”Koti, uskonto, isänmaa”

Hyvät kirkkoillan vieraat!

On ilo olla mukana täällä 170 vuotta täyttäneessä Komiassa kirkossa viettämässä kirkkoiltaa yhdessä teidän kanssanne! Tuntuu, että mikä on parempaa kaiken maailman myllerryksen ja ikävien uutisten keskellä kuin pysähtyä kirkkoon ja hiljentyä Jumalan edessä huokailemaan ja kuuntelemaan hänen ääntänsä. Tämä suuri kirkko samalla muistuttaa siitä, miten suuri on meidän Jumalamme, miten valtava hänen voimansa ja ääretön hänen rakkautensa. Voimme olla täällä kuin turvasatamassa tai linnassa, kun tiedämme, kuka on tämän paikan isäntä ja mikä on hänen valtansa ja voimansa.

Ajassamme monet arvot ja niiden painotukset ovat muuttuneet, mutta luulen, että monille meistä edelleen ovat tärkeitä – ei ehkä niin muodikas, mutta tässäkin maailmantilanteessa tärkeäksi osoittautunut vanha tuttu kolmikko: koti, uskonto, isänmaa. Arvot punnitaan vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä, silloin selviää, mikä on se perusta, jolla seisomme ja miten se kestää myrskyt ja tuulet; tai kuten Katekismuksessa sanotaan: ”Se, mihin ennen muuta turvaudumme, on meidän jumalamme”.

Käynnissä oleva sota lähellä on saanut meilläkin uutta ajateltavaa myös siitä näkökulmasta, että mitkä arvot omassa elämässä tai yhteisössä ovat kantavia ja luovuttamattomia ja minkä edestä olemme valmiit taistelemaan ja jopa kuolemaan. Kyselyjen mukaan noin puolet suomalaisesta kokee käynnissä olevan sodan tai tänne kohdistuvan sodan uhan mieltä kuormittavana ja hyvin huolestuttavana asiana.

Koti on noista sanoista ensimmäinen. Yhä harvempi elää enää nykyään koko elämää samassa osoitteessa. Koti voi vaihtua elämän varrella lukemattomia kertoja. Itsekin olen nopeasti laskettuna asunut tähän mennessä lyhyitä jaksoja lukuun ottamatta ainakin viidessätoista eri osoitteessa kuudella eri paikkakunnalla. Ja vaikka joku sanoo, ettei ole mistään kotoisin, jossakin on sekin koti, missä kukin asui syntyessään. Juuret ovat tärkeitä, vaikka niitä juurenpalasia löytyisikin eri puolilta maata tai maailmaa. Vähän aikaa sitten ajelin tästä ohi tyttäreni kanssa Vaasaan ja takaisin Lapualle päin jokirantatietä Vähänkyrön ja Isonkyrön kautta ja tämän kirkon ohi kertoen samalla matkan varrelle osuvia muistoja omista asuinpaikoista ja muista elämänvaiheista noissa matkan varren paikoissa. On hyvä ja tärkeä olla tietoinen juuristaan, juureton kasvi tai puu kuivuu nopeasti eikä kestä tuulissa, sama vaara on meillä ihmisilläkin. Tänä aikana on paljon juurettomuutta.

Keskellämme elää niitäkin, joiden koti tai vanhempien koti jäi rajan taakse eikä sinne ole voinut enää palata takaisin. Siellä matkailleet ovat kertoneet surullisia muistoja näkemistään entisistä kotipihoista. Aivan tuoretta kuvaa silmillemme ovat ne kodit, joista pommit ovat vieneet etuseinän tai katon tai joissa kaikki on kiviläjänä maan pinnalla. Sielläkin on ollut omia tai tai vuokrattuja koteja, joissa syöty, nukuttu ja herätty, menty töihin ja tultu kotiin, juhlittu ja kokoonnuttu sukulaisten kanssa ja joihin on kerätty erilaisia muistoja kuvien ja esineiden myötä. Nyt jäljellä ei ole mitään tai jäljelle jäänyt on vihollisen valtaamalla alueella. Venäläisille on kuulemma pystytetty pienenä vinkkinä mainoskyltti Vaalimaan rajanylityspaikalle: ”Samalla, kun lomailet, kaikilla ukrainalaisille ei ole kotia, johon palata”.  Olemme nähneet, miten näin nopeasti voi joutua menettämään yhden elämän kalleimmista aarteista, kodin.

Toisaalta koti voi helposti siirtyä myös paikasta toiseen; koti on siellä, missä on läheisimmät ihmiset ja tärkeimmät tavarat, riippumatta rakennuksen vuosiluvusta, sijainnista tai pinta-alasta. Nyt monilla ukrainalaisilla äideillä ja lapsilla on väliaikainen koti täällä meidän luonamme tai muualla Euroopassa. Nyt meitä koskettaa tuomiosunnuntain evankeliumi: ”Minä olin koditon ja te otitte minut luokseni”.

Koti on siis arvo, jota on mielekästä säilyttää ja puolustaa, vaikka kodit ovat erilaisia kuin vuosikymmeniä sitten ja niissä asuvat kokoonpanot ovat erilaisia kuin ennen.

Uskonto on sanoista toinen; toki se voisi olla myös ensimmäisenä, jos sanoja johonkin arvojärjestykseen laitetaan. Uskonto on arvona myös ollut muutoksen kohteena. Vuosittain kymmenet tuhannet eroavat kirkosta eivätkä koe sitä tai siihen kuulumista enää omakseen, erotahti on ollut noin 50000/v, liittyjiä noin 20000/v; v 2000 ev.lut kirkon jäseniä oli asukkaista 85 %, nyt 67 %. Uskon harjoittaminen ei ole enää sallittua entiseen tapaan kouluissa ja päiväkodeissa, saati sitten työpaikoilla. Uskon harjoittaminen ja kristinuskon perusoppien jakaminen kodeissa on nykyään yhä harvinaisempaa. Hartaushetket urheilukilpailuissa, kutsunnoissa tai kodin juhlahetkissä vaikkapa ylioppilasjuhlissa eivät enää useinkaan kuulu kuvioon, kenttähartauksia sentään jonkin verran pidetään yhä. Suomalaisten usko kristinuskon Jumalaan on lähes puolittunut 20 vuodessa.  Vuonna 1999 suomalaisista lähes puolet (47 %) uskoi Jumalaan, vuonna 2019 enää joka neljäs uskoi Jumalaan ”niin kuin kirkko opettaa”, kuten vaihtoehto kyselyissä kuuluu. Nuorimmassa ikäryhmässä (15-29-vuotiaat) heitä oli vain 15 prosenttia.

Kuitenkin kirkkoa kysytään entistä enemmin, kun on lähellä ahdistava sotilaallinen uhka, onnettomuus tai mullistus tai väkivallanteko tai kun taloudellinen tilanne ahdistaa. Ukrainan sodan sytyttyä kaikissa maamme kirkoissa järjestettiin rukoushetkiä, viime viikonloppuna Savonlinnassa kokoonnuttiin muistamaan kolarissa kuolleita nuoria – vain parina esimerkkinä.

Kirkkoa tarvitaan yhteiskunnan sopimustenkin mukaan henkisen kriisinsietokyvyn tukijana, sitä tarvitaan usein kuuntelijana, lohduttajana, taloudellisen avun antajana tai musiikillisen kokemuksen puitteina. Vaikka toisin luulisi, uskonnottomien määrä maailmanlaajuisesti vähenee ja uskonnot ovat säilyttäneet merkityksen ja kannatuksen vielä 2000-luvullakin.

2015 tilastojen mukaan 5/6 maailman ihmisistä tunnusti jotain uskontoa

-kristittyjä 1/3, muslimeja ¼ ja uskonnottomia 1/6 .

Tässä hiippakunnassa kirkkoon kuuluvien määrä on yhä noin 74 %, vaikka meilläkin parin srk prosentti on jo lähellä 50 %. Uskontokin tai usko on arvo, joka ei ole menettänyt merkitystään ja jota moni on valmis ja halukas puolustamaan, vaikkakin uskon toteuttamistavat muuttuvat ja kaikki entiset uskon harjoittamisen muodot eivät enää tunnu toimivan eikä kirkkoon kuuluminen täällä Suomessa ole enää itsestäänselvyys.

Sanoista kolmas, isänmaa ei sekään ole enää samanlainen käsite kuin ennen. Vaikka Apostolien teoissa sanotaankin, että Jumala ”…on tehnyt koko ihmissuvun yhdestä ainoasta asumaan kaikkea maanpiiriä ja on säätänyt heille määrätyt ajat ja heidän asumisensa rajat” (Apt. 17:26), itsenäisyyden merkitys on muuttunut, kun valtioiden välille on solmittu taloudellisia ja puolustuksellisia liittoja ja monia asioita hoidetaankin yhdessä. Ne itsenäisen valtion merkit, joita itse aikanaan koulussa opiskelin, eivät enää päde. Kuitenkin valtion suvereniteetin loukkaaminen esimerkiksi Ukrainassa on osoittanut, miten tärkeää on itsenäisyys ja miten sen loukkaaminen vahvistaa kansallistunnetta ja saa kansan nousemaan yhdessä tuumin hyökkääjää vastaan.

Ajatus siitä, että ei olisikaan mitään rajoja missään ja kaikki olisimme samaa valtiota ja samaa ihmiskuntaa ei toimi, olemme kuitenkin niin erilaisia ja haluamme puolustaa juuri itselle tärkeitä asioita ja arvoja ja historiaa ja aluetta. Se ei toki estä yhteisyötä eri tavoin, mutta samalla näyttää olevan hyvin tärkeää myös oman identiteetin ja erillisyyden korostaminen. Siitä yhtenä esimerkkinä myös kansallisuuksiin perustuvat maailmanlaajuiset tai maanosan kattavat urheilukilpailut, joita tänäkin kesänä on saatu ja vielä saadaan seurata.

Adolf Ivar Arwidssonin (1791-1858) nimiin on yhdistetty toteamus ”ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia”. Hän oli muuten juuriltaan tästä hiippakunnasta, laukaalaisen papin poika, poliitikko, kirjailija, runoilija, historiantutkija ja sanomalehtimies.

Arvidssonin ajatelma on syntynyt todennäköisesti 1820-luvulla. Suomi eli silloin historiallista siirtymäkautta. Valtiollinen yhteys Ruotsiin oli katkaistu vuonna 1809, ja ero käsitettiin lopulliseksi. Ruotsalaisia emme siis voineet olla. Porvoon valtiopäivillä oli keisari Aleksanteri I antanut juhlallisen vakuutuksen Suomen lakien ja oikeuksien kunnioittamisesta sekä maan valtiollisen omalaatuisuuden säilyttämisestä. Tämä oli pohjana Suomen olojen järjestelylle Venäjän vallan alaisuudessa. Mutta monet niistä suomalaisista miehistä, jotka olivat tulleet kansakunnan johtoon, kykenivät näkemään, että kansallinen elämämme on heikolla pohjalla, jos sen ainoana perustana on maan valloittaneen suurvallan itsevaltiaan hallitsijan yksipuolinen vakuutus. Heidän vakaumuksensa oli, että kansakunnan turvattu tulevaisuus voi rakentua ainoastaan elävän kansallisen mielen varaan. Sen vuoksi he ajattelivat, että Suomen kansan keskuudessa olisi voitava herättää henkinen liike omaperäisen suomalaisen kansallishengen luomiseksi. Näin ajautui kehitys kohti sitä päivää, jolloin maamme julistautui itsenäiseksi 6.12.1917.

Eurooppalaisina, EU:n jäseninä, kohta ehkä NATO:n jäseninä ja monen monen muun yhteistyöfoorumin jäseninä isänmaamme on edelleen vapaa ja itsenäinen Suomi ja se on tärkeä osa identiteettiämme ja monesta asiasta saamme olla suomalaisina myös ylpeitä ja onnellisia ja kiitollisia. Mutta isänmaan kuva ja määritelmät ovat muuttuneet vuosikymmenten myötä.

Hyvät kirkkoillan vieraat! Täällä Jumalan kasvojen edessä ollessamme voimme kiitollisina ajatella sitä kaikkea hyvää, mitä Luoja on meille antanut tämän ajallisen isänmaan ja sen jo yli sata vuotta kestäneen itsenäisyyden kautta.  Isämme ja äitimme ovat puolustaneet meille tärkeitä arvoja kotia, uskoa ja isänmaata. Olemme saaneet viisaita valtiojohtajia, jotka ovat kuljettaneet maatamme kohti nykyistä kansainvälisestikin arvostettua asemaa. Puolustus-voimien asema ja rooli ja arvostus on valtava korkealla kansainvälisestikin. Meillä ei pitäisi olla hätää ja vaaraa.

Silti emme saisi koskaan unohtaa sitä, missä on lopulta paras ja perimmäinen turva.

Virressä sanotaan: ”On ilman Herraa turvamme hiekalle rakennettu, vaan Jumala on linnamme vankasti perustettu. Kun Herra kansan vahvistaa, se siunausta jakaa saa maailman ääriin asti” (578). Näin on meidän maamme monella tavalla saanut elää turvassa ja jakaa hyvää myös muille maille. Myös toinen isänmaanvirsi 582 käyttää samaa kuvaa: ”On ilman Herraa huoneemme hiekalle rakennettu, se olkoon vaikka vuorelle lujasti perustettu. Kun ajan myrskyt riehuvat, päällemme virrat kuohuvat, ei jälkeä jää siitä”.

Hyvät ystävät, vieläkö tarvitsemme Jumalaa, vieläkö osaamme turvata häneen? Itse ajattelen, että enemmin kuin koskaan tarvitsemme Jumalan antamaa turvaa ja sitä yksinkertaista uskoa, joka lepää Raamatun lupauksissa ja uskontunnustuksen kappaleissa.

On aika palata juurille, lukea Raamattua ja Katekismusta ja rukoilla Jumalan apua ja armoa.

Kansan voi hävittää paitsi ulkoa tuleva vihollinen, myös sisältäpäin tapahtuva rappeutuminen, jos tärkeät arvot menetetään ja perusyksiköt eivät pysty elämään yhdessä ja yhteen hiileen puhaltaminen unohtuu ja heikoimmat jäävät oman onnensa nojaan.

Kristuksessa Jumalamme on meitä armahtanut ja avannut näkymän lopulliseen isänmaahan.

Haluan loppurohkaisuna ja kehotuksena lukea sana toisesta kirjeestä Korinttilaisille:

”Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa”. Sovinto Jumalan kanssa, sovinto naapurivaltioiden kanssa, sovinto toisten ihmisten kanssa; siitä avautuu tie rauhaan ja luottamukseen ja hyvää tulevaisuuteen. Veisaamamme virren sanoin: ”Sovinnossa meidän suo maata rakentaa” (Vk 581).

Rukoilemme: Kaikkivaltias Jumala, Taivaallinen Isämme, kuule ja armahda meitä. Kiitos tästä maasta, jossa meidän on ollut hyvä elää. Varjele meitä edelleen, anna rauhan säilyä. Anna sanasi ohjata meitä ja armosi olla turvamme. ”Sun kätes Herra voimakkaaan, suo olla turva Suomenmaan. Suo että sanas kirkkaana saa keskellämme kaikua”. Tätä pyydämme Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden.

Matti Salomäki, piispa