Avauspuhe Lapuan hiippakunnan maahanmuuttajaseminaarissa Haapaniemessä (Simo Peura)

Alkuviikosta osallistuin Genevessä pidettyyn KMN:n ja YK:n järjestöjen pakolaisseminaariin. Maapallolla on tällä hetkellä 60 milj. pakolaista. Heistä yli miljoona tuli viime vuonna Eurooppaan. Syyrian sisällä ja lähivaltioiden pakolaisleireillä on useita miljoonia ihmisiä, jotka saattavat lähteä Eurooppaan. Tulijoista kasvava määrä eli 25% on lapsia. Afrikasta suuntautuu toinen vahva muuttovirta Eurooppaan. Silti vasta nyt, kun pakolaiset tulevat maanosaamme, alamme tiedostaa, mitä maailmalla on tapahtunut jo pitkään. Pakolaisten tulo koettelee eurooppalaista arvomaailmaa monin verroin enemmän kuin talouskriisi.

Suomeen on tullut kymmeniä tuhansia turvapaikanhakijoita. Tulo on yllättänyt suomalaiset. Uuden tilanteen mukaisesti meidän on nyt kuitenkin opittava elämään. Pakolaiset kohdattaessa on otettava huomioon monta erilaista näkökulmaa. Helppoja ja yksinkertaisia saati mustavalkoisia vastauksia ei ole, vaikka niitä kuulee esitettävän.

Geneven kokouksen perustava kysymys oli tämä: kuinka tunnustaa reaaliteetit, tosiasiat, ja samalla toimia inhimillisesti ja ihmisarvoa kunnioittaen. Kohtaamme tämän kysymyksen myös kirkkona. Nostan esille neljä näkökulmaa.

Lähimmäisenrakkaus

Ensimmäinen näistä on kutsumuksemme toimia lähimmäisenrakkauden periaatteen mukaisesti. Se kattaa laajasti kaiken toiminnan turvapaikanhakijoiden hyväksi. Emme voi jättää saapuneita ihmisiä heitteille, laittaa rajojamme kiinni tai siirtää heitä toisten valtioiden huolehdittaviksi. Meidän tulee puolustaa pakolaisten ihmisoikeuksia ja oikeutta anoa turvapaikkaa luotamme. Muutoin sanoudumme irti oikeusvaltiolle kuuluvista velvoitteista ja kiellämme kristillisen vakaumuksemme.

Kirkko on vastannut turvapaikanhakijoiden saapumiseen ”diakonia edellä”. Muiden auttajien rinnalla seurakunnat ja kirkon jäsenet ovat tukeneet vastaanottokeskusten toimintaa. He ovat monin eri tavoin tehneet parhaansa ja samalla todistaneet kristillisestä uskostaan. Kun alun kaaoksesta on nyt selvitty, on aika arvioida avoimin mielin, mitkä ovat kokonaisuuden kannalta parhaita ja kestävimpiä toimintatapoja.

Kristilliseen lähimmäisenrakkauteen kuuluu ajatus, että huomio kiinnitetään erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin. Kristillinen lähimmäisenrakkaus kuuntelee hiljaisia ääniä, heitä, jotka eivät osaa tai jaksa pitää itsestään meteliä. Keitä ovat nyt he, jotka kipeimmin tarvitsevat apuamme?

Kristillinen lähimmäisenrakkaus ei myöskään rajoitu omaan lähipiiriin, asuinseutuun tai maahan.  Vaikka tässä seminaarissa keskitymme Suomen turvapaikanhakijoiden tilanteeseen, emme saa unohtaa heitä, jotka haluaisivat paeta taisteluita ja väkivaltaa, mutta eivät siihen pysty. Syyrian ja muiden kriisimaiden lähialueilla tarvitaan edelleen konkreettista apua, jonka vain kansainväliset avustusjärjestöt voivat tarjota.

Uskontojen kohtaaminen

Mitä pidemmän aikaa maahanmuuttajat ovat Suomessa, sitä välttämättömämmäksi käy kulttuurien ja uskontojen kohtaaminen. Ilman sitä kotoutuminen Suomeen tuskin onnistuu. Tuo kohtaaminen pakottaa meidät tutkimaan omaa perinnettämme. Oman itsemmekin kannalta on hyvä asettaa kysymys joskus näin: mikä suomalaisessa kulttuurissa ja elämänmuodossa on sellaista, jota kannattaa tarjota muille? Yhtä tärkeää on kysyä, mitä voimme oppia tulijoilta.

Kulttuurien kohtaaminen edellyttää molemminpuolista kunnioitusta. Meidän tulee tehdä ymmärrettäväksi omaa kulttuuriamme ja yhteiskuntamme periaatteita määrätietoisesti muttei ylimielisesti. Kohtaamisesta löytyy jo nyt hyviä esimerkkejä: joku seurakuntalainen opettaa turvapaikanhakijoille suomen kieltä, toinen tarjoutuu järjestämään heille talviurheilupäivän. Siinä on kulttuurien kohtaamista arjessa. Samalla aavistamme, että kotoutuminen ja sopeutuminen suomalaiseen elämänmuotoon on pitkä prosessi.

Vastaavanlaisesta kohtaamisesta on kysymys uskontodialogissa. Se onnistuu vain, jos meillä on kunnolliset tiedot omasta uskonnostamme. Yhtä tärkeää on tuntea toisen uskonnon näkemykset ja käytännöt. Uskontojen edustajien vuoropuhelua tarvitaan ennen muuta siksi, että uskontojen rinnakkaiselo toteutuisi rauhanomaisesti. Kenelläkään ei ole varaa uskonnolliseen kiihkoiluun.

Uskontojen ja kulttuurien kohtaaminen vaatii paljon työtä, myös ajatustyötä. Uskon meidän kuitenkin onnistuvan tässä vuoropuhelussa. Hyvä lähtökohta on jo se, että muslimit kääntyvät luottavaisesti kristittyjen puoleen, koska näillä on Jumala ja pyhät kirjoitukset. Uskonto on heille, samoin meille, sitoutumista korkeampaan auktoriteettiin.

Kielteisten turvapaikkapäätösten määrän kasvaessa esille todennäköisesti nousee kysymys kirkkoturvapaikoista. Aiempina vuosina muutamat seurakunnat ovat tarjonneet turvapaikkoja yksittäisille henkilöille ja perheille, jotka yleensä jo ovat kotoutuneet paikalliseen yhteisöön. Nyt tilanne on toinen: kotoutuminen on vasta alullaan ja turvapaikkaa etsivien määrä olennaisesti suurempi. Tällaisissa tilanteissa on huolellisesti pohdittava, mikä mahdollisuus seurakunnalla on tarjota kirkkoturvapaikka. Tätä koskevan ohjeistuksen kirkkohallitus on äskettäin päivittänyt.

Vielä on mahdotonta sanoa, mitä kaikkea uskontojen vuoropuhelu pitää sisällään. Toivottavasti alkava päivä virittää ajatuksia myös tästä aiheesta.

Missionaarisuus

Kolmanneksi meidän on pohdittava, mitä kirkon missionaarisuus, lähetettynä oleminen, merkitsee tässä tilanteessa. Perustehtävämme on julistaa sanomaa ristiinnaulitusta ja ylösnousseesta Kristuksesta. Uudessa tilanteessa tehtävä on hoidettava taiten. On kysyttävä ja kuunneltava, mitä odottavat ne kymmenet maahanmuuttajat, jotka saapuvat sunnuntaina esimerkiksi Kauhavan tai Lappajärven kirkkoon. Onko esimerkiksi arabiaksi tulkattu messu toimiva lähtökohta vai olisiko turvapaikanhakijat ensin ohjattava matalan kynnyksen tilaisuuksiin? Mitä ajattelette?

Tällaisia kysymyksiä pohdittaessa on pidettävä mielessä arjen tosiasiat. Meidän on sanottava selvästi, että kristityksi kääntyminen ei ole toimenpide, jolla edistetään turvapaikan saamista. Jos joku kuitenkin haluaa omaksua kristinuskon, siihen hänellä on täysi oikeus uskonnonvapauden periaatteen mukaisesti.

Kristityksi kääntyminen on iso päätös, joka merkitsee elämän mittaista sitoutumista. Se edellyttää huolellista tutustumista kristinuskoon ja sen ydinvakaumusten omaksumista. Siksi aikuisen kastetta edeltää aikuisrippikoulu. Tästä on pidettävä kiinni myös pakolaisten kohdalla. Jos noudatamme tämänkaltaisia linjauksia, kirkon sanoma ei muodostu välineeksi. Evankeliumi Kristuksesta saa vaikuttaa omalla, sisäisellä voimallaan ja synnyttää uskoa.

Pelko turvallisuuden heikkenemisestä ja vihapuhe

Neljäs näkökulma liittyy siihen, kuinka kohtaamme suomalaiset, jotka eivät halua maahamme pakolaisia ja kantavat huolta suomalaisen yhteiskunnan turvallisuudesta.

On tosiasia, että pakolaisten joukossa on heitäkin, jotka ovat syyllistyneet raskaisiin rikoksiin tai rikkovat lakia Suomessa. Huoli turvallisuudesta ei ole aiheeton, mutta ei sitä pidä myöskään korostaa eikä lietsoa. On toimittava oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti. Syytökset on tutkittava ja niistä tulee antaa asianmukainen rangaistus. Tätä varten meillä on toimiva järjestelmä; kenenkään ei tarvitse ottaa lakia omiin käsiinsä.

Oma kokemukseni on, että suurin pelon ja epävarmuuden aiheuttaja ovat jyrkät ja armottomat, toisinaan jopa raa’at mielipiteet, joita esitetään julkisuudessa. Tällaiselle vihapuheelle meidän tulee sanoa selkeästi ”ei” ja sanoutua siitä irti. Viha ei kuulu kristilliseen puheentapaan ja eetokseen.

Vaikka torjumme vihapuheen, meidän on samalla tunnistettava sen taustalla vaikuttavat pelot ja huolet ja otettava ne todesta. Ne on nyt kuultava ja viisaasti kohdattava. Voisivatko seurakunnat tehdä jotain tässä tilanteessa?

Toivoisin, että pakolaisten tulosta huolestuneet ja pakolaiset kohtaisivat kasvokkain. Silloin kuulisimme kahdenlaisia kertomuksia: niitä, joissa pakolainen kertoisi oman pakonsa syyt ja kokemuksensa, ja niitä, joissa kantasuomalainen sanoisi, miksi hän kantaa huolta yhteiskunnan muuttumisesta ja turvallisuudentunteen katoamisesta. Jos kummankin kertomuksen kuulisi, olisiko silloin helpompi ymmärtää ja rakentaa yhteyttä?

Hyvät seminaarin osanottajat. Toivotan teidät lämpimästi tervetulleeksi Haapaniemeen. Avoimia kysymyksiä on paljon. Voimme yhdessä etsiä vastauksia. Luotan siihen, että joukossa myös viisaus voi tiivistyä. Odotan mielenkiinnolla, mitä yhteinen kyselymme ja pohdintamme tuottaa.

© Simo Peura