Puhe VII maakunnallisessa vanhusneuvostoseminaarissa (Simo Peura)

Hyvät seminaarin osanottajat,

Lämmin kiitos kutsusta tänne maakunnalliseen vanhusneuvostoseminaariin! Kutsu oli mieluisa monestakin syystä. Ensinnäkin tässä seminaarissa on jotakin hyvin tuttua. Nykyisenlaiset vanhusneuvostot ovat melko uusi tulokas, mutta kirkon historiassa niiden nimellä on hyvin pitkä kaiku. Jo Uudessa testamentissa kerrotaan, miten seurakunnan vanhimpien neuvosto johti ensimmäisiä seurakuntia yhdessä apostolien kanssa. Nykyiset kirkkoneuvostot voi nähdä noiden neuvostojen perillisinä.

Seurakuntavaalien ehdokasasettelu on juuri päättynyt, ja ehkä joku teistäkin on ehdolla kotiseurakuntansa päätöksentekoelimiin. Ehdolle asettuminen on tärkeä työpanos seurakunnan hyväksi ja suuri kiitoksen aihe myös hiippakunnan näkökulmasta.

Toiseksi kutsu oli mieluisa, koska ikäihmisillä on tärkeä paikka Keski-Suomen seurakuntien työssä. Kuten hyvin tiedämme, Suomen väestö ikääntyy, mutta ikääntyminen ei jakaannu tasaisesti kuntien ja seurakuntien kesken. Näin on myös täällä Keski-Suomessa. Jyväskylän kasvukeskus kerää nuorta väestöä, mikä näkyy Jyväskylän ja joidenkin sen lähiseurakuntien ikärakenteessa. Sen sijaan muualla ikääntyminen on yksi voimakkaimmin seurakuntien elämään vaikuttavista tekijöistä.

Ikääntymisestä kertovia lukuja katsotaan usein vakavin kasvoin ja huolissaan. Ikääntyminen näyttäytyy haasteena ja tehtävänä. Monien keskisuomalaisten seurakuntien jäsenmäärä on laskenut viime vuosina voimakkaasti paljolti juuri ikärakenteen vuoksi. Tämän seurauksena toimintaresurssit ovat kutistuneet. Monin paikoin joudutaan pohtimaan, miten paikkakunnan kaikkia ikäryhmiä, erityisesti kasvavaa ikääntyvien joukkoa, kyetään palvelemaan.

Seurakuntien tehtävänä on tukea iäkkäitä ihmisiä, vaikuttaa heidän olosuhteidensa parantamiseksi ja lisätä omalta osaltaan vanhustyön arvostusta. Monet seurakunnat ovat todenneet, että näitä ja muita tehtäviä ei ole enää mahdollista toteuttaa yksin. Uutta yhteistyötä seurakuntien kesken on koko ajan vireillä.

Teemme kuitenkin ison virheen, jos tarkastelemme ikääntymistä pelkkänä huolenaiheena. Silloin voi jäädä huomaamatta se valtava voimavara, jonka eläkeläiset muodostavat seurakunnille ja koko yhteiskunnalle.

Lapuan hiippakunnassa ja koko kirkossa on alettu kiinnittää entistä enemmän huomiota seurakuntalaisuuteen. Se tarkoittaa, että seurakunnan jäsenet vastaavat palkatta suuresta osasta seurakunnan työtä. Näin on ollut aina, mutta tämän työn merkitys korostuu sitä mukaa kuin seurakuntien taloudelliset toimintaedellytykset heikentyvät. Kyse ei silti ole vain rahan puutteesta ja säästämisestä, vaan siitä, että kirkon jäsenet löytävät oman paikkansa seurakunnan elämässä.

Sukupolvien ketju

Monilla meistä vanhemmilta ihmisiltä kuulemamme tarinat ovat piirtyneet mieleen kaikkein pysyvimmin. Niiden välityksellä on lapsena tai nuorena saanut elämäänsä perspektiiviä, tuntua historiasta. Niiden välityksellä on voinut liittyä sukupolvien ketjuun ja huomata, mikä kantaa elämässä. Nykypäivä on täynnä muutoksia ja yhteisöt, joihin kuuluu, voivat vaihtua lähes jatkuvasti. Siksi tällainen syvyyssuunnassa piirtyvä yhteisöllisyys on entistäkin tärkeämpää.

Tämä pätee myös seurakuntaan. Tällä hetkellä seurakunnilla on vaikeuksia tavoittaa nuoria aikuisia ja keski-ikäisiä. Vanhempien sukupolvien osalta tilanne on selvästi parempi, joskin muutosta on huomattavissa aivan kaikissa ikäryhmissä.

Muuttuneessa tilanteessa ikäihmiset ovat valtava voimavara juuri lasten ja nuorten tavoittamiseksi. Seurakuntaan liittyy erityisellä tavalla ajatus sukupolvien ketjusta. Seurakunta ei elä vain tässä ja nyt, vaan sen olemukseen kuuluu yhteys eri sukupolvien välillä kaukaisesta historiasta tulevaisuuteen asti. Vaalimme perintöä, joka on monituhatvuotinen.

Jos isoisä, isoäiti tai muu vanhempi ihminen lukee lapsen kanssa iltarukouksen, tämä lapsi todennäköisesti osaa myöhemmin elämässään ristiä illalla kätensä kiitokseen tai pyytää apua hädän hetkellä. Jos lapselle ja hänen kanssaan lauletaan virsiä tai vaikkapa joululauluja, hänen on helpompi löytää tiensä kirkkoon messuun tai laulamaan kauneimpia joululauluja. Seurakunnan jäsenenä eläminen opitaan kaikkein luontevimmin juuri kodin piirissä vanhemmilta sukupolvilta.

Seurakunnan näkökulmasta ikäihmisillä on siten arvaamattoman tärkeä tehtävä opettajina, kasvattajina ja perinteen siirtäjinä. Se on seurakuntalaisuutta parhaimmillaan. Emme ole kirkossa ja seurakunnissa läheskään aina muistaneet tarpeeksi kiittää siitä, että vanhemmat sukupolvet ovat tukeneet lasten ja nuorten kasvua yhteiskunnan ja seurakunnan jäseniksi – ja tekevät tätä arvokasta työtä tänäkin päivänä.

Mitä tarjottavaa seurakunnilla on ikääntyville?

Menneinä vuosikymmeninä oli mahdollista kuvitella silmiensä eteen tyypillinen ikäihminen istumassa kiikkustuolissa tai kävelemässä kepin kanssa. Tuo mielikuva ei varmasti silloinkaan kattanut kuin osan totuudesta; vielä vähemmän se kertoo tästä päivästä. Eläkeläiset ovat erittäin monimuotoinen joukko. Monilla teistä kalenteri on hyvinkin täynnä, ja elämäänne kuuluvat monipuoliset harrastukset ja vaikkapa matkailu. Nykyään entistä useammilla aktiivinen elämänvaihe jatkuu eläkkeellä vielä pitkään.

Mutta yhtä todellinen on toisenlainen kuva. Jonkun kohdalla jääminen pois työelämästä, puolison kuolema, oma sairastuminen tai muut elämänmuutokset johtavat yksinäisyyteen, päihdeongelmiin tai mielenterveyden horjumiseen. Toinen on vaarassa uupua omaishoitajan tehtävässä. Sekin, joka on matkustanut aktiivisesti vaikkapa lastensa luona eri puolilla maailmaa, voi yhtäkkiä jäädä yksin, kun sairaus sitoo paikalleen.

Seurakunnat tarjoavat ikääntyville monenlaisia osallistumismahdollisuuksia. Jumalanpalvelus on seurakunnan elämän keskus, ja niin sen tulee olla myös vanhustyössä. Seurakunnat ovat eri tavoin helpottaneet iäkkäiden osallistumista messuun ja muuhun jumalanpalveluselämään. Esimerkiksi hoitolaitoksissa ja palvelukodeissa on jo pitkään ollut mahdollista kuunnella paikallisen seurakunnan tilaisuuksia, ja säännöllisesti on tultu myös pitämään hartaus tai viettämään ehtoollista. Kuorotoiminta sekä erilaiset piirit, leirit ja retket ovat muodostuneet tärkeiksi monille eläkeläisille. Seurakunnat ovat järjestäneet esimerkiksi käsityöpiirejä ja leipomistalkoita. Kirkolla on myös olemassa saavutettavuusohjelma. Sen mukaisesti kirkon toimitiloja uudistetaan niin, että myös huonommin liikkuvat voivat osallistua.

Koko ajan on kuitenkin kasvava joukko ikäihmisiä, joita seurakunnan on vaikea tavoittaa. Perinteiset toimintatavat eivät välttämättä enää kutsu suurten ikäluokkien edustajia mukaan sillä tavoin kuin vanhempia ikäryhmiä. Kirkon käyttämä kieli ei välttämättä puhuttele eläkkeelle jääviä samalla tavalla kuin niitä, jotka ovat yhtenäiskulttuurissa kasvaneet siihen sisälle. Nykypäivän eläkeläinen on myös voinut vaihtaa ahkerasti asuinpaikkaa, eikä hänellä välttämättä ole pitkäaikaista kotiseurakuntaa tai muuta paikallista yhteisöä. Valmiit, tutut puitteet osallistumiselle seurakunnan toimintaan saattavat puuttua. Sosiaaliset verkostot voivat olla pitkälti jossakin muualla kuin kotipaikkakunnalla tai kotiseurakunnassa. Aktiivisen eläkeläisen elämäntilanne, odotukset ja tarpeet eivät välttämättä suuresti poikkea työikäisestä.

Seurakunnan vanhustyö kokoaa hyvin paljon niitä, jotka eivät ole innokkaita harrastajia vaan joiden elämänlaatu voi ratkaisevastikin riippua toisten seurakuntalaisten tai seurakunnan työntekijöiden toiminnasta. Esimerkiksi säännölliset vierailut näiden henkilöiden luona voivat olla tärkeitä valopilkkuja heidän elämässään. Seurakuntien diakoniatyössä on pyritty auttamaan erityisesti niitä vanhuksia, jotka ovat kaikkein huonoimmassa asemassa ja joiden mahdollisuudet saada apua muualta ovat heikot.

Kun vanhusten määrä ja samalla vanhustyön tarve kasvaa, katseet kääntyvät entistä useammin kolmannen sektorin toimijoihin. Myös seurakuntiin kohdistuu paljon odotuksia. Samaan aikaan seurakuntien jäsenmäärä vähenee ja seurakunnat joutuvat supistamaan toimintaresurssejaan. Miten tässä tilanteessa seurakunnat voisivat edelleen olla kantamassa vastuuta ikääntyvistä?

Yhteinen työ

Lapuan hiippakunnassa ja myös koko kirkossa on viime vuosina puhuttu paljon seurakuntalaisuudesta ja yhteisestä työstä. Tällä tarkoitetaan, että koko seurakunta elää yhdessä todeksi tehtäväänsä evankeliumin julistajana ja lähimmäisten palvelijana.

Yhteinen työ merkitsee ensinnäkin sitä, että seurakunnissa ylitetään koko ajan tietoisemmin ikäryhmien välisiä raja-aitoja. Isovanhemmat ovat esimerkiksi tervetulleita perhekerhoon tai yhteisille leireille lastenlastensa kanssa. Myös rippikoulutyössä leirimummojen ja -vaarien mukanaolo on koettu hyvin antoisaksi. Ikäryhmien väliset rajat voivat rikkoutua luontevasti esimerkiksi kuorotoiminnassa. Messu on tarkoitettu kaikenikäisten kohtaamispaikaksi. Tällainen toiminta-ajatus korostaa seurakunnan olemusta yhteisönä, johon kaikki eri-ikäiset ovat tervetulleita yhdessä ja yhtä arvokkaina.

Toiseksi yhteinen työ merkitsee sitä, että seurakunnat tarvitsevat entistä enemmän jäseniään, seurakuntalaisia. Palkatut työntekijät eivät pysty auttamaan läheskään kaikkia tukea tarvitsevia, mutta he voivat organisoida ystävätoimintaa ja saada seurakuntalaisten panoksen käyttöön yhteiseksi hyväksi. Esimerkiksi ne ikäihmiset, jotka jaksavat liikkua ja saavat siitä virkistystä, voivat käydä tapaamassa niitä, jotka eivät itse pääse liikkeelle ja kärsivät yksinäisyydestä. Samaten esimerkiksi kirkkomatkallaan voi ottaa kyytiin vanhuksen, joka ei muuten pääsisi lähtemään.

Kolmanneksi yhteinen työ tarkoittaa sitä, että vanhustyötä tekevien toimijoiden on mahdollisuuksien mukaan yhdistettävä voimansa ennakkoluulottomasti. Tähänkin asti seurakunnat ovat tehneet vanhustyötä tiiviissä yhteydessä muiden toimijoiden kanssa, mutta tulevaisuudessa tämän yhteisen työn merkitys korostuu entisestään. Päällekkäisyyteen, saati keskinäiseen kilpailuun, ei ole varaa. Me vanhenemme yhdessä, ja tehtävämme vanhusväestön tukemiseksi on yhteinen.

Rajan yli

Kirkolla on kuitenkin yksi tehtävä, joka poikkeaa muusta yhteiskunnan ja järjestöjen vanhustyöstä. Meillä jokaisella ikääntyminen päättyy joskus. Kun ikää karttuu, kun sairaudet painavat ja kun joutuu saattelemaan ystäviä haudan lepoon, on luonnollista, että alkaa aiempaa useammin ajatella kuolemaa ja siihen valmistautumista.

Nykymaailmassa kuoleman käsitteleminen ei ole yhtä luontevaa kuin menneinä vuosikymmeninä. Kuolema on pitkälti silmiltämme piilossa, arjen ulkopuolella. Tarve kuoleman pohtimiseen ja siihen valmistautumiseen ei ole kuitenkaan kadonnut minnekään, ja tämä kaikki korostaa seurakuntien vastuuta ja tehtävää. Professori Osmo Tiililä tiivisti aikoinaan, että kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan.

Kirkon tehtävä kaikkien ikäryhmien parissa jää puolitiehen, ellei mukana ole iankaikkisen elämän näkökulma. Kun elämän rajallisuus ja kuolema pelottavat, Jumalan sana rohkaisee. Kaikki ei ole tässä, vaan Kristus on valmistanut ajan rajan taa ikuisen asunnon. Päätän puheenvuoroni profeetta Jesajan sanomaan: ”Teidän vanhuutenne päiviin saakka minä olen sama, vielä kun hiuksenne harmaantuvat, minä teitä kannan. Niin minä olen tehnyt ja niin yhä teen, minä nostan ja kannan ja pelastan.” (Jes. 46:4.)

* * *

Seuraavaksi olisi mielenkiintoista ja hyödyllistä kuulla teidän ajatuksianne. Millaisena näette seurakuntien roolin tulevaisuudessa?  Mitkä toiminta- ja yhteistyömuodot ovat osoittautuneet erityisen arvokkaiksi? Miten ikääntyvät ihmiset löytäisivät vastaisuudessa paikkansa seurakunnassa niin vastuunkantajina kuin avun ja tuen saajina?

© Simo Peura