Saarna reformaation 500-vuotismessussa Vaasassa

Matt. 5:1-12

Kuulemamme Pyhäinpäivän evankeliumi aloittaa Jeesuksen vuorisaarnaa. Vapahtaja lupaa, että hengessä köyhät, murheelliset, kärsivälliset, vanhurskautta janoavat, toisia armahtavat, puhdassydämiset, rauhantekijät ja vainotut perivät taivasten valtakunnan. Miten on, soveltuuko jokin Jeesuksen luonnehdinnoista sinuun?

Tutkijoiden mukaan Jeesus piti vuorisaarnan Genesaretin pohjoisrannalla, laakealla vuorella, joka vietti järvelle. Kun hän oli pitänyt saarnansa, ihmiset olivat hämmästyksissä. Hän opetti niin kuin se, jolla on valta, ei kuten muut hengelliset opettajat. Hän tiesi, kuinka tullaan autuaaksi.

Minä uskon pyhäin yhteyden

Taivaaseen päässeitä ja pääseviä kutsutaan kirkon perinteessä pyhiksi. Pyhä on yksi kristityn nimistä, vaikka käytämme sitä arasti ja varoen. Uskontunnustuksessa se kuitenkin mainitaan. Lausumme yhdessä näin: ”minä uskon pyhäin yhteyden”. Pyhien joukko on olemassa jo tässä maailmassa, kirkossa, mutta ei silmin nähtävällä tavalla. Näkyväksi pyhäin yhteys tulee vasta tämän elämän jälkeen.

Luther opettaa pyhien yhteydessä Isossa Katekismuksessa näin: ”Minä uskon, että maan päällä on pieni pyhä joukko ja yhteisö, joka koostuu pelkistä pyhistä ihmisistä. … Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä.”

Lutherin ajatus herättää kysymyksen, miten tämän pyhien joukon pyhyys pitäisi ymmärtää. Tarkoittaako se yksittäisten kristittyjen pyhyyttä? Vai onko kysymys siitä, että kristityt ovat osalliset Jumalan hyvyydestä ja pyhinä pidettävistä asioista.

Pyhiä vai osallisuutta pyhään?

Jos tarkastelee kirkkoa ja sen yksittäisiä jäseniä, tekee helposti kielteisen päätelmän. Kristityt eivät ole pyhiä ainakaan näkyvällä tavalla. Joku saattaa sydämessään pitää itseään muita parempana, mutta se on kovin uskaliasta ja johtaa todennäköisesti päinvastaiseen lopputulokseen. Jeesus nimittäin mursi kaikki inhimillisen järjen päätelmät ihmisen taivaskelpoisuudesta. ”Monet ensimmäiset tulevat viimeiseksi, ja viimeiset ensimmäisiksi”, hän julisti.

Kirkon pitkässä perinteessä jo ennen reformaation aikaa ajateltiin, että usko pyhäin yhteyteen tarkoittaa osallisuutta pyhiin asioihin eli taivaan aarteisiin. Luther liittyi tähän ajattelutapaan. Ihmisen pyhyyttä tärkeämpää on se, mistä tämä tulee osalliseksi uskon ja armon kautta. On siis kyse kirkon hengellisistä aarteista.

Lutherin mukaan kirkon suurin aarre on sanoma Kristuksesta. Hänessä meillä on syntien anteeksiantamus ja uuden elämän mahdollisuus. Tätä silmällä pitäen reformaattori tähdentää sakramenttien ja uskon merkitystä. Kasteessa kastettavasta tulee Kristuksen oma ja taivaan perillinen. Hän saa lahjaksi oman uskon. Ehtoollisessa otamme vastaan leivässä ja viinissä Herramme ruumiin ja veren. Hän on yhtä kanssamme. Saamme myös Pyhän Hengen lahjan, joka auttaa meitä kilvoittelemaan kristittyinä. Luther sanoo, että Pyhän Hengen toiminta ”ei siis ole mitään muuta kuin viemistä Herran Kristuksen luo hänen hyviä lahjojaan vastaanottamaan”.

Reformaation synty: rippi ja pyhien ansiot

Tästä oli perimmältä kysymys lokakuun viimeisenä päivänä 1517, kun Luther naulasi 95 teesiään Wittenbergin linnankirkon oveen. Kristillisestä elämästä ja taivaaseen pääsystä oli tullut raskas taakka. Syntien anteeksisaaminen perustui siihen, mitä ihminen tekee. Aneella, eli pyhien ansiota ostamalla saattoi paikata ja hyvittää sen, mikä jäi omassa kilvoituksessa vajaaksi.

Luther asetti pyhien ansioiden tilalle toisen ja vielä suuremman aarteen: se oli Kristus ja hänen tekonsa. Armo perustuu siihen, mitä Jeesus on tehnyt. Armo on sitä, että pelastus saadaan lahjaksi. Tarpeen on vain usko, joka luottaa Kristukseen, turvautuu häneen ja ottaa hänet omakseen.

Pyhien yhteyden perustana on siten yhteys Jumalaan ja hänen Pojassaan olevaan pyhyyteen. Tämä yhteys syntyy Jumalan sanan ja sakramenttien kautta. Ne ovat pelastuksen kannalta tarpeelliset. Niiden kautta meidät liitetään Kristukseen ja Pyhään Jumalaan. Tulemme osalliseksi Jumalan hyvyydestä, oikeamielisyydestä, totuudesta ja rakkaudesta. Tämä Lutherin sanoma vapautti syntiset.

Kirkon ykseys uskon ja katumuksen voimasta

Viime vuosina kirkkoa ovat koetelleet erimielisyydet. Kokemus ei ole uusi. Reformaatiokin merkitsi lännen kristikunnan jakautumista, jota on jatkunut meidän päiviimme asti. Näyttää siltä, että tyytymättömyys kirkkoa kohtaan johtaa joko kirkosta eroamiseen tai oman hengellisen ryhmän perustamiseen. Mistä on perimältään kysymys?

Jakautumiset kertovat kristittyjen rakkauden puutteista. Synti asuu meissä lujasti. Itsekkyydessämme ummistamme silmät lähimmäiseltä ja tavoittelemme omaa etuamme. Sen vuoksi on tarpeen, että kilvoittelemme. Ja yhtä tärkeää on syntien anteeksiantamus. Sitä tarvitsemme koko loppuelämän ajaksi. Luther vakuuttaakin: ”kristikunnassa… kaikki on syntien anteeksiantamusta, … Jumala antaa anteeksi meille ja me annamme anteeksi toinen toisillemme, kannamme ja autamme toisiamme”.

Tulevina vuosina on taisteltava, ei kuitenkaan toisiamme vastaan vaan kirkon ykseyden puolesta. On sitouduttava siihen, mikä on yhteistä. Pysymme Kristuksen yhteydessä vain Jumalan sanan ja sakramenttien avulla. Kristittyjen yhteys ei perustu meidän puutteelliseen rakkauteemme. Yhteys perustuu uskoon, jonka kautta meillä jokaisella on yhteys Herraamme, ja katumukseen, joka tekee meistä nöyriä ja vastaanottavaisia Jumalan silmissä.

Uskoa seuraavat hyvät teot

Joskus sanotaan, että luterilaisuus on hylännyt pyhät. Se ei pidä paikkaansa. Vietämme joka kirkkovuosi pyhäinpäivää.

Kristukseen turvautuneet ja perille päässeet pyhät ovat meille uskon ja rakkauden esikuvia. Heitä kunnioitamme ja heidän elämästään voimme oppia paljon. He turvautuivat Kristukseen, he elivät anteeksiantamuksen varassa, he kilvoittelivat Kristuksen seuraamisessa ja toimivat lähimmäisten hyväksi, heidän elämäänsä Jumala uudisti Pyhän Hengen kautta. He jäivät keskeneräisiksi, mutta kävivät kohtaamaan pyhän Jumalan Kristuksen armon varassa.

Pyhien yhteisö on siis olemassa. Voimme sanoa luottavasti Lutherin tavoin: ”maan päällä on … pieni yhteisö … Siihen minäkin kuulun, olen sen osa ja jäsen, osallinen sen kaikista aarteista ja keskinäisestä yhteydestä.” Tänä iltana tämä yhteisö tulee hetken ajan näkyväksi. Heidän, jo perille päässeiden, ja meidän, täällä ajassa kilvoittelevien kristittyjen, välinen raja murtuu. Ehtoollista vietettäessä kaikki ovat yhtä ja Kristuksesta osalliset. Sinäkin. Aamen.

© Simo Peura