Puhe talvisodan päättymisen muistotilaisuudessa Seinäjoella (Simo Peura)

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, rintamanaiset ja veteraanisukupolven edustajat, hyvät juhlavieraat/ystävät,

Päivä on pian puolessa täällä Taipale–Vuosalmi -muistomerkillä. Tällaisena hetkenä mieleen nousee runoilijan koskettava kuvaus Taipaleenjoelta. Yrjö Jylhän runossa Kaivo päivä on jo ehtinyt puoliväliin. Korsussa on janoisia miehiä, mutta kaivolle ei ole asiaa: moni janoinen on sille yrittäessään kaatunut. On odotettava pimeää. Jano ei kuitenkaan odota. ”Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa: Veljet, vesitilkka tuokaa”, riimittelee Yrjö Jylhä.

Runosta huokuu korsun ahdistava tunnelma. Mukana on kaikesta huolimatta selittämätöntä toivoa. Niin kauan kuin haavoittunut edes pyytää pientä vesitilkkaa, hän jaksaa toivoa. Korsun janoavat asukkaat odottavat ja ponnistelevat yhdessä, vaikka avun saaminen näyttää kaukaiselta. Runon tunnelmaan tiivistyy jotain olennaista talvisodan päivistä ja niiden hengestä.

* * *

Tänä vuonna muistamme myös Baltian maiden satavuotista valtiollista historiaa. Suomi, Viro, Latvia ja Liettua itsenäistyivät ajallisesti lähellä toisiaan, ja kaikkien alkutaival oli vaikea.

Diktaattorien karttapöydällä nämä maat rajattiin Neuvostoliiton etupiiriin. Yksi seikka kuitenkin erotti Suomen ja Baltian maiden tiet toisistaan: Suomi päätti taistella. Suomalaiset kantoivat raskaan taakkaansa etulinjassa, pommitetuissa kaupungeissa, kotirintamalla ja jälleenrakennustöissä. Taistelun vaatima uhri on ollut sodan haavojen kipua. Se on ollut kaipausta menetetylle kotiseudulle. Se on ollut lesken ja orvon taakkaa.

Myös Baltian maiden asukkaat joutuivat kestämään raskaita kärsimyksiä, kokemaan kyydityksiä ja vankileirejä. Kaiken tämän lisäksi he menettivät vapautensa useiksi vuosikymmeniksi.

Kun tänään muistamme virolaisten, latvialaisten ja liettualaisten historiaa, näemme entistä kirkkaammin talvisodan 105 päivän ja maaliskuun 13. päivän merkityksen. Näemme vapautemme mittaamattoman suuren hinnan ja arvon. Näemme myös rauhan arvon. Ja ne vaiheet, jotka yhdistivät jakaantuneen kansan. Kun katson teitä veteraanisukupolven edustajia, huomaan, että suurinkin kiitoksen sana jää vajavaiseksi.

* * *

Yrjö Jylhän runossa korsun hiljaisuus lopulta rikkoutuu. Yksi miehistä sieppaa vesikannun ja lähtee. Hän ei enempää mieti eikä puhu. Hän lähtee, koska haavoittuneella veljellä on jano. Hän kyllä tietää, että monen taival on päättynyt kaivon luo. Siitä huolimatta hän lähtee hakemaan vettä aseveljelleen. Runon mies on kuin kuka tahansa niistä miehistä ja naisista, jotka lähtivät puolustamaan isänmaata silloinkin, kun hyökkääjä näytti ylivoimaiselta.

Runon mies muistuttaa meitä myös toisesta henkilöstä. Viime sunnuntain Uuden testamentin lukukappale on Ilmestyskirjan luvusta 21:6-7.

”Valtaistuimella istuva lausui: ’Minä olen A ja O, alku ja loppu. Sille, jolla on jano, minä annan lahjaksi vettä elämän veden lähteestä. Tämä on voittajan palkinto. Minä olen hänen Jumalansa, ja hän on minun poikani.’”

Ennen valtaistuimelle nousemistaan ristin miehen oli kuitenkin näännyttävä ja uhrauduttava. Kuolemallaan hän avasi turvallisen tien luokseen lähteelle, joka tuo elämän. Jeesus Kristus on elämän veden lähde ja lähellä jokaista, jolla on jano. Lähellä sinua ja minua. Hän kuulee heikoimmankin huokauksemme.

Ilmestyskirjan kuvaus on lohdullinen. Valtaistuimella istuu hallitsija, joka ei jaa maailmaa etupiireihin vaan yhdistää jopa viholliset toisiinsa ja tuo mukanaan rauhan. Hän antaa heikoille ja kärsiville voittajan palkinnon. Seppele on muistutus tästä palkinnosta. Se kuuluu kaikille niille, jotka janoavina ja kärsivinäkin ovat päässeet perille. Ei omin ponnisteluin, vaan elämän vettä juotuaan. Aamen.

© Simo Peura