Saarna kirkolliskokouksen päätösmessussa Turussa

Fil. 1:6-11

Kirkkovuoden lopulla meitä ohjataan syvenevään itsetutkisteluun ja katumukseen. Kuljemme valvomisen sunnuntain ja tuomiosunnuntain kautta uuteen alkuun. Meille tämä merkitsee kilvoittelua ja valmistautumista tilintekoon. Jumalan näkökulmasta kyse on siitä, että hän saattaa päätökseen meissä kerran alkamansa, kuten Paavali kirjoittaa filippiläisille.

Jonkinlainen tilinteko on tainnut olla mielessä monella meistä Turkuun kokoontuneista. Yhteistä matkaa on tehty neljä vuotta. Toiset jättävät kirkolliskokouksen eivätkä asetu enää ehdolle, toiset käyvät vaaleihin ja kolmannet jatkavat virkansa vuoksi. Edessä on myös hyvästien aika. Miltä sinun tilinpäätöksesi näyttää? Oletko tyytyväinen kirkolliskokouksen tuloksiin ja siihen, mitä sait aikaiseksi?

Otaksun, että tuloksia tärkeämpää meistä itse kullekin on se, miten olen kohdellut edustajatovereitani. Täällä kirkolliskokouksessa kristityn kilvoituksesta tulee todellinen tehtävä. Rukoilemme yhdessä ja jaamme yhteisen ehtoollispöydän. Kyselemme Jumalan tahtoa ja pyrimme uudistamaan kirkkoa. Se tuskin on mahdollista ilman omaa kilvoittelua ja oman elämän uudistumista. Niinpä kyselen itseltäni: millä asenteeni olen täällä toiminut toisten kanssa? Ehkäpä siihen on sisältynyt liian paljon oikeassa olemista ja liian vähän toisin ajattelevan ymmärtämistä. Kuinka on sinun kohdallasi?

Asioista päättäminen johtaa toisinaan tiukkoihin äänestyksiin. Silloin isossa salissa voi aistia näkemysten vastakkaisuuden. Kirkkojen maailmanneuvostossa, jossa edustan kirkkoamme, on käytössä toisenlainen päätöksenteon tapa. Se perustuu yksimielisyyteen. Konsensus-menetelmään päädyttiin, kun ortodoksit kokivat, että protestantit enemmistöllään jyräsivät vähemmistön.

Sana yksimielisyys saattaa kuulostaa huonolta. Se voikin merkitä samanmielisyyden pakkoa, näkemyserojen peittämistä ja tosiasioiden kieltämistä. Monet pelkäsivät, että yksimielisyyden tavoittelu rampauttaisi KMN:n päätöksenteon. Näin ei ole kuitenkaan käynyt.

En osaa sanoa, sopisiko tällainen menettelytapa kirkolliskokoukseemme ja sen tehtävään säätää lakia. Jotakin hyvää menettelytavasta kuitenkin on ollut. Yksituumaisuuden tavoittelu johtaa siihen, että toisin ajattelevaa on välttämätöntä kuunnella muutoin ei synny mitään päätöstä. Menettely kasvattaa kärsivällisyyttä, sillä jokaisella on oikeus tulla kuulluksi. Menettely lisää turvallisuutta: ketään ei pakoteta enemmistön voimalla tiettyyn katsantokantaan. KMN:n työskentely onkin muuttunut aiempaa levollisemmaksi.

Ajattelen, että näitä hyveitä mekin olemme tarvinneet yhteisellä matkalla: kärsivällisyyttä, kuuntelemisen taitoa ja turvallista ilmapiiriä. Niiden vaaliminen täällä kirkolliskokouksessa on tärkeä osa hengellistä kilvoitteluamme.

Saman aiheen, kilvoittelun, Paavali ottaa esille kirjeessään Filippin seurakunnalle. Hän muistuttaa seurakuntaa lempeällä tavalla hengellisen kilvoituksen merkityksestä. Erityisen puhutteleva on Paavalin rukous filippiläisten puolesta: ’Rukoilen, että teidän rakkautenne kasvaisi ja yltäisi yhä parempaan ymmärrykseen ja harkintaan, niin että osaisitte erottaa mikä on tärkeää.’ Eikö ole niin, että tällaista rakkautta kysytään niin täällä kirkolliskokouksessa kuin muutoinkin elämässä: kodissa, perheessä, ystävien kesken ja työpaikalla. Kaikkialla siellä, missä liikumme ja kohtaamme toisia ihmisiä.

Miten tällainen kilvoittelu olisi mahdollista? Kun Paavalin sanoja lukee, huomaa, että kaiken perustana on Jumalan armo. Sen varaan filippiläisten kilvoitus Paavalin mielestä rakentui. Kaikenlainen hyvyys syntyy Jumalasta ja hänen armonsa osallisuudesta. Kristus on se, joka sekä alkaa hyvän työnsä meissä että saattaa sen päätökseen. Jumalan rakkaus luo yhteyttä kristittyjen kesken.

Rakkaat sisaret ja veljet. Mitä lähemmäs kirkkovuoden päätös tulee, sitä tarpeellisempaa on kiinnittää katse Kristukseen. Kilvoituksemme jatkukoon Jumalan armon varassa. Aamen.

© Simo Peura