Puhe Suviseurojen avajaisissa (Simo Peura)

Muistan päivää autuasta

Armo teille ja rauha meidän Herraltamme Jeesukselta Kristukselta.

Hyvä seuraväki. Suviseurojen tämänkertainen aihe tuo mieleeni virren 312 ”Muistan päivää autuasta”. Siinä puhutaan Jeesuksesta ja hänen suloisesta läsnäolostaan. Hän on minun apuni, aarteeni, iloni ja leponi. Tämä virsi muistuttaa erityisellä tavalla isoäidistäni ja hänen kauttaan vanhoillislestadiolaisuudesta. Pikkupoikana veisasin isoäidin lempivirttä hänen kanssaan. Käytäntö jatkui muistoseuroissa hänen jo saatua kutsun taivaan kotiin.

Vanhoillislestadiolaisuus on monen kirkkomme jäsenen hengellinen koti. Seurat ja muut tilaisuudet kokoavat viikoittain perheet yhteen toisten perheiden kanssa. Suviseurat ovat kesän kohokohta. Sukulaisten ja ystävien tapaaminen tuovat iloa ja vahvistavat yhteenkuuluvaisuutta. Seurapuheilla ruokitaan kuulijoiden hengellistä elämää.

Kirkko ja sen hengellinen liike

Herätysliikkeet ovat kirkkomme suuri myönteinen voimavara. Niin on vanhoillislestadiolaisuudenkin kohdalla. Liikkeen jäsenet kantavat vastuuta seurakuntien ja kokonaiskirkon hallinnossa pyrkimyksenä edistää kirkon parasta. Toivottavasti näin voi jatkua vastakin. On tärkeää, että herätysliikkeiden jäsenet lähtevät ehdolle seurakuntavaaleihin ja ovat käytettävissä kirkon luottamustehtäviin.

Yhtä tärkeää on, että tänne Suviseuroihin kokoontunut kristikansa osallistuu oman seurakunnan hengelliseen elämään. Se tarkoittaa lähtemistä sunnuntain jumalanpalvelukseen.

Hyvä ystävä. Jos kuluu liian pitkä aika kirkkoon lähdöstä, tuttukin kirkko alkaa tuntua vieraalta ja etäiseltä. Haluan vakuuttaa sinulle: olet aina tervetullut kotiseurakuntasi messuun! Sielläkin sinua hoidetaan Jumalan armon evankeliumilla. Siellä sinulle tarjotaan Kristuksen ruumis ja veri voimaksi hengelliseen kilvoitukseen. Äläkä unohda, että seurakuntien papit haluavat palvella sinua ja perhettäsi kirkollisissa toimituksissa tekemättä eroa sen suhteen, mihin herätysliikkeeseen kuulut.

Toisinaan vanhoillislestadiolaisuuden piiristä esitetään kriittistä palautetta kirkolle. Olen laittanut kuitenkin merkille, että arvostelu esitetään useimmiten ystävällisesti, henkilöön katsomatta ja kirkon parhaaksi. Tällainen puhe on tervetullutta silloinkin, kun se tuntuu kipeältä. Kunpa kirkon ja sen johdon puolelta kyettäisiin yhtä hienovaraisesti mutta samalla kunnioittavasti ja suoraan lähestymään herätysliikettä silloin, kun se on kaitsennan näkökulmasta tarpeellista. Toivon, että myös tällainen paimenen puhe koetaan herätysliikkeessä rakentavaksi. Puhe tähtää siihen, että vanhoillislestadiolainen yhteisö jäsenineen voi hyvin ja että sen hengellinen paras toteutuu.

Virren hengellinen perintö

Olen harmitellut, etten päässyt kuulemaan isoäitini kertomusta siitä, millainen hänen hengellinen matkansa oli. Siihen olin hänen elinaikanaan liian nuori. Hengelliseksi perinnökseen isoäitini kuitenkin jätti virren 312. Olen miettinyt, miksi juuri tuo virsi puhutteli ja lohdutti häntä, uskomassa ollutta, niin kuin tässä liikkeessä on tapana sanoa. Aavistelen, että syynä oli hänen vanhoillislestadiolainen vakaumuksensa. Ja se usko, jonka varassa hän ajatteli pääsevänsä perille autuuteen, Jumalan valtakuntaan. – Kun seuraavaksi pohdin virren sisältöä, voit seurata ajatuksiani avaamalla virsikirjan ja mietiskelemällä itsekin virren säkeitä.

Virsi 312 kuvaa kristityn elämänmittaista hengellistä matkaa. Sitä tehdään yhdessä Kristuksen kanssa. Matka alkaa sinä päivänä, jona Kristus löytää syntisen. Tämä tunnistaa oman tilansa kauheuden ja kokee olevansa syntiensä vuoksi tuomittu. Tästä huolimatta Kristus ottaa hänet hyvän paimenen tavoin olalleen ja omakseen. Vapahtaja kantaa syntisen lopulta päämäärään, autuaiden joukkoon.

Ennen perille pääsyä kristitty elää hengellisen kilvoituksen aikaa. Niinpä syntinen myöntää, että hän saattaa horjahtaa huolettoman vaelluksensa vuoksi. Silloinkin hän laittaa toivonsa Kristukseen, joka nostaa horjahtaneen ylös. Kaikki kilvoittelu onkin mahdollista vain sen vuoksi, että se tapahtuu koko ajan Kristuksen kanssa.

Virttä veisatessani huomaan, että kaiken keskipisteessä on Kristus. Niinpä veisuu muodostuu Kristusta kaipaavan sydämen rukoukseksi. Virressä ei puhuta lainkaan ihmisen tekemisistä – virsi ylistää vain Kristuksen erinomaisuutta. Miltei kummallista on, että virressä ei ole kehotusta parannuksen tekoon eikä muihin hengellisiin tekoihin. Tärkeää on vain Kristus, hänen läsnäolonsa ja se, mitä hän tekee. Tämä on sanoitettu jo ensimmäisen säkeistön alussa: siinä sanotaan, että Kristus löytää syntisen – ei niin, että syntinen löytää Kristuksen. Vapahtaja on se, joka tekee kaiken olennaisen: kantaa synnit, päästää niiden orjuudesta ja lahjoittaa autuuden.

Ristinteologiaa

Isoäitini lempivirren sanoma on siis Kristus-keskeinen. Luterilainen käsitys uskosta ja armosta sekä Lutherin korostama ristinteologia läpäisevät tämän virren. Ristinteologia tarkoittaa, että uskon ytimessä on ristiinnaulittu, kärsivä ja ylösnoussut Kristus. Ristinteologi ei turvaudu ihmisen tekoihin, ei edes hengellisiin tekoihin. Ristinteologia myöntää ihmisen syntisyyden todeksi, mutta samalla turvaa Kristuksen kärsimyksen ja kuoleman tuomaan sovitukseen. Se on kaikenlaisen kunnianteologian vastakohta. Ristinteologi ei pyri ylös Jumalan luo, vaan odottaa Jumalan tulevan alas syntisten luo.

Näin tapahtuukin. Syntinen on turvaton, mutta Kristus on hänen turvansa. Syntinen on kiusattu, mutta Kristus auttaa häntä. Syntinen on vaivattu, mutta Kristus on hänen lohduttajansa. Virren viides säkeistö kiteyttää sen, millainen syntinen on ja mitä hänelle Kristuksessa lahjoitetaan: ”Hän on ilo itkeväisten, väärien vanhurskaus, hän on tyhmän viisaus. Rikkaus hän kerjäläisten, hän on pyhyys kurjimman, hyvyys kaikkein huonoimman”.

Virttä 312 veisaavalle – itkevälle, väärälle, tyhmälle, kerjäläiselle, kurjimmalle ja huonoimmallekin – Kristus on Jumalan armon aarre. Tämän aarteen omistamiselle ei pidä asettaa yhtäkään ehtoa. Kristus ja armo ovat vapaasti omistettavissa kaikkialla, missä evankeliumi julistetaan. Riittää, kun syntinen turvautuu Kristukseen ja huutaa häntä avukseen. Sitä on usko.

Ilo ja rauha Pyhässä Hengessä

Niin kirkon kuin sen herätysliikkeenkin tehtävä on pitää huolta siitä, että evankeliumin vapauttava sanoma kuuluu kirkkaasti. Tässä tarkoituksessa jo uskonpuhdistuksen aikana pohdittiin sitä, kuinka oikea ja väärä julistus voidaan erottaa toisistaan. Mittapuuna todettiin olevan sen, mikä ajaa Kristusta – ja vain Kristusta. Keskuksena tulee siis olla Jeesus Nasaretilaisen henkilö ja teot. Tämän arviointiperusteen sijaan tai edes sen rinnalle ei pidä asettaa muita mittapuita. Jos näin tapahtuu, sanoma vääristyy ja syntinen laitetaan kantamaan raskasta iestä.

Oma lukunsa ovat sitten Hengen hedelmät, joita usko Kristukseen tuottaa. Evankeliumin avara ja vapauttava sanoma saa kristityssä aikaan iloa, vanhurskautta ja rauhaa Pyhässä Hengessä. Virren 312 kolmannessa säkeistössä tämä on sanoitettu näin: ”Jääköön tyhjä riemu ajan, hänessä (Vapahtajassa) on iloa, ihmeellistä lepoa”. Tämä puolestaan rohkaisee ja houkuttelee kilvoittelemaan. Kun ilo on vallannut meidät ja mielemme on levollinen, silloin teemme hyvää toisille kysymättä, mitä se maksaa ja ketä tulee auttaa.

Kuulukoon näissä Suviseuroissa evankeliumi Kristuksesta niin kirkkaana kuin se vain on mahdollista. Syntyköön sanan kuulijoissa iloa, vanhurskautta ja levollinen mieliala. Jos näin tapahtuu, he palaavat täältä koteihinsa virvoittuneina.

Näillä ajatuksilla tervehdin teitä, hyvä Suviseurojen väki. Meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan Isän rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon teidän kanssanne. Aamen.