Tervehdyspuhe Rintamaveteraaniliiton XXVII liittojuhlassa Peurungassa

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisa varapuhemies, arvoisa liittohallituksen puheenjohtaja, hyvät liittojuhlan osanottajat

Minulla on ilo ja kunnia tuoda kirkkojen tervehdys tähän juhlaan. Arvostan kutsuanne ja haluan ilmaista siitä teille lämpimät kiitokseni.

Sodan jäljiltä ihmisten mieliin jäi paljon muistoja. Pian koittaa kuitenkin aika, jolloin keskuudessamme ei ole enää omakohtaisten muistojen kertojia. Muistot ovat suuri pääoma, myös kansakunnalle. Siitä sotiemme veteraanitkin meitä muistuttavat Viimeisessä iltahuudossa: ’muistakaa, kertokaa lapsenlapsille’.

Sodan tapahtumien kokonaiskuva on merkittävästi täsmentynyt vielä vuosikymmeniä sotien päättymisestä. Aikanaan sotatilanteita tallennettiin kuviin, ja joukkoviestimet kertoivat kansalle sodan etenemisestä. Kotijoukot saivat kirjeitä ja viestejä rintamalta. Silti kokonaiskuvan muodostaminen oli sotaa kokemattomille vaikeaa. Rintamalla mukana olleet näkivät ja kokivat sellaista, mistä he eivät voineet tai halunneet kertoa ja puhua. Nykyisin meillä on tietoa käytettävissä paljon enemmän kuin sotavuosien aikana.

Muistoissa on silti paljon sellaista, joka on jäänyt kätköön. Niistä osa on kipeitä muistoja yhä vieläkin. Viime vuosina tähän on havahduttu, ja monien järjestöjen, myös kirkon, toimesta on alkanut työ kätkettyjen kipujen parissa. Keskusteluun ja tutkimuksen kohteeksi on nostettu asioita, jotka ovat jääneet vaikenemisen kulttuurin myötä sivuun. On kyselty, mikä vaikutus sodalla oli sota-ajan lapsiin ja perheisiin? Miten nuoret kokivat sodan? Miten sodan henkiset kuormat on kannettu? Miten ymmärrämme heitä, jotka eivät kestäneet sotaa henkisesti?

Kirkko on pysynyt ja haluaa vastakin pysyä ihmisten rinnalla. Kirkon diakonia- ja sielunhoitotyö pyrkivät siihen, että maassamme syntyisi sellaista keskustelukulttuuria, joka sallisi puhumisen myös vaikeista, unohdetuista ja kipeistä asioista. Aikaisempina vuosikymmeninä ilmapiiri ei ole aina suosinut surun, pettymyksen, vihan ja häpeän julkituloa. Vaikeneminen on ollut ehkäpä ainoa keino selviytyä.

Mutta tiedämme myös, että kipujen kätkeminen ja kantaminen yksin kuormittaa. Tasapainoisen, hyvän ja levollisen elämän löytämiseksi on tärkeää, että voimme jakaa kokemuksia ja siten ymmärtää itseämme ja toisiamme. Tähän kätkettyjen kipujen esille tuominen voi auttaa.

Näillä ajatuksilla haluan tervehtiä teitä, arvoisat liittojuhlan osanottajat. Viikon psalmissa sanotaan: ’hän on meidän turvakalliomme’ (Ps. 95:1). Se tarkoittaa, että Jumala pysyy armossaan lujana.

Kunnioitetut veteraanit. Suljemme teidät Jumalan armon ja hyvyyden ihmeelliseen suojaan.