Koetus ja toivo

Mark. 1:13–14

Tulevaisuuden toivosta ja jaksamisesta on kysymys tämän sunnuntain evankeliumissa. Se on lyhyt ja ytimekäs. Se kertoo 40 päivästä, jotka Jeesus vietti erämaassa kiusattavana. Kertomusta edeltävissä jakeissa kuvattiin Jeesuksen kaste. Erämaavaiheen jälkeen puolestaan kerrotaan siitä, kuinka Jeesus aloitti toimintansa. Siten kaikki edellä ollut palveli Jeesuksen Isältä saaman tehtävän toteuttamista. Siihen tarvittiin niin kaste kuin koettelu.

Kastetapahtuma oli kaiken perusta. Jeesuksen kastehetkellä Pyhä Kolminaisuus oli paikalla. Isä vakuutti rakastavansa Poikaansa, ja Pyhä Henki laskeutui taivaasta kyyhkysen muodossa Pojan päälle. Tällainen Jumalan poikkeuksellinen läsnäolo oli merkityksellistä. Se loi yhteyden tuonpuoleisen ja tämänpuoleisen välille. Se osoitti kasteen todistajille, että Jeesus oli erityinen, samoin hänen tehtävänsä.

Ennen tehtävän toteuttamista tarvittiin kuitenkin vielä 40 päivää erämaassa. Herraamme koeteltiin. Eikä vain koeteltu, vaan myös kiusattiin. Tämän evankelista Markus vain toteaa. Matteus ja Luukas sen sijaan kuvaavat erämaapäivien tapahtumia yksityiskohtaisemmin. Saatana kiusasi Jeesusta useaan otteeseen ja yritti saada hänet luopumaan tehtävästään. Jeesus ei kuitenkaan polvistunut tämän edessä vaan taisteli houkutusta vastaan. Hän kesti koettelemukset. Se oli hyvää harjoitusta muutaman vuoden päästä edessä olevaa piinaviikkoa varten.

Mutta mitä tällä kaikella on tekemistä meidän kanssamme? – Usein sanotaan, että Jeesus on kristityn esikuva: koska meidät on kasteessa liitetty Kristuksen yhteyteen, koemme saman kuin Vapahtajamme. Kohtalomme on ikään kuin yhteinen. – Mitä siis voimme oppia Jeesuksen erämaapäivistä, kun ajattelemme omaa kristityn vaellustamme?

Kaste on luja perusta

Ensimmäiseksi huomioni kiinnittyy siihen, että Jeesus selviytyi koettelemuksista, koska kokemus Isän läsnäolosta oli niin vahva. Myös kristityn yhteys Isään perustuu kasteeseen ja siinä saatuihin lahjoihin. Kastettava liitetään Kristukseen ja hänen kirkkoonsa. Kasteessa saadaan pelastuksen lahja. Kaikki kristityn elämässä myöhemmin tapahtuva perustuu tähän yhteyteen. Tärkeä on huomata, että kaste ei menetä merkitystään milloinkaan. Ei silloinkaan, kun hän epäonnistuu koetuksissa ja lankeaa. Kasteen armoon voi aina palata.

Pyhän Hengen johdatuksessa

Toiseksi jäin pohtimaan lausetta ”Henki ajoi hänet autiomaahan”. Kaikesta päätellen Jeesuksen kokemat vastoinkäymiset eivät olleet sattumaa. Samoin näkee asian evankelista Matteus. Luukas sanoo asian selvästi näin: ”Jeesus lähti Jordanilta Pyhää Henkeä täynnä. Hengen johdattamana hän kulki autiomaassa” (Luuk. 4:1). Henki johdatti.

Pyhä Henki on todellinen myös kristityn elämässä. Vaikka kastetun uskoa koetellaan, hän ei ole yksin koetusten keskellä. Voi näyttää ja tuntua siltä, että meidät on hylätty. Silti Pyhä Henki on kaikesta huolimatta läsnä. Hän kyllä vie meidät koetuksiin mutta myös kuljettaa niiden lävitse. Pyhän Hengen lahja merkitsee Jumalan jatkuvaa läsnäoloa ja huolenpitoa. Sen vuoksi puhumme Pyhän Hengen johdatuksesta. Olemme isommissa käsissä.

Pyhän Hengen läsnäolo ja johdatus auttaa jaksamaan koetusten keskellä. Paavali puhuu tästä Roomalaiskirjeen luvussa 8. Apostoli vakuuttaa, että Kristuksen Henki asuu kirjeen vastaanottajissa ja auttaa heitä kestämään koetukset. Samalla Paavali tunnistaa kristityn haavoittuvuuden ja sanoo: ”Myös Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.” (Room. 8:26).

Rukous on kristityn suuri mahdollisuus. Vastoinkäymisten tullessa voimme kuitenkin joutua niin lujille, ettemme jaksa edes rukoilla. Silloinkaan emme ole yksin. Pyhä Henki alkaa nimittäin rukoilla meissä ääneen lausumattomin, sanattomin huokauksin. Pyhä Henki vetoaa Jumalan Pojan kuolemaan ristillä ja vaatii Isää armahtamaan meidät syntiset. Lopulta sanattomat huokaukset muuttuvat jyliseväksi puheeksi ja jyskyttävät Isän korvissa niin, että hän kuulee. Silloin mekin alamme huutaa Jumalan puoleen. Ja sitten Isä päästää meidät pahasta.

Koetukset ovat todellisia

Kolmanneksi huomioni kiinnittyy siihen, että Jeesuksen koettelemukset olivat todellisia. Jumala ei toimi mielivaltaisesti myöskään silloin, kun hän sallii kristittyä koeteltavan. Koetteleminen voi olla ankaraa: saatamme kokea suuria menetyksiä, joudumme taistelemaan sairauksia vastaan ja elämään niiden kanssa, teemme vääriä valintoja, joiden seuraukset meidän on kannettava. Näissä tilanteissa syntyy epäily, että Jumalakin vain kiusaa.

Tällaisessa yhteydessä luterilaisessa perinteessä puhutaan ristin teologiasta. Se viittaa Kristuksen ristiin ja kuolemaan. Hänen vastoinkäymisensä olivat todellisia ja kovia kuolemaa myöten. On kuitenkin lohdullista huomata, että meillä on Kristus, joka ymmärtää ihmisen elämän särkyneisyyttä. Tästä oli puhe toisessa lukukappaleessa, jonka kuulimme hetki sitten. ”Koska hän on itse käynyt läpi kärsimykset ja kiusaukset, hän kykenee auttamaan niitä, joita koetellaan (Hepr. 2:18) Samalla joudumme kuitenkin kysymään, miksi Jumala sallii elämän ankaruuden.

Ehkäpä kyse on uskomme, toivomme ja rakkautemme keskeneräisyydestä. Vaikka kasteessa uusi elämä Jeesuksen yhteydessä on alkanut, kilvoituksemme on vielä keskeneräistä. Siitä seuraa, että Isän sijasta turvaudumme ja uskomme johonkin toiseen. Lisäksi rakkautemme on helposti itsekästä: emme rakasta Isää yli kaiken emmekä lähimmäistä kuin omaa itseä. Ja toivomme saattaa perustua pikemminkin inhimilliseen todennäköisyyteen kuin Jumalan ennalta tuntemattomiin mahdollisuuksiin.

Koetuksia tarvitaan uskon, toivon ja rakkauden tähden. Koetusten keskellä joudumme luopumaan omista hyvyyksistämme, teoistamme ja muista luottamuksen kohteista. Jäljelle jää taivaallinen Isä. Hänen hyvyyteensä sydämemme on tarkoitus kiinnittyä. Riipumme kiinni hänessä eikä muuta turvaa enää tarvita.

Tarvitaan arjen enkeleitä

Evankeliumin lopuksi Markus kertoo, että enkelit pitivät Jeesuksesta huolta erämaassa oleskelun ajan. Meillä jokaisella on oma suojelusenkeli, joka johdattaa. Kirkon elämässä ja arjessa kaikki ei kuitenkaan tapahdu enkelien varassa.

Tänään hiippakuntamme seurakunnat saavat viisi uutta diakonia. Heidät vihitään apostolisen perinteen mukaan työhön seurakunnissa. Diakonia on arkista rakkauden palvelua. Se sisältyy jokaisen kristityn tehtävään ja kutsumukseen. On kuitenkin hyvä, että kirkolla on palveluksessaan diakonian virkaan asianmukaisesti koulutettuja työntekijöitä. Heidän johdollaan ja tuellaan seurakuntalaiset voivat paljon paremmin hoitaa lähimmäisenrakkauden tehtäväänsä.

Hoidatte diakonian virkaa poikkeuksellisissa olosuhteissa. Seurakuntalaisten, kaikkien suomalaisten ja koko maailman asukkaiden elämä on koetteella. Taistelemme pahaa vastaan, joka uhkaa inhimillistä elämää. Kaikki eivät ole selviytyneet. Ja vaikka selviytyisivät, monien ihmisten ja perheiden elämänehdot ovat nyt kovin ankarat. Pandemia tulee jättämään jälkensä meidän elämäämme.

Teitä diakonit, arjen palvelutehtäviä hoitavat, tarvitaan nyt. On autettava kaikkia niitä, jotka eri tavoin kärsivät epidemiasta. Ei teidän tarvitse olla enkeleitä. Riittää kun toteutatte diakonian kutsumusta arjen työtehtävissä. Useaan pulmaan löytyvät ratkaisut järkeä käyttämällä, kunhan vain sydän on avoin ihmisten hädälle.

Omassa viranhoidossanne luottakaa Jumalan armoon ja uskollisuuteen. Rohkaiskaa toivottomia ja kääntäkää heidän katseensa itsestä kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja hänen mahdollisuuksiinsa. Älkää olko huolissanne vaan toiveikkaat. Kyllä te jaksatte – Pyhä Henki on kanssanne ja vahvistaa teitä. Aamen.

© Simo Peura