Puhe Lapuan hiippakunnan 60-vuotisjuhlassa (Simo Peura)

Piispa Eero Lehtinen käynnisti Lapuan hiippakunnan toiminnan 1.7.1956. Hän alkoi rakentaa tulevaisuuden hiippakuntaa. Tehtävä on edelleen sama. On pyrittävä ratkaisuihin, jotka tarjoavat uudistumisen mahdollisuuden ja joiden avulla toimintaympäristön muutos kyetään kohtaamaan. Apuna tässä on hiippakunnan perinne. Jos kysytään, mikä perinteessä on ollut olennaista ja tullut näkyviin tuomiokapitulin toiminnassa, esille nousee kaksi johtoajatusta.

Ensimmäinen niistä on Lehtisen näky seurakuntia palvelevasta tuomiokapitulista. Hänen mielestään tuomiokapitulin ei tullut olla ensisijassa hallintoviranomainen. 1950-luvun lopulla tämä ajatus oli radikaali, olihan Turun tuomiokapituli vanhin Suomessa toimiva hallintovirasto. Lehtisen mielestä tuomiokapitulin tuli tukea seurakuntien toimintaa ja sen kehittämistä. Omana virkakautenaan kaikki Lehtisen seuraajat ovat kulkeneet hänen viitoittamaansa tietä.

Toinen periaate on pyrkimys tasapainoon hiippakunnan läntisen ja itäisen osan välillä. Tämä on merkinnyt sitä, että asessoreista toinen on tullut Pohjanmaalta, toinen Keski-Suomesta, mikäli vain mahdollista. Hiippakuntajuhlia tai muita kokoontumisia on pyritty järjestämään vuoroin läntisellä, vuoroin itäisellä puolella. Hiippakunnalla on toimisto ja työntekijöitä sekä Etelä-Pohjanmaalla että Jyväskylässä. Seinäjoella ja sen ympäristössä asuvat työntekijät ovat läsnä myös keskisuomalaisissa seurakunnissa. Ja kokonaiskirkon ja hiippakunnan luottamustehtäviin on valittu sekä pohjalaisia että keskisuomalaisia maallikoita niin, että koko hiippakunta on edustettuna.

Hiippakuntamme on eteläpohjalaisten, pohjalaisten ja keskisuomalaisten sekä ripauksen verran satakuntalaisten ja pirkanmaalaisten hiippakunta. Erilaisuudestaan huolimatta eri alueilta tulevilla on paljon oppimista toisiltaan, jos vain se mahdollisuus huomataan ja käytetään hyväksi. Tällainen vuorovaikutus palvelee koko hiippakuntaa, mutta edellyttää samalla toinen toisensa kunnioitusta.

Mitä muutoksia tulevaisuus sitten näyttää tuovan?

Seurakuntarakenteen uudistus jatkuu

Vaikka seurakuntarakenteen uudistus kaatui kirkolliskokouksessa, hiippakunnassa on käynnistynyt useita laajoja yhteistyöhankkeita. Etelä-Pohjanmaalle rakennetaan seurakuntien yhteistä taloustoimistoa Ilmajoen, Kuortaneen ja Seinäjoen seurakuntien vedolla. Keski-Suomeen luodaan maakunnan seurakuntien yhteistä väestörekisteriä lääninrovastin johdolla. Hankkeessa on mukana muidenkin hiippakuntien keskisuomalaisia seurakuntia. Pohjanmaan rannikkoseudulla Vaasan seurakuntien ympärille voitaisiin rakentaa kaksikielinen väestörekisteri.

Mainittujen hankkeiden etuna on seurakuntien itsenäisyyden säilyminen. Samalla kuitenkin syntyy riittävän vahvoja toimintayksiköitä, joissa on tarpeeksi osaamista ja asiantuntemusta. Hankkeilla kyetään saavuttamaan myös säästöjä, joita tarvitaan talouden edelleen tiukentuessa. Toivon, että seurakunnat lähtevät avoimella mielellä näihin yhteistyöhankkeisiin eivätkä kaivaudu itsellisyyden poteroihin. Pitkässä juoksussa yhteistyössä on voimamme.

Ilmeistä on, että hiippakunnan sisällä seurakuntien erilaisuus kasvaa. Pienissä seurakunnissa talouden faktat puhuvat jo nyt kovaa kieltä. Henkilöstö on vähennetty minimiin, ja kiinteistöjen ylläpito painaa. Tarvitaan vahvemmassa asemassa olevan naapurin apua ja seurakuntaliitosta. Toivon, että näissä tilanteissa seurakuntien keskinäinen solidaarisuus kestää. Tärkeää on, että vahva naapuri ei käännä selkäänsä heikommalleen, vaan on valmis etsimään yhteisiä ratkaisuja. Muutoin saarnaamamme kristillinen eetos, toisen sijaan asettuminen ja hänen hyvänsä toteuttaminen, joutuu ydintään myöten koetteelle.

Myös tuomiokapitulissa on kohdattava toimintaympäristön muutokset. Henkilöstömäärämme on vähentynyt ja vähenee edelleen. Hiippakuntahallinnon uudistus voi merkitä hiippakuntien määrän vähenemistä. Maakuntahallinnon syntyminen soten yhteydessä tarkoittaa sitä, että yhteistyöstä neuvoteltaessa kirkkoa edustavat yksittäisen seurakunnan sijasta maakunnan seurakunnat ja tuomiokapituli yhdessä. Tämä lisää painetta siihen suuntaan, että hiippakunnan rajat noudattelevat maakuntien rajoja. Verkostoituminen ja yhteyksien rakentaminen on entistä keskeisempi osa tuomiokapitulin toimintaa.

Seurakuntalaisten kirkoksi

Taloudellisten voimavarojen vähetessä seurakuntalaisten merkitys ja vastuu kirkon tehtävän toteuttamisesta korostuu. Työntekijöiden määrä seurakunnissa vähenee. Tätä ei pidä säikähtää. On syytä muistaa, että vuoden 1970 jälkeen kirkon henkilöstön määrä on kaksinkertaistunut. Tuskin on toista kirkkoa, jolla on näin monipuolisesti koulutettu, suuri henkilöstö kuin meillä.

Silti olemme matkalla kohti seurakuntalaisten kirkkoa. Yhä useammin vastuu seurakuntatyön jostakin osa-alueesta on työntekijän kokoamalla vapaaehtoisten vastuunkantajien joukolla. Tämä muuttaa työntekijän roolia. Samalla se tarjoaa monia mahdollisuuksia elää seurakuntalaisuutta käytännössä todeksi.

Hiippakunnan seurakunnilla on hyvät lähtökohdat vastata henkilöstön vähenemisen tuomaan muutokseen. Jo nyt monet pienet seurakunnat ovat toiminnallisesti vireitä, vaikka työntekijöitä on vähän ja vastuuta on jaettu seurakuntalaisille. Alueellamme on totuttu siihen, että tarpeen tullen lähdetään vapaaehtoisiksi auttajiksi. Taloudellinen niukkuus voi siten koitua seurakuntien elämän uudistumiseksi, jos vain huomaamme käyttää mahdollisuudet hyväksi.

Jumalanpalvelusta on jatkuvasti kehitettävä

Pysyvä ja jatkuvaa vaivannäköä vaativa tehtävä on jumalanpalveluksen kehittäminen. Oma toiveeni on messu, jossa on inhimillistä lämpöä ja luontevuutta. Jäykkä pönäkkyys poistukoon. Täällä on lupa jutustella vierustoverin kanssa ennen messun alkua. Täällä saa nauraa, jos on lupa itkeäkin. Täällä on tilaa lapsille ja heidän touhuilleen. Siis lisää luontevuutta ja hyvää, avointa ilmapiiriä. Toki toivon saarnankin puhuttelevan. Ja ehtoolliselle tulolle pitää olla matala kynnys. Leivän saa laittaa itse suuhun, samoin viedä pikarin itse huulilleen. Se on osallisuutta!

Ei ole yhtä yksinkertaista keinoa saada laskevat osallistujamäärät nousuun, on kyse pitkäjänteisestä työstä messun hyväksi. Uskon kuitenkin, että ruotsalainen jumalanpalvelusten kehittäjä Fredrik Modéus on oikeassa, kun hän tähdentää työntekijöiden ja luottamushenkilöiden esimerkin merkitystä. Hänen mielestään on turha odottaa seurakuntalaisten osallistuvan messuun, jos kirkon työntekijät ja luottamushenkilöt eivät käy jumalanpalveluksissa. Itse kunkin meistä on siis laitettava käsi sydämelle ja kysyttävä, mitä voin tehdä seurakuntani jumalanpalveluselämän hyväksi ja millaista esimerkkiä näytän.

Tähän liittyy myös toinen mieltäni askarruttava havainto jumalanpalveluksista. Missä ovat lapset ja nuoret messuista? Edelleen: mitä on tapahtunut lasten ehtoolliselle osallistumiselle? Asia päätettiin kirkossa jo 1980-luvulla, mutta nyt 30 vuotta myöhemmin siitä on tullut harvinaisuus Lapuan hiippakunnassa.

Lapsissa on myös kirkon jumalanpalveluselämän tulevaisuus. Lapsille on oltava tilaa muun seurakunnan joukossa myös tavallisessa messussa, ei vain lasten omina kirkkopyhinä. Nuorten vanhempien ja lasten osallistumista on tuettava. Ja on ajateltava, että lapsi ei ole häiriöksi, vaan hänen mukanaolonsa on ilo. Lapsi tottuu olemaan kirkossa, kun häntä siihen ohjataan. Tällä kohtaa emme ole tehneet vielä kaikkea mikä on mahdollista.

Missionaarisuus

Jäsenmäärän vähetessä olemme havahtuneet siihen, että on olennaista huolehtia hyvin kirkon lähetystehtävästä, missiosta. Kirkon lähetyksen suuntalinjoissa todetaan, että on mentävä erityisesti sinne missä Kristusta ei vielä tunneta ja sinne missä häntä ei enää tunneta.

Lähetyskannatuksessa Lapuan hiippakunta on yksi vahvimmista. Se on ilon aihe. Samalla on huomattava, että Suomi on moniarvoistunut ja moniuskontoistunut. Lähetystehtävän hoitaminen alkaa entistä useammin omalta kotiovelta. Siihen viittaa sekin, että niin moni suomalainen on eronnut kirkosta. Löyhästi kirkkoon sitoutuneita on edelleen merkittävä määrä.

Tämä kaikki meidän tulee tiedostaa seurakunnissa. Olemme missionaarinen kirkko, joka lähettää työntekijöitä kauas mutta myös julistaa evankeliumia omalla alueella. Tehtävämme on kutsua ihmisiä Kristuksen seuraajiksi, kastaa heidät Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja kertoa heille Herramme opetuksen sisältö. Kirkko on ja elää, kun se eri tavoin vie eteenpäin sanomaansa.

Jos aiomme hoitaa perustehtävämme, meidän tulee entistä määrätietoisemmin tavoittaa heidät, jotka eivät juurikaan osallistu seurakunnan elämään tai ole siihen yhteydessä. Heidän kohtaamisensa voi edellyttää epämukavuusalueille menemistä ja siellä Kristuksesta todistamista. Meiltä ei odoteta mitään erikoisuuden tavoittelua ja oleilua, vaan Kristuksen asialla olemista. Onko meillä tähän valmiutta ja taitoa?

Kristus on asiamme

Olen vakuuttunut siitä, että ihmisessä elää ehkäpä usein sanoin lausumaton mutta silti todellinen kaipuu Jumalan luo. Kirkolla on puolestaan evankeliumi ja pyhät sakramentit, armon välineet. Ne ovat kuin silta, jota pitkin Kristus pääsee tulemaan häntä kaipaavien luokse. Jumalan armo Kristuksessa on se, mitä moni tarvitsee. Evankeliumi puolestaan on hyvä, uutta elämää luova iloinen sanoma. Meillä on muuttuvassa maailmassa runsaasti tilaa ja paljon mahdollisuuksia toimia. Meillä on myös lupaus siitä, että Kristus on kanssamme kaikki tulevat päivät. Nämä näköalat rohkaiskoot ja innostakoot meitä hoitamaan kirkon tehtävää muuttuvassa maailmassa.

© Simo Peura