Saarna kiirastorstaina 6.4.2023 Taulumäen kirkossa Jyväskylässä (Matti Salomäki)

Joh. 13:1-15

Kiirastorstai on itselleni – ja ehkä monelle muulle – päivä, johon sisältyy paljon tunnemuistoja. Minulle se on ollut lapsuudesta asti ilta, jolloin osallistutaan seurakunnan messuun. Lapsuudessa ja myöhemminkin kirkko oli usein aika täynnä. Iltamessusta suurin osa ajasta kului ehtoollisen viettoon, kun sadat ihmiset halusivat käydä ottamassa vastaa ehtoollisen juuri kiirastorstaina, ehtoollisen asettamisen muistopäivänä. Sen jälkeen pitkään perjantaihin valmistautumista jatkettiin kotona kuuntelemalla radiosta Bachin Matteus-passiota.

Nämä tunnelmat ovat syöpyneet mieleen ja niin kuin jouluna niin nytkin sielu kaipaa löytää sen saman tunnelman ja kokemuksen lapsuudesta, josta muistot luovat kuvaa. Ehtoollinen on nykyään tarjolla paljon useammin kuin vaikka omassa lapsuudessa, mutta kuitenkin kiirastorstai, ehtoollisen asettamisen muistopäivä, nostaa tämän sakramentin sisällön ja sanoman erityisellä tavalla esille.

Ehtoollisella on rikas sisältö. Sen sisältönä ovat yhtä aikaa uuden liiton ateria, Jeesuksen uhrikuoleman muisto, syntien anteeksiantaminen, kiitos ja ilo, taivaallisen juhlan odotus ja murretun leivän luoma yhteys. Ehtoollinen kantaa mukanaan kallista aarretta.      Armonvälineitä kirkossamme ovat sana ja sakramentit. Niiden kautta Jumala Pyhän Henkensä kautta synnyttää ja vahvistaa uskoa Vapahtajaamme Jeesukseen Kristukseen. Tänäänkin täällä Taulumäen kirkossa, hän toimii näin sanan ja sakramenttien kautta ja on keskellämme.

Tämän illan evankeliumi kuvaa maailman tunnetuinta ateriaa. Jeesus oli koolla opetuslastensa kanssa, jotka olivat lähteneet seuraamaan häntä ja antaneet sydämensä hänelle. Pöydän ääressä on kuitenkin yksi poikkeus. Juudaksen sydämessä oli saanut tilaa paholainen. Paholainen oli pannut Juudaksen sydämeen ajatuksen, että tämä kavaltaisi Jeesuksen. Oliko kiusauksen pontimena kenties rahanhimo, joka mainitaan Juudaksen ongelmana. Yhteisen kukkaron hoitajana hän käytti rahoja kuin omiaan. Hän ei ollut luottamuksen arvoinen. Jeesus tunsi hänet ja hänen heikkoutensa.

Juudas piirtyy mieliin Raamatun kertomuksista kuin pahuuden ruumiillistumana, kuten nykyajan tai lähimenneisyyden kansanmurhiin syyllistyneet johtajat. Mutta eikö Juudasta toisaalta voi ajatella tyypillisenä kuvana siitä, millaisia me ihmiset olemme: paha saa helposti tilaa myös omassa sydämessä, vaikkakin toiminnan saisi toisinaan kaunisteltua niin, ettei se näy niin räikeästi ulospäin, kuten Juudaksen toiminta. Jeremian kirjassa sanotaan: ”Petollinen on ihmissydän, paha ja parantumaton vailla vertaa! Kuka sen tuntee?” (Jer 17:9). Paholainen saa niin helposti sijaa myös omissa ajatuksissamme.

Usein pohditaan, olisiko Juudaksella ollut mahdollisuus katua ja saada anteeksi. Ajattelen, että miksipä ei. Hän kyllä katuikin ja palautti saamansa palkkiorahat. Mutta katumus jäi hänellä puolitiehen.  Kirkkomme opettaa: ”Jotta lain aikaansaama katumus ei johda epätoivoon, tarvitaan uskoa armolliseen Kristukseen. Parannukseen kuuluu siis myös usko siihen, että Kristus on täyttänyt lain kaikkien ihmisten puolesta”. Pietarikin teki suuren synnin kieltäessään Jeesuksen, mutta katumus johti hänet turvaamaan Jeesukseen.

Meitäkin kehotetaan ehtoolliselle käydessä tutkimaan sydäntämme ja ajatuksiamme, että tulisimme oikealla mielellä ehtoollispöytään. Oikea mieli ei tarkoita sitä, että olisimme selvinneet ilman kiusauksia ja lankeemuksia, tai ettei paholainen olisi saanut vaikuttaa ajatuksiimme, vaan se tarkoittaa rehellisyyttä tunnustaa juuri ne ajatukset ja asenteet ja kiusaukset, joita sydämestä nousee – ja ne teot, joihin tuo kaikki on johtanut. Katekismuksen opetus rohkaisee: ”Ehtoollinen on tarkoitettu jokaiselle kristitylle. Kun tutkimme itseämme, joudumme myöntämään, että olemme epäuskoisia ja rakkaudettomia. Tarvitsemme tätä ateriaa. Kristus kutsuu pöytäänsä erityisesti niitä, jotka tuntevat itsensä syntisiksi”.

Viimeisen aterian dramaattisuus on myös siinä, että isäntä ottaa orjan roolin. Lähi-Idässä roskat, likavedet ja muu jäte heitettiin usein taloista kaduille. Tietä kulkeva ei voinut olla likaamatta jalkojaan. Jalkoja pidettiin halpa-arvoisimpana osana ruumiista. Tätä taustaa vasten jalkojen pesu oli jotain erityisen likaista toimintaa, joka ei missään nimessä kuulunut isännälle.

Mikä viesti onkaan Jeesuksen toiminnalla! Joskus rippileirillä me leirin opettajat toteutimme jalkojen pesun rippikoululaisille ja ilmeet olivat hämmästyneitä. Hämmästyneitä olivat myös opetuslasten ajatukset. Sen, mitä kaikki varmasti ajattelivat, Pietari puki sanoiksi: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani”. Mutta Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.”

Jeesuksen toiminnalla on kaksi viestiä. Toisaalta hän jättää esimerkin palvelusta, diakoniasta. Kirkko on lähetetty tähän maailmaan välittämään Jumalan rakkautta sanoin ja teoin. Ei palveltavaksi vaan palvelemaan. Sanan julistukseen täytyy aina liittyä rakkauden teot ja rakkauden tekoihin sanan julistus. Ehtoollisen viettoon on jo alkukirkossa kuulunut eväiden tuominen jaettavaksi ja sitten niiden jakaminen myös jumalanpalveluksen jälkeen tarvitseville. Tätä perinnettä jatkaa meillä kolehdin kerääminen apua tarvitseville.

Toisaalta Jeesuksen toiminta viestittää, että hänen täytyy saada puhdistaa meidät, muuten meillä ei ole tilaa Jumalan valtakunnassa. Synnin lian voi pestä sydämestä vain Jeesuksen veri. ”Ainoa anteeksantamus, ainoa synnin sovitus ja ainoa tie armohon Jeesuksen risti yksin on” (Vk 299:5). Tämän puhtauden lahjan olemme saaneet jo kasteen pesussa, mutta yhä uudestaan tulee meidän joka päivä turvata Vapahtajaan ja pyytää häntä pesemään meidät puhtaaksi. Vähässä katekismuksessa opetetaan, miten ”meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja surmattava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja sen tilalle pitää joka päivä tulla esiin ja nousta ylös uusi ihminen”. Joka päivä me tarvitsemme Jeesuksen antamaa puhtautta, anteeksiantamusta.

Hyvät sanankuulijat! Tänään me saamme olla pöytävieraita Jeesuksen kattamalla aterialla. Hän on nytkin isäntä, joka ottaa palvelijan roolin ja tulee pesemään jalkamme, tulee pesemään sydämemme. Tarvitsemmeko me puhdistusta ja anteeksiantoa? Sanommeko me kuten, Pietari: ”Ei ikinä” vai pyydämmekö psalmin sanoin: ”Jumala, ole minulle armollinen hyvyydessäsi, pyyhi pois minun syntini suuren laupeutesi tähden. Pese minut puhtaaksi rikoksestani ja anna lankeemukseni anteeksi. Minä tiedän pahat tekoni, minun syntini on aina minun edessäni. …Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi” (Ps 51). Iisoppi on vanha luonnonrohto, jota on käytetty lääkkeeksi muun muassa astmaan ja keuhkoputkentulehdukseen sekä haavojen ja ihosairauksien hoitoon, sillä on bakteereja tuhoava vaikutus. Se kuvaa Jumalan anteeksiantamusta. Synnit pyyhkii pois vain Jeesuksen veri.

Me saamme syödä tänään yhteisestä leivästä, joka on puolestamme annettu Kristuksen ruumis. Etiopian matkallamme viime syksynä saimme kokea tämän yhteisestä leivästä syömisen kokemuksen, kun hapantaikinasta tehdyn injera-leivän päälle laitettiin erilaisia liha- ja kasvisannoksia ja kukin otti yhteisestä leivästä pohjaa ja täytettä syödäkseen. Juutalaisessa kulttuurissa käytössä oli opetuksen mukaisesti happamaton leipä, josta murrettiin vuorotellen. Näin Kristus ei vain palvele ottamalla orjan roolin ja pesemällä vieraat, vaan antamalla itsensä jaettavaksi ja murrettavaksi leivässä ja verensä juotavaksi viinissä, jotta me saisimme elämän.

Tämän rikkaan aterian äärelle me saamme tänään käydä. ”Ei mikään niin voi virvoittaa, en muusta iloani saa, ei autuutta saa suurempaa kuin minkä Jeesus lahjoittaa” (Vk 299:1).

Matti Salomäki