Saarna Kauhajoella loppiaisena 6.1.2022

Matt. 2:1-12

 

Loppiainen on yksi vanhimmista kristikunnan juhlista. Idän perinteessä se oli alkuaan Jeesuksen syntymäjuhla. Lännen perinteessä siihen liitettiin kertomus idän tietäjistä, jotka tulivat kumartamaan kuningasta. Yhä edelleen loppiainen päättää läntisessä kristikunnassa jouluajan.

Loppiaisen kertomus tietäjien saapumisesta on kiehtova. Se sisältää useita avoimiksi jääviä kysymyksiä. Miten oli mahdollista, että tähden rata oli kuvatun mutkikas? Miksi tietäjät tulivat katsomaa lasta? Miksi Herodes päästi tietäjät menemään toista tietä omaan maahansa? Vaikka nämä kysymykset jäävät avoimiksi, loppiaisen ydinsanoma on selvä. Joulun valo on Jeesus Kristus, ja hän kuuluu kaikille.

Tulimme osoittamaan kunnioitusta

Loppiaisen evankeliumissa tietäjien matkan tarkoitus sanoitetaan näin: ”Tulimme osoittamaan hänelle kunnioitustamme.” Tämä tietäjien toteamus tuntui Herodeksen näkökulmasta uhkaavalta. Vieraat tulijat väittivät uuden kuninkaan syntyneen ja olivat valmiit kunnioittamaan häntä. Herodeksen valtaistuin horjui.

Löydettyään lapsen tietäjät kumartuivat ja heittäytyivät maahan hänen edessään. Lahjat, jotka he antoivat – kulta, suitsuke ja mirha – olivat arvokkaimmat mahdolliset. Kaikki tämä kertoi vastasyntyneen erityisyydestä. Vaikka tietäjät olivat legendan mukaan itsekin kuninkaita, he nöyrtyivät itseään vielä suuremman edessä.

Paimenten kumarrus ja usko

Tietäjien toimintatapaa on valaisevaa verrata siihen, kuinka kedon paimenet kohtasivat lapsen. Jouluyönä paimenten tervehdys erosi tietäjien tervehdyksestä. Paimenilla ei ollut tuotavana aarteita. Tietäjistä poiketen he ymmärsivät, että vastasyntynyt lapsi oli koko maailman Vapahtaja. Eroista huolimatta kohtaamisissa on myös paljon yhteistä. Niin paimenet kuin tietäjät nöyrtyivät vastasyntyneen edessä. Ja kummatkin täyttyivät löytämisen ilosta, ja heissä heräsi halu ylistää Jumalaa.

Meillä tämän päivän kristityillä on paljon oppimista niin paimenten kuin tietäjien kumartumisesta ja uskosta. Usko on olemukseltaan hiljaista, nöyrää ja hapuilevaa Jumalan kaipuuta. Toisinaan kuljemme tietäjien tavoin pitkiä matkoja yön pimeydessä löytääksemme Jumalan ja ymmärtääksemme hänen tahtoaan. Lopulta tämä etsintä palkitaan. Me nöyrrymme ja kumarrumme ja samalla löydämme oman Vapahtajamme. Hänen varassaan on tulevaisuutemme ja toivomme.

Rakkaus on luopumista

Uskon rinnalla luterilainen perinne on tunnistanut loppiaisen evankeliumista toisen tärkeän näkökulman. Se on uhrautuva, omastaan luopuva rakkaus lähimmäistä kohtaan. Luther tuo tämän seikan esille Loppiaisen saarnassaan vuodelta 1544 (WA 52, 607), muutama vuosi ennen kuolemaansa. Tällöin reformaation aikaa oli eletty jo 25 vuotta. Tätä taustaa vasten hän pohtii tietäjien tuomien lahjojen tarkoitusta.

Lutherin kysyy ensin: ”Miten meidän tulee käyttää omaisuuttamme, maitamme ja mantujamme, jotta Herramme Jeesuksen Kristuksen valtakunta säilyisi ja lisääntyisi ja puutteen alaiset lapsukaiset saisivat ravintonsa?” Sitten hän vastaa näin: ”Meidän tulee rahallamme ja omaisuudellamme olla avuksi, että kirkko saisi ahkeria evankeliumin julistajia, hyviä kirkon palvelijoita ja opettajia. Meidän on autettava köyhiä, jotka sairauden tai muun onnettomuuden tähden elävät puutteessa ja nälässä. Erityisesti meidän on annettava mahdollisuus lahjakkaille lapsille, jotta myös jälkeläisemme saisivat nauttia oikeaa opetusta aidoilta kirkon palvelijoita… Sijoittamalla näin rahamme me lahjoitamme ja uhraamme Jeesus-lapselle idän tietäjien tavoin.”

Mistä kaikesta on luovuttava?

Loppiaisen evankeliumi on Lutherin mielestä kehotus luopua omasta toisten hyväksi. Mitä Luther tällä tarkoittaa? – Meidän on ensinnäkin autettava köyhiä, sairaita ja jonkin muun onnettomuuden vuoksi puutteessa eläviä. Tällainen auttaminen on osa kristityn ja kirkon kutsumusta. Usein sitä sanotaan diakoniaksi. Nimellä ei ole kuitenkaan väliä. Olennaista on, että me autamme hädässä olevia niillä keinoilla ja mahdollisuuksilla, jotka meille on suotu. Se merkitsee toisen sijaan asettumista, omasta luopumista, jopa uhraamista tietäjien tavoin.

Toiseksi meidän on pidettävä huolta lapsista ja heidän koulutuksestaan. Lasten on päästävä opin tielle ja rikastumaan tiedosta. Tätä teroittaessaan reformaatio-liike oli hurjasti aikaansa edellä. Suomessakin se tähdensi Mikael Agricolan toimesta 500 vuotta sitten lukutaidon ja katekismuksen pääkohtien osaamisen merkitystä. Samoin kirkko toimi 1800-luvun lopulla, kun se opetti lukkarin kouluissa kansan lukemaan. Aleksis Kiven seitsemän veljestä ovat tästä suomalaisille pysyvä muistutus. Tulevaisuus voidaan rakentaa kestävästi vain todellisen tiedon ja ymmärryksen varassa.

Kolmanneksi edelliseen liittyen, meidän on Lutherin mielestä huolehdittava kirkon elämän jatkuvuudesta. Hän oli erityisesti huolissaan kirkon työntekijöiden ammattitaidosta. Sama kysymys on ajankohtainen tänään. Yhä edelleen kirkon jatkuvuus varmistetaan parhaiten sillä, että kirkolla on ”asiansa osaavat” työntekijät, luottamushenkilöt ja vastuuta kantavat seurakuntalaiset.

Tässä yhteydessä tarkoitan ”asialla” evankeliumia Kristuksesta, häneen uskomista ja hänen antamansa rakkauden esimerkin mukaan toimimista. Työotteemme tulee olla missionaarinen: meidän tulee kertoa yhä uudestaan maailman Vapahtajasta ja siitä valosta, joka hänessä on ja joka valaisee pimeän maailmaamme.

Piispan tehtävässä

Tämä käynti jää viimeiseksi vierailuksi virkaa hoitavana piispana Kauhajoen rovastikunnassa. On tullut aika lähteä ja väistyä. Olen iloinen, että tähän vierailuun avautui mahdollisuus pandemian kiihtymisestä huolimatta. Samalla haluan ilmaista kiitollisuuteni rovastikunnan kuudelle seurakunnalle. Näihin yli 17 virkavuoteen sisältyy monta puhuttelevaa ja mieleen painunutta kohtaamista rovastikunnan seurakuntien työntekijöiden, luottamushenkilöiden ja jäsenten kanssa.

Omassa tehtävässäni olen pyrkinyt tuomaan esille sekä Jumalan tahdon että evankeliumin ilosanoman. Nämä kaksi puolta ovat aina sidoksissa toisiinsa. Edellinen, laiksi kutsuttu, vaatii ja käskee. Se osoittaa puutteemme. Jälkimmäinen, evankeliumin saarna, sen sijaan lupaa ja lahjoittaa meille sen, mitä me tarvitsemme, nimittäin Kristuksen.

Uskon Kristukseen tulee pysyä kirkon sanoman keskuksessa. Ilman häntä ja Jumalan armoa me emme selviä. Ja rakkauden palveluunkin pystymme vain, jos Kristus on läsnä elämässämme ja johdattaa meitä Hengellään eteenpäin.

Arvelen, että sekä paimenet että tietäjät palasivat kedolle ja itäiseen maahan Jeesus-lapsen kuva mielessään. Ja niin tulee meidänkin yhä uudestaan tehdä. Uskosta, rakkaudesta ja armosta tässä on kysymys.

Hyvä ja ihmisiä rakastava Jumala teitä kaikkia siunatkoon. Aamen.

 

© Simo Peura