Jumala uudistaa vanhaa

Jumala tekee uutta vanhan keskellä

Tämän päivän ydinsanoma on selvä ja lohdullinen: Jumala ei hylkää vanhaa, vaan uudistaa sen palvelemaan Kristusta.

Juhannuksen evankeliumin alku on täynnä yllätyksiä. Ensimmäiseksi Elisabet sai lapsen vanhoilla päivillään. Hän itse tai läheiset eivät enää jaksaneet odottaa tällaista ihmettä. Elisabet sai kuitenkin kantaa lasta – ja vielä samaan aikaan sukulaisensa Marian kanssa.

Toiseksi lapsen isä Sakarias sai puhekykynsä takaisin. Hän oli menettänyt sen epäillessään Jumalan ilmoitusta lapsen syntymästä. Hän ilmoitti viittomalla lapselle annettavan nimen, joka oli sama kuin äidin kertoma eli Johannes. Silloin hänen suunsa salvat aukenivat ja hän pystyi taas puhumaan. Koko raskausajan kestänyt puhekyvyn menetys päättyi hänen osaltaan Jumalan ylistykseen. Meidän epäilyksemme ja epäuskomme ei tee tyhjäksi Jumalan uskollisuutta ja hänen lupauksiaan.

Kolmanneksi lapsi sai odottamattoman nimen. Yleensä lapsi sai nimen isänsä mukaan tai vähintään jonkin sukulaisen mukaan, mutta Johannes-nimeä ei suvussa ollut ennestään. Näiden ihmeiden ja yllätysten kautta Jumala aloitti uuden vaiheen pelastushistoriassa. Johannes tuli tämän päivän aiheen mukaan avaamaan tietä häntä seuraavalla ja häntä suuremmalle henkilölle. Hän oli tien valmistaja. Hän oli vanhan ja uuden liiton taitekohdan profeetta.

Korjattu Vanha kirkko on hyvää jatkoa näille Jumalan ihmeille ja pelastusteoille. Se on seissyt paikallaan vuosisatoja. Se on nähnyt ilot ja surut. Se on kokenut sotia, nälkävuosia, kulkutauteja ja yhteiskunnan muutoksia. Nyt sekin on saanut uuden mahdollisuuden palvella – kuten Elisabet ja Sakarias. Nyt täälläkin voidaan jälleen kuuluttaa Jumalan suuria tekoja, julistaa armon ja anteeksiantamuksen sanomaa – jota muuten tämän päivän merkkihenkilön, Johanneksen, nimikin tarkoittaa.

Kirkon korjaus muistuttaa: Jumala ei hylkää vanhaa. Hän uudistaa sitä. Jes 43 sanotaan: ”Älkää enää menneitä muistelko, älkää muinaisia miettikö! Katso: minä luon uutta. Nyt se puhkeaa esiin – ettekö huomaa? Minä teen tien autiomaahan ja joet kuivuuden keskelle”. Meidän silmissämme vanha ja käyttökelvoton voi olla Jumalan käsissä tarpeellinen.

Johannes ei osoittanut itseään vaan Kristusta

Johannes Kastajan tehtävä oli erikoinen. Hän ei rakentanut omaa mainettaan. Oudosti pukeutunut luonnon antimilla elävä erämaan asukki herätti ihmetystä. Mutta hän ei kerännyt kunniaa itselleen, vaan osoitti Kristusta. Hänen elämänsä tarkoitus oli valmistaa Herralle tie.

Voisi sanoa, että kirkonkin tehtävä on sama. Kirkko ei ole itsensä vuoksi. Tämä rakennus ei ole museo. Se ei ole muistomerkki menneisyydelle. Se on paikka, joka osoittaa Kristukseen. Kirkot eri puolilla maailmaa muotoineen ja risteineen eivät ole vain mahtavia muistoja menneisyyden rakennustaidosta, vaan ne ovat kuin erämaavaelluksella rakennetut alttarit muistutuksia Jumalan lupauksista ja hänen armostaan.

Kellot kutsuvat, alttari kertoo ehtoollisesta, kasteallas uudesta elämästä, saarnatuoli Jumalan sanasta, risti ja leipä ja viini pelastuksesta. Kaikki voivat näitä katsoessa sanoa: Tuolla on Kristus, tuolla on evankeliumi.

Johannes oli tienraivaaja. Tänne Isonkyrön kirkkoonkin on kuljettu vuosisatojen ajan monenlaisia teitä pitkin: jokia, kärryteitä ja jalan tallattuja polkuja pitkin ja nyt nopeita autoteitä pitkin; näihin kulkureitteihin liittyvät myös paikalliset kertomukset, kuten Tohnin äijän kivi päädyn oven yläpuolella. Hänen reittinsä kulki tarinan mukaan Töysästä nykyisen tuomiokirkon ohitse tänne saakka.

Nyt tämä kirkko liittyy St Olav Ostrobothnia -pyhiinvaellusreittiin ja sen kautta osaksi eurooppalaista kulttuurireittiä, mutta ennen kaikkea se kutsuu yhä ihmisiä kulkemaan Kristuksen luo.

Tämä kirkko liittyy sekä näiden reittien, että pitkän historiansa kautta myös pitkään kirkkohistorialliseen jatkumoon. Tämä on hiippakuntamme vanhin kirkko ja kantaa historiaa jo ajalta ennen reformaatiota. Senkin takia on hienoa ja arvokasta, että kirkko on taas käytössä.

Herran käsi oli hänen yllään

Evankeliumi päättyy sanoihin: ”Herran käsi oli hänen yllään. Ihmiset kysyivät: Mikähän tästä lapsesta tulee?” Samalla tavoin voisi kysyä: Mitä tästä kirkosta vielä tulee? Mitä sillä vielä on edessään?

Emme tiedä. Ehkä täällä kastetaan vielä monia lapsia. Ehkä täällä vihitään nuoria pareja. Ehkä täällä saatellaan ihmisiä viimeiselle matkalle. Ehkä joku löytää täällä uskon. Ehkä joku löytää anteeksiannon. Ehkä joku löytää toivon. Kirkon tulevaisuus ei ole ensisijaisesti meidän käsissämme. Herran käsi on ja olkoon tämänkin kirkon yllä.

Monella meistä on täältä muistoja. Ne eivät kanna 1300-luvulle saakka, mutta oman elämämme varhaisempiin vuosiin. Itsekin olen ollut täällä istumassa koululaiskirkossa, mukana häissä ja konserteissa ja toisaalta aikanaan puhdistamassa yläpohjaa linnun jätöksistä. Tämä kirkko on ollut sukupolvien ajan tärkeä osa tätä maisemaa Kyrönjoen varrella ja tulee olemaan tästäkin eteenpäin. Olemassaolollaan se muistuttaa Jumalan uskollisuudesta ja armosta. Psalmissa se lausutaan näinkin: ”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen” (Ps 90).

Päätös

Katolisissa messuissa ja hetkipalveluksissa on jo satojen vuosien ajan muistettu kollehtarukouksessa tuossa seinustallakin kuvattua Johannes Kastajaa muun muassa näillä sanoilla: ”Jumala, joka olet tämän kunniallisen päivän meille autuaan Johanneksen syntymässä tehnyt: anna ihmisille hengellisen armon ilo; ja kaikkien uskovien mielet ohjaa ikuisen pelastuksen tielle.”

Juhannuksen keskushenkilö Johannes sanoi myöhemmin: ”Hänen tulee kasvaa, mutta minun vähetä.” Siinä on myös kirkon tehtävä. Ei kerätä huomiota itselleen. Ei rakentaa omaa kunniaansa, vaan valmistaa tietä Kristukselle. Tämä vanha kirkko on tehnyt sitä vuosisatojen ajan. Harmaana, hiljaisena, vaatimattomana se on seissyt joen töyrällä ja samalla todistanut Kristuksesta. Tänään pyydämme, että se saisi tehdä sitä vielä pitkään. Ja että jokainen, joka astuu näistä ovista sisään, voisi lähteä täältä hieman lähempänä Kristusta kuin tullessaan tänne.

Isonkyrön seurakunnalla on säilytettävänä kallis aarre tässä kirkossa, ja teidän tehtävänänne on pitää tämä kirkko elävänä rukouksen, sanan ja sakramenttien paikkana – ei vain itseänne varten, vaan myös hiippakunnan ja koko kirkon yhteiseksi hyväksi. Kiitos siitä korjaustyöstä, jota olette nyt tehneet ja jota tänään voimme tässä kirkossa juhlistaa! Vanha temppeli on taas käytettävissä monenlaiseen seurakunnan toimintaan!

Seuraavien uskontunnustuksen sanojen myötä liitymme siihen uskoon, jota tässäkin kirkossa on tunnustettu ja satojen vuosien ajan samoin sanoin. Tunnustamme yhteisen uskon Nikean uskontunnustuksen sanoin!