus kuulee avunpyynnöt

Ensimmäinen käsky ei siis puhu vain hädässä olevasta ihmisestä vaan ennen kaikkea Jumalasta. ”Odota hyvää, jota kaipaat, minulta ja etsi sitä minun tyköäni”, Luther kirjoittaa. Sitten hän jatkaa: ”Minä annan sinulle mitä tarvitset ja autan sinut kaikesta hädästä…”.

Ensimmäinen käsky paljastaa näin Jumalan perimmäisen olemuksen. Hän on auttaja, hyvyyksien antaja, kuin poikaset siipiensä suojaan kätkevä lintuemo. Hän ei ole kuuro eikä välinpitämätön. Hän kuulee rukoukset ja hätähuudot ja lupaa auttaa. Hän on ihmisiä rakastava ja lopulta Jumala, joka uhraa itsensä ihmisten vuoksi. Tarpeen tullen hän osoittaa olevansa kaikkivaltias, jota luonnon voimien on toteltava. Samoin on myös hädän väistyttävä – tulee aivan tyven.

Jeesus on ainoa

Yksi vaikeus tässä kaikessa kuitenkin on: nimittäin uskomme vähäisyys. Miten on, jaksatko sinä hädästäsi ja peloistasi huolimatta uskoa, että Jumala on valmis auttamaan? Rohkenetko osoittaa pyyntösi ja rukouksesi hänelle? Herätätkö avunpyynnöillä Jumalasi unesta?

Ensimmäinen käsky kutsuu uskomaan ja luottamaan pyhään, kaikkivaltiaaseen ja armolliseen Jumalaan kaikissa elämäntilanteissa. Tämä käsky on suurin, ja se sulkee muut vaihtoehdot pois. Luther huomaa tämän ja kehottaa Jumalan nimissä lukijoitaan näin: ”Pidä huoli, että annat yksin minun olla Jumalasi etkä milloinkaan etsi ketään toista.” Sitten hän jatkaa: ”Minä… autan sinut kaikesta hädästä, kunhan vain et anna sydämesi kiintyä muuhun etkä levätä missään muussa.”

Kun turvaudumme Raamatun Jumalaan, sydämemme kiinnittyy häneen. Jumalasta tulee Jumala meille, meitä varten ja meidän puolestamme. Hän on läsnä elämässämme. Myrskyn riepottelemat oppilaatkin pelastuivat vain sen vuoksi, että olivat Jeesuksen seurassa. Tätä läsnäoloa kuvaa myös Lutherin sinetti, joka näkyy lasimaalauksena saarnatuolin takana. Sen ytimessä on Jeesuksen risti, johon sydän on kiintynyt. Sanonta ”missä on aarteesi, siellä on sydämesi” on totta.

Aina Kristus ja armo

Saarnatessa olen yrittänyt pitää esillä sekä lakia että evankeliumia. Enemmän kuitenkin evankeliumia. Laki näet kuvaa Jumalan tahdon ja ne odotukset, jotka Hänellä on meitä kohtaan. Laki vaatii rakastamaan, mutta se ei tee meistä rakastavia. Lain ansiosta tiedämme, miten meidän tulisi toimia ja mihin emme pysty. Laki yksinään ei siis riitä: pahimmillaan se ajaa epätoivoon.

Sen vuoksi kirkon on aina julistettava evankeliumia. Sen sisältönä tulee olla Jeesus Kristus, hänen opetuksensa, elämänvaiheensa ja tekonsa – kaikki se, mitä hän on tehnyt puolestamme ja mitä hän antaa meille lahjaksi. Evankeliumin Kristuksesta, rististä ja ylösnousemuksesta, tulee sisältyä jokaiseen saarnaan. Siinä papit ja saarnaajat jatkuvasti kilvoitelkoot, sillä ilman Kristusta me emme selviydy. Olemme hädässä elämän haurauden ja vajavuuden sekä omien puutteiden ja laiminlyöntien vuoksi. Joka päivä tarvitsemme armoa ja anteeksiantoa, siis Kristusta.

Tämän sunnuntain evankeliumissa voidaankin tunnistaa kuva kirkosta. Kirkko on kuin laiva, joka jatkaa kulkuaan säällä kuin säällä. Joskus myrsky riepottelee sitä ja uhkaa upottaa sen. Näin on tapahtunut myös nyt päättyvän piispuuskauden aikana.

Olennaista kuitenkin on, että Jeesus Kristus on läsnä kirkkonsa elämässä. Voi olla, että joskus hän nukkuukin. Siitä huolimatta hän on kuitenkin aina läsnä. Ja hän herää, kun kuulee meidän esittävän avunpyyntömme. Siksi meidän on sanottava Hänelle yhä uudestaan: ”Herra, pelasta meidät. Me hukumme.” Aamen.

© Simo Peura