”Ihminen on luotu kiittämään Jumalaa”

Evankeliumista Luukkaan mukaan, luvusta 17

Matkallaan kohti Jerusalemia Jeesus kulki Samarian ja Galilean rajaseudulla. Kun hän oli tulossa erääseen kylään, häntä vastaan tuli kymmenen spitaalista miestä. Nämä pysähtyivät matkan päähän ja huusivat: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!” Nähdessään miehet Jeesus sanoi heille: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Mennessään he puhdistuivat. Huomattuaan parantuneensa yksi heistä kääntyi takaisin. Hän ylisti Jumalaa suureen ääneen, lankesi maahan Jeesuksen jalkojen juureen ja kiitti häntä. Tämä mies oli samarialainen. Jeesus kysyi: ”Eivätkö kaikki kymmenen puhdistuneet? Missä ne yhdeksän muuta ovat? Tämä muukalainenko on heistä ainoa, joka palasi ylistämään Jumalaa?” Ja hän sanoi miehelle: ”Nouse ja mene. Uskosi on pelastanut sinut.”

 SAARNA 

”Ihminen on luotu kiittämään Jumalaa”

 Tiivistelmä: Jeesus paransi kymmenen spitaalista. He saivat takaisin ihmisarvon ja yhteyden toisiin ihmisiin. Kiitos avasi myös yhteyden Vapahtajaan. Jumalan nimen pyhittäminen tarkoittaa sitä, että kiitämme ja ylistämme häntä.

 Mitenkäs sanotaan? Muistitkos kiittää? Ensimmäisiä sanoja, joita opetetaan lapsille on ”kiitos”. Jos sen sanan on lapsena oppinut, se tulee luonnostaan myös aikuisena ja vielä vanhanakin. Vanhainkodeissa tapaa välillä vanhuksista, jotka ovat kaikesta niin kiitollisia. Elämä ei ole ollut aina helppoa, mutta kiitollisuus on säilynyt. Mistä tuollainen asenne oikein nousee?

Käskyistä toinen liittyy tämän pyhän aiheeseen. Siinähän sanotaan: ”Älä käytä väärin Herran, Jumalasi nimeä”. Väärinkäyttö on varmasti jokaiselle tuttua, mutta miten sitä sitten käytetään oikein Herran Jumalan nimeä. Katekismuksen selitys kuuluu näin: ”Jumalan nimi on pyhä. Käytämme hänen nimeään oikein, kun rukoilemme, kunnioitamme ja kiitämme häntä. Näin tunnustamme hänet omaksi, ainoaksi Jumalaksemme”.

Ihminen on luotu kiittämään ja ylistämään Jumalaa. Taivaassa kiitetään Jumalaa lakkaamatta. Täällä jumalanpalveluksissammekin nousee kiitos ja ylistys Jumalalle. Mutta syntiinlankeemuksessa tämä asenne särkyi. Tilalle tuli kapina, syyllisyys, nurina ja käpertyminen itseen päin. Siitäkin kertoo evankeliumin kertomus kymmenestä spitaalisesta.

Jeesus oli vaeltamassa pohjoisessa Juudeassa ja hän kohtasi siellä pyhiinvaeltajia matkalla Jerusalemin pääsiäisjuhlille. Siellä, jossakin Jordanin laaksossa, hänet kohtasi outo kulkue. Kymmenen miestä vaatteet riekaleiksi revittynä ja ryvettyneinä, tukka hajallaan ja lakkaamaton huuto: ”Saastainen, saastainen!” Näin oli Mooseksen kirjassa annettu ohjeet spitaalia sairastaville.

Tuo helposti tarttuva tauti oli paitsi tuskallinen fyysisesti, myös sairaus, joka tarkoitti ihmissuhteiden katkeamista ja joutumista muun yhteisön ulkopuolelle. Lain mukaan spitaalia sairastavien piti kävellä rikkirevityissä vaatteissa, tukka hajallaan, parta peitettynä ja huutaa: ”Saastainen”. Hänen tuli asua yksinään, leirin ulkopuolella. Näin sairaus erotti puolisot toisistaan, lapset vanhemmistaan ja ystävät toisistaan.

Jotain -ja aika paljonkin- tuttua tuossa on, kun ajatellaan menneitä korona-vuosia! Jopa yksi maakunta eristettiin täällä Suomessa muusta maasta. Monet muutenkin yksinäiset ihmiset joutuivat olemaan eristyksissä läheisistään, edes kirkollisiin perhejuhliin eivät kaikki voineet saapua. Koronaan sairastuneet saivat varsinkin alussa helposti moittivia katseita, kuin sairastuminen olisi ollut oma vika. Aluksi maski näytti naamalla oudolta ja oli kuin viesti muille: ”saastainen, saastainen”. Vaikka eihän siitä ollut kyse, vaan usein omasta suojautumisesta.

Nämä kymmenen spitaalista olivat joutuneet tuon järkyttävän taudin uhreiksi. Mutta nyt heitä yhdisti yhteinen kohtalo, vaikka joukossa oli sekä juutalaisia että samarialaisia. Yhteinen kohtalo usein yhdistää, on se sairaus, suru tai sota tai mikä tahansa. Sairaalahuoneen jakanut kohtalotoveri tulee läheiseksi ihmiseksi.

Mutta jotain erilaista tässä spitaalisten joukossa oli: He huusivat yhdessä avuksi Jeesusta. Jeesuksen maine oli tullut heidänkin korviinsa. Omassa toivottomassa tilanteessa heillä oli kuitenkin yksi oljenkorsi. Ehkä Jeesus voisi auttaa heitä, kuten hän oli auttanut kymmeniä muita sairauden kantajia.

Spitaaliin sairastunut oli tuossa ajassa kuin kuolemaantuomittu. Tautiin ei ollut lääkettä, eikä läheisetkään voineet tulla heitä hoitamaan. Siitä kertoo omakin historiamme. Suomen tunnetuin leprasiirtola oli Seilin saari Turun saaristossa, Rymättylän ja Nauvon välillä. Siirtola perustettiin sinne 1600-luvulla. Potilaat joutuivat tuomaan saarelle mukanaan ruumisarkun tai puutavaraa arkun rakentamista varten, eikä sieltä ollut paluuta. Sairastuneen kohtalo oli siis sinetöity.

Spitaalia eli lepraa sairastetaan maailmalla edelleen, vaikka onneksi tautiin on jo hyvät lääkkeet. Spitaali on vanhimpia rekisteröityjä sairauksia maailmassa. Maailman leprapäivää vietetään edelleen tammikuun viimeisenä sunnuntaina ja se on myös meidän kirkossamme yhtenä mahdollisena kolehtikohteena.

Jeesuksen toimintaan kärsivien lähimmäisten keskellä liittyi usein kosketus. Tällä kertaa hän ei kuitenkaan kosketa sairastuneita, olihan sen lain mukaankin kiellettyä. Sen sijaan hän antaa kehotuksen: ”Menkää näyttämään itsenne papeille.” Papit olivat tuon ajan Israelissa terveystarkastajia, joiden vallassa oli hylätä yhteiskunnan ulkopuolelle ja myös hyväksyä siihen takaisin.

Mennessään he puhdistuivat. Ensin oli sana ja usko, sitten tulivat merkit. Jumalan sanassa on voima. Sillä luotiin kerran taivas ja maa. Jeesus vapautti sanalla synnistä ja sairaudesta. Hän antoi meille tehtävän jatkaa sanan jakajina. Sakramentteihinkin hän antoi sanan, johon aine liittyy. Jumalan sanassa on yhä uutta luova voima.

Alkukielen sana, joka tarkoittaa parantumista, tarkoittaa myös pelastumista. Vain yksi kymmenestä palasi parannuttuaan Jeesuksen luo. Hän sai kokea tuon sanan molemmissa merkityksissä. Hän löysi myös yhteyden Pelastajaan. Hän palasi kiittämään Jeesusta. Hän löysi yhteyden ikuisen elämän antajaan, ei pelkästään ajallista parantumista vaan ikuisen pelastuksen.

Jotenkin tuo kymmenen spitaalisen joukko kuvaa meitä ihmisiä. Vastoinkäymisissä etsimme apua joka paikasta, jopa uskosta. Mutta kun menee hyvin ja terveys palaa, helposti unohtuu kiitos. Näemmekö vain lahjan, vain huomaammeko myös lahjan antajan? Erikoisinta on, että Jumala osoittaa jatkuvaa rakkautta meille kiittämättömyydestä huolimatta.

Kuolema ja spitaali olivat miltei samoja asioita tuossa ajassa. Taudin saanut oli kuin kuolemaan tuomittu ja vastaavasti siitä parantunut oli kuin ylösnoussut. Myös synti ja spitaali muistuttavat toisiaan. Molemmat alkavat hyvin pienestä, spitaalissa ilmenee ensin pieni vaalea läikkä ja siitä tauti leviää. Näin syntikin usein lähtee pienestä liikkeelle. Toiseksi molemmat erottavat, spitaali toisista ihmisistä, synti Jumalasta, ihmisistä ja luomakunnasta. Kolmanneksi molemmat ovat tarttuvia. Neljänneksi molemmat ovat tappavia. Synti vie ikuisen kadotukseen, jos siihen ei saa parannusta. Viidenneksi, molemmista Jeesus voi pelastaa. Tosin sairauteen voi kuolla, mutta pelastunut saa omistaa ikuisen elämän, kuten sanotaan Roomalaiskirjeessä: ”Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Herramme Jeesuksen Kristuksen yhteydessä” (Room 6:23).

Hyvät seurakuntalaiset!

Tänä viikonloppuna olemme saaneet pohdiskella monesta näkökulmasta Alavuden seurakunnan tilaa ja tulevaisuutta. On ollut hyvä huomata, että täällä sanomaa pelastajasta ja parantajasta viedään yhä eteenpäin Jeesuksen jo kauan sitten antaman käskyn mukaisesti. Täällä on hyviä työntekijöitä ja innokkaita seurakuntalaisia. Yhteistyö eri tahojen kanssa toimii erinomaisesti.

Tässä seurakunnassa kiinteistöt ovat sairastuneet spitaalin tavoin ja aiheuttaneet huolia ja kustannuksia. Niihin täytyy yhdessä miettiä ratkaisuja, jotka seurakunnan talous mahdollistaa. Tärkein tila seurakunnalle on kirkko, jossa vietetään seurakunnan pääjuhlaa. Tänäänkin voimme yhtyä psalmin pyyntöön: ”Ravitse meidät huoneesi antimilla, temppelisi pyhyydellä!” Mutta sen lisäksi tarvitaan kokoontumistiloja ja toimistotiloja. Nyt tarvitaan viisautta tehdä ratkaisuja, jotka mahdollistavat seurakunnan toiminnan pitkälle tulevaisuuteen.

Tämän muuttuvan ja haastavan ajan keskellä kirkkorakennus jo itsessään tuo vakautta ja turvaa ja muistuttaa siitä, mistä apu on aina saatu niin yksityisen ihmisen elämän kuin kansankin koettelemusten keskellä. Jumalan sanan lupauksien varaan on turvallista edelleen rakentaa elämä ja toivo ja lähimmäisen rakkaus ohjaa meitä huolehtimaan niistä, jotka tänä syksynä ja tulevana talvena joutuvat miettimään vaikkapa sitä, mistä riittää raha ruokaan ja lämmitykseen ja vaatteisiin.

Kristuksen seurakunta on täällä Alavudellakin työntekjöineen ja vapaaehtoisineen jatkamassa sitä työtä, mitä Jeesus teki: kuulemassa sairastuneitten, ulkopuolelle suljettujen, toivottomien, kuolemaa pelkäävien ääntä ja kertomassa heille, että Jeesus auttaa ja pelastaa. Apu voi tulla diakonian avun kautta, se voi tulla kuuntelevan lähimmäisen kautta ja se voi tulla evankeliumin sanan kautta, joka kuuluttaa: ”Nouse ja mene, uskosi on pelastanut sinut”. Olet vapaa, olet armahdettu.

Tästä kaikesta me kiitämme hyvää kolmiyhteistä Jumalaa tunnustamalla yhteisen uskomme häneen!

Matti Salomäki