Kuuleeko kukaan

Juhlan suurena päätöspäivänä Jeesus nousi puhumaan ja huusi kovalla äänellä. Luterilaisessa perinteessä kova elämöinti tai voimakas äänenkäyttö tai huutaminen julistettaessa ei ole nykyään tavallista. Enemmin sellainen herättää vaivautuneisuutta tai pelkoa kuulijoissa. Ja toisaalta tietenkin – senkö takia jumalanpalveluksemme maine on vähän harmaa ja tasapaksu…

Mutta Jeesus huusi. Oliko syynä ehkä se, että väenpaljouden hälistessä ääni ja viesti ei olisi muuten kuulunut? Vai oliko sanoma vain niin tärkeää, että se piti huutaa?

Oli käynnissä lehtimajanjuhla, jota vietetään suomalaisen kalenterin mukaan syyspuolella. Alun perin se oli sadonkorjuujuhla. Sadonkorjuun aikaan maanviljelijät asuivat pienissä majoissa pelloillaan, jotta aikaa ei tuhlaantuisi kotimatkoihin. Lehtimaja muistutti juutalaisia myös majoista, joissa israelilaiset asuivat 40-vuotisen erämaavaelluksen aikana. Juhlassa juhlitaan Jumalan huolenpitoa ja kiitetään maan sadosta.

Jeesus saapui näille juhlille vasta viikon puolivälissä, vähän kuin salaa. Mutta hänen toimintansa ei jäänyt piiloon. Monet ihmettelivät, mistä Jeesus oli saanut viisauden, jolla hän opetti kansaa.

Lehtimajanjuhla oli viikon mittainen juhla. Seitsemäntenä päivänä temppelissä oli uhrattava päivittäisten uhrien lisäksi seitsemän sonnia, kaksi pässiä ja neljätoista vuoden ikäistä karitsaa. Näin seitsemään eli täydellisyyteen liittyvät luvut tulivat näkyviin uhrien määrässä ja myös siinä, että tuolloin alttarin ympäri kuljettiin palmunlehtiä heilutellen seitsemän kertaa. Lisäksi silloin järjestettiin suuri juhlakulkue Siloan lammikolle, josta ylipapin johdolla haettiin hopeakannulla vettä erityistä vesiseremoniaa varten, jonka aikana rukoiltiin runsaita sateita alkavaksi sadekaudeksi. Vesiseremoniaan kuului, että ylipappi kaatoi veden alttariin sijoitettuun säiliöön. Samaan aikaan toisesta astiasta kaadettiin viiniä samaan sammioon, jossa ne sekoittuivat toisiinsa. Seremonian yhteydessä puhallettiin torviin, kierrettiin alttarin ympäri seitsemän kertaa ja laulettiin Psalmia 118, joka päättyy sanoihin: ”Kiittäkää Herraa! Hän on hyvä, iäti kestää hänen armonsa!”

Tämän jälkeen kuuluu Nasaretin julistajan huuto: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon! Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elämän veden virrat”. Hän toi vanhaan seremoniaan uuden sisällön. Hän tuli itsessään ja lähettämänsä Pyhän Hengen kautta täyttämään sen janon, jota tavallinen vesi ei koskaan pysty tyydyttämään. Vesi ja viini ovat vertauskuvia Pyhästä Hengestä, jonka Jeesus lupasi lähettää.

Hyvät papiksi ja diakoniksi vihittävät! Te saatte kohdata työssänne paljon janoisia ihmisiä. Jokainen ihminen janoaa rakkautta ja hyväksyntää. Aina ihminen ei edes ymmärrä, mitä se kumma kaipuu onkaan. Kohtaatte näitä janoisia diakoniatyön vastaanotoilla ja sielunhoitotilanteissa, voitte kohdata niitä toimituskeskusteluissa ja kaupan kassajonossa. He ovat lapsia, nuoria, aikuisia, vanhuksia. Uskon, että kaikki se jano, mikä purkautuu erilaisena pahana olona aikanamme, saa vastauksen ristin muotoisessa rakkaudessa. Näitä janoisia teidän tulee etsiä ja heille tarjota elävää vettä.

Papit saatte käyttää vettä toimittaessanne kasteen sakramenttia. Se kumpuaa samasta lähteestä. Siinä on anteeksiantamuksen virta ja lähde, joka puhdistaa ja ravitsee läpi elämän. Siihen saa janoinen palata yhä uudelleen. Tituksen kirjeen sanoin: ”Kun Jumalan, meidän pelastajamme, hyvyys ja rakkaus ihmisiä kohtaan tuli näkyviin, hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät” (Tit 3:4-5). Näin suuria tapahtuu kasteessa ja palatessamme kasteen armoon.

Diakonit saatte tarjota janoiselle vettä, sekä konkreettisesti että vertauskuvallisesti. Ja mitä Jeesus sanoikaan: ”Ja kuka hyvänsä antaa yhdelle näistä pienistä maljallisen kylmää vettä, hänen juodaksensa, opetuslapsen nimen tähden, totisesti minä sanon teille: hän ei jää palkkaansa vaille.”
(Matt. 12:36). Kun jaamme elävää vettä, saamme ammentaa loppumattomasta lähteestä sekä itselle että niille, joita palvelemme.

Evankeliumissa kiinnittyy huomio siihen, että Jeesus huusi. Muutaman kerran evankeliumeissa kerrotaan Jeesuksen huutaneen, muun muassa Lasarusta herättäessä, antaessaan ristillä henkensä ja näillä lehtimajajuhlilla.

Toistakymmentä vuotta sitten julkaistiin hartauspuhujan opaskirja, jonka nimi oli ”Kuuleeko kukaan puhettasi”. Se on tänä puheen ja viestien paljouden aikana myös jokaisen julistajan ajankohtainen kysymys. Laskevat luvut niin jäsenmäärissä kuin jumalanpalvelusosallistujissa voi herättää kysymyksen ja jopa ahdistuksen: Kuuleeko kukaan? Onko meillä sanoma, jota joku kaipaa ja osaammeko välittää sen niin, että se kuuluu? Miten on julistettava tänä aikana, pitääkö sanomaa muokata tai tehdä muita temppuja, että kuulijoita tulee ja sanoma tavoittaa kuulijat. Kymmenen minuutin puheen valmistamiseen voi mennä useita tunteja, onko se mielekästä ajankäyttöä, jos kukaan ei kuule.

Toisaalta tämä voi olla myös monen tavallisen ihmisen kysymys, yksinäisen, ahdistuneen, tavalla tai toisella yhteisön ulkopuolelle joutuneen huokaus: Kuuleeko kukaan minua, näkeekö kukaan minua, huomaako kukaan minua? Keskellämme on yhä enemmän niitä, jotka kokevat, että eivät tule kuulluksi, heidän huokaustaan, hätäänsä, huutoaan ei kukaan kuuntele eikä kuule. Joskus se kuulemattomuus purkautuu siten, että ahdistunut ihminen tekee jonkun äärimmäisen ja peruuttamattoman teon, jotta hänet huomattaisiin. Tässä on juuri meidän tehtävämme kirkkona, etsiä ja huomata näitä piiloon jääneitä avun tarvitsijoita. Niitä jotka nyt kysyvät: ”Kuuleeko minua kukaan?”.

Kaikille janoisille meillä on hyvä uutinen: Usko on Jumalan lahja. Se on osallisuutta siihen voimaan, joka virtaa Kristuksesta. Sitä ei tarvitse puristaa oman mielen syvyyksistä vaan se annetaan meille.

Toinen evankeliumin opetus on se, että nuo Jumalan lahjat muuttavat meitä. Jeesus käyttää ilmeisesti jossain apokryfisessä tekstissä käytettyä kielikuvaa, että ’hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat’. Tämä kertoo meille siitä, mistä vanha Kristinoppi käytti sanaa pyhitys. Se on Jumalan hiljaista työtä meissä. Työtä, joka muuttaa meitä sellaisiksi, kun Hän haluaa meidän olevan. Paavali käyttää tästä ilmaisua Hengen hedelmät.

Juhlaan liittyvän vesiseremonian aikana laulettiin ilmeisesti Jesajan kirjoittamaa sanaa: ”Te saatte iloiten ammentaa vettä pelastuksen lähteistä” (Jes. 12:3). Tämä lähde on jatkuvasti auki niin teille Jumalan valtakunnan työhön vihittäville kuin meille kaikille. Tästä lähteestä lauletaan Tommi Kaleniuksen laulussa näin:

”Kun joku on lähellä Jeesusta, hän lähteelle tullut on.
Se lähde on rakkautta tulvillaan, se lähde on pohjaton.
Kun joku on lähellä Jeesusta, hän ihmettä katselee.
Ja se, mitä maailma tarjoaa, sen rinnalla kalpenee”.

Onko meillä sanoma, joka tulisi mieli huutaa kaikille, että mahdollisimman moni kuulisi sen? Ennen kuin huudamme sitä, on meidän kuitenkin hyvä kuunnella, mitä ihmisten elämään kuuluu, mitä he kaipaavat. Uudessa tulevaisuusmietinnössä rohkaistaan kuuntelemaan hiljaisia signaaleita, kuuntelemaan siis, mitä tämän ajan ihmisille kuuluu ja mitä heidän elämästään puuttuu. Vastauksia on helpompi antaa kun tiedämme, mitä ihmiset kysyvät ja kaipaavat.

Hyvät kirkkovieraat! Hiippakunnalla on tänään juhlapäivä, kun kahdeksan uutta pappia ja diakonia haluaa lähteä tarjoamaan janoisille vettä ja opastamaan tietä elävän veden lähteelle. Tehköön hän teistä lähdeihmisiä, joiden rinnalla väsyneet saavat voimaantua ja tulla lohdutetuiksi ja kokevat, miten heidänkin sisimmästään alkavat kummuta elävän veden virrat!

Käymme nyt alttarin äärelle tunnustamaan yhteisen uskomme.

Matti Salomäki