”Jumala, pidä minusta huoli, sinuun minä turvaan”

”Jumala, pidä minusta huoli, sinuun minä turvaan”. Nämä psalmin sanat kuvaavat hyvin sitä kokemusta, joka on monelle hautausmaalle saapuvalle tuttu. Kun ollaan elämän rajamaastoissa, omista voimista ja viisaudesta ei ole apua, mutta avuttomana saa turvata kaikkein parhaimpaan ja kestävimpään turvaan.

Kristityt ovat alusta alkaen osoittaneet uskon iankaikkiseen elämään myös siten, että kuolleista sisarista ja veljistä on pidetty arvokkaasti huolta myös sitten, kun henki on irtautunut ruumiista. Hautaamisen taustalla ei ole ollut vain terveydelliset syyt, vaan lähimmäisenrakkaus ja kristillinen usko ja toivo.
Tänään tämä paikka pyhitetään leposijaksi ihmisille, joiden elämä on Jumalan käsissä. Pyhittäminen tarkoittaa erottamista ja rajaamista, hautausmaa on konkreettisesti aidalla muusta alueesta erotettu alue erilaiseen käyttöön ja Jumalan sanaa kuunnellen ja rukoilleen tämä maa siunataan ja pyhitetään leposijaksi. Jumalan sanan äärellä tämä paikka saa merkityksensä – ei vain surun, vaan myös toivon paikkana.

Uudesta testamentista on aika tuttu se kertomus, jossa Jeesus herättää ystävänsä Lasaruksen kuolleista. Hän oli ollut haudassa jo neljättä päivää. Kertomus osoittaa Kristuksen sanan voiman. Kuten evankeliumista äsken kuulimme: Jeesus sanoo: »Totisesti, totisesti: se, joka kuulee minun sanani ja uskoo minun lähettäjääni, on saanut ikuisen elämän”. Tuon Kristuksen sanan kuultuaan Lasarus tuli ulos haudasta.

Tämä sana rohkaisee myös meitä. Kun kuulemme ja uskomme Kristuksen sanan ja uskomme hänen lähettäjäänsä Isään Jumalaan, olemme saaneet jo ikuisen elämän. Sitä elämää voimme elää jo täällä ajassa ja kuoleman jälkeen iankaikkisuudessa Isän luona.

Tämä Kristuksen sana ja lupaus tuo hautausmaan keskelle elämän alueen, Jumalan armon ja toivon maiseman.

 Kristinuskon historia osoittaa, että hautausmaista ei tullut pelottavia kalmistoja, vaan paikkoja, jonne kristityt kokoontuivat muistamaan edellä menneitä seurakunnan jäseniä. Kauniisti tämä tulee näkyviin kohta pyhäinpäivän aikaan ja sitten joulun aikaan, kun tuhannet kynttilät valaisevat liekeillään hautakiviä ja koko tätä puistoa.

Viime viikolla keskustelimme kollegojen kanssa hautauskulttuurin nopeasta muutoksesta, joka viime vuosina on ollut nähtävillä. Tuhkaukset ovat lisääntyneet ja monissa seurakunnissa ohittaneet jo arkkuhautausten määrän. Haudoilla käynti on vähentynyt, kun sukulaiset asuvat toisinaan hyvinkin kaukana. Kaikki eivät toivokaan itselleen enää hautakiveä, pieni muistolaattakin voi riittää. Netin kautta voidaan sytyttää muistokynttilä ja nettiin voi jäädä myös muistosivu poismenneelle. Hautajaiset ovat pienentyneet ja muistotilaisuutta vietetään usein vain lähipiirissä. Kuitenkin tarvitaan yhteistä muistamista ja seremonioita, joiden kautta yhteisön jäsen saatellaan lepoon. Edelleen Jumalan sanan lupaukset antavat toivoa ja lohdutusta surun keskellä.

Haudat kertovat elämän katoavaisuudesta, mutta myös siitä, että Jumala on uskollinen eikä hän unohda meitä. Apostoli Paavali vertaa kristityn hautaamista siemenen kylvöön. Keväällä siemen nousee pintaa ituna ja sitten kasvina. Näin me odotamme kuolleiden ylösnousemuksen uutta kevättä. Hautausmaa on täynnä kylvettyjen siementen toivoa ja rukousta, että Jumalan elämä kerran murtautuu täältä esiin.

Kun hautausmaa vihitään, se erotetaan Jumalan käyttöön – se on erityinen paikka, jossa ihmisen elämä jätetään Jumalan käsiin. Täällä elämän kiertokulku ja iankaikkinen toivo kietoutuvat yhteen. Pyhittäminen ei tee tästä vain ”hautapaikkaa”, vaan paikan, jossa evankeliumin sana kaikuu ajan rajan yli.

Hyvät ystävät! Tämä maa pyhitetään Jumalan sanalla ja rukouksella. Jokainen tänne laskettu ihminen lepää Jumalan armon varassa. Tämän paikan yli kaikuu Kristuksen ääni: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä.”

Piispa Matti Salomäki