Luottamus tulevaisuuteen – kansakunnan uudistuminen

Arvoisat rukousaamiaisen juhlavieraat, sisaret ja veljet Kristuksessa!

Kiitän kutsusta osallistua tälle rukousaamiaiselle ja käyttää tämä puheenvuoro!

Olen aikaisemmin kuullut rukousaamiaisesta lähinnä tiedotusvälineiden kautta ja silloin on käsitelty Yhdysvalloissa pidettyä ja hyvin tunnetuksi tullutta aamiaistapahtumaa. Mutta on hienoa, että täällä Suomessakin kokoonnutaan valtakunnan ylimpien päättäjien tasolla yhteen rukouksen äärelle. Mikäpä sen tärkeämpään tänä aikana!

Rukousaamiaisen teema ”luottamus tulevaisuuteen” tuntuu hyvin ajankohtaiselta ja tutultakin. Lapuan hiippakunnassa viime vuonna käytyjen piispanvaalien yleisteemaksi järjestäjät olivat valinneet sanan ”rohkeasti” ja itselleni muotoutui sen pohjalta kaksi pääteemaa: rohkeasti juurille ja rohkeasti tulevaisuuteen. Mielestäni nämä liittyvät luontevasti yhteen. Kun olemme selvillä omista juurista niin kristittyinä, kirkkona kuin kansakuntanakin, se antaa parhaat lähtökohdat käydä rohkeasti tulevaisuuteen. Sanoihan jo muinainen päämiehemme näin: ”tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku” (Paasikivi). Ajattelen sen laajasti ajatellen tarkoittavan myös omien juurien ja historian tuntemista ja siitä oppimista.

Meidän suomalaisten kuten monien muiden maiden asukkaiden luottamusta tulevaisuuteen on viime vuosina koeteltu poikkeuksellisella tavalla. Kun korona-pandemia levisi Euroopassa nopeasti jo keväällä 2020, kuvat Keski-Euroopan arkkurivistöistä toi suuren huolen siitä, kuinka me selviämme taudista. Täyttyvätkö meidänkin ruumiishuoneemme ja kirkkomme arkuista. Luottamus tulevaisuuteen oli pilvien peitossa. Seurakunnissakin laskettiin, mihin riittävät ruumiskylmiömme ja hautausmaamme. Nyt helmikuun lopulla alkanut Venäjän massiivinen hyökkäys Ukrainaan on tuonut toisenlaisen huolenaiheen mieliimme. Taas on mielissä sama kysymys: kuinkas meidän käy. Ja kuinka käy Eurooppamme ja itsenäisyyteemme. Luottamusta tulevaisuuteen koetellaan jälleen hyvin poikkeuksellisella tavalla. Suurin huoli on niistä, jotka nyt ovat taistelujen jaloissa.

Nämä kriisit ovat tuonee mukanaan monia muita huolenaiheita, maailmantalouden heilahteluita, liikkumisen esteitä, suurien kansanjoukkojen liikehdintää alueilta toiselle, pakolaisuuden. Näiden globaalien kriisien äärellä yksityisen ihmisen kysymys kiteytyy usein ymmärrettävästi hyvin itsekeskeiseen kysymykseen: miten minun tai lapsieni tai lastenlapsieni käy, minkälainen tulevaisuus heillä on, miten heidän elämänsä voisi varmistaa. Monenlaiset pilvet peittävät tulevaisuuden näkymiä.

Laajassa kuvassa nuo tulevaisuuden uskoa horjuttaneet tapahtumat eivät ole mitenkään uusia tai yllättäviä. Epidemioita on ollut ennenkin, suurempia ja pienempiä ja sodatkin ovat raivonneet milloin milläkin suunnalla. Voisi ehkä jopa sanoa Saarnaajan kirjan sanoin: ”Mitä on ollut ennen, sitä tulee vastakin”.

Lapuan tuomiokirkossa vieraileva ei helposti unohda katon laipiossa olevia maalauksia. Siellä on kuvattuna Ilmestyskirjan kuudennen luvun neljä hevosta. Olen monta kertaa voinut käyttää niitä puheeni aiheina. Niiden viesti on hyvin ajankohtainen nytkin. Siellä on kuvattuna tulipunainen hevonen, jonka ratsastajalle annettiin valta riistää rauha maan päältä ja panna ihmiset tappamaan toisiaan. Siellä on kuvattuna tumma hevonen, jonka ratsastajalla oli kädessään vaaka ja ääni sanoi: ”Mitta vehnää denaarilla, ohraa kolme mittaa. Öljyyn ja viiniin älä koske”. Siellä on tuhkanharmaa hevonen, jonka ratsastajalle annettiin valta neljänteen osaan maata ja ne saivat tappaa miekalla, nälällä ja rutolla. Nämä vanhat Ilmestyskirjan kuvaukset tuntuvat kovin ajankohtaisilta kuvilta tämänkin ajan koettelemuksia ja vitsauksia ajatellen. Tulevaisuus ei aina näytä valoisalta. On sotaa, talouskriisiä ja epidemioita.

Mutta silti meille on kristittyinä annettu suuret ja rohkaisevat lupaukset tulevaisuudesta. ”Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon”. Mistä jaksaa löytää tällaisen asenteen kaiken sen pimeyden keskellä, mitä ajassamme nytkin näemme?

Toivo on yksi kristillisen uskon keskeisimpiä käsitteitä. Monille tutussa 1 Kor 13 sanotaan: ”Niin pysyvät nyt nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus”. Noihin kolmeen on kiteytetty myös kirkkomme uuden strategian arvot. Ne myös liittyvät kiinteästi toisiinsa. Joku on todennut, ettei rohkene käyttää itsestään sanaa uskovainen, mutta voisi käyttää sanaa toivovainen. Mutta ne kuuluvat yhteen. Heprealaiskirjeessä sanotaan: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä” (Hepr 11:1-). Vanha käännös on ehkä monille tutumpi: ”Usko on lujaa luottamusta siihen, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä”. Koko VT:n uskontoa hallitsee toivo. Myös UT puhuu läpi kirjan toivosta ja sen ydinhenkilö Jeesus Kristus on itse elävä toivo. Hänen ylösnousemuksensa toi uuden perustan koko maailman toivolle. Enää ei kuolemalle jäänyt valtaa, vaan valta on ylösnousseella. Suurin vihollinen oli voitettu. Sen myötä avautui myös anteeksiantamus niin ihmisen ja Jumalan välillä kuin ihmistenkin keskellä. Paavali kirjoittaa: 2. Kor. 5:

19 Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan. [Room. 3:25 ]
20 Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. [1. Kor. 4:1]
21 Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden. [Jes. 53:10,11; Room. 5:19; Gal. 3:13; Fil. 3:9]

Siinä on toivon perusta: sovinto.

Meille annetun toivon takeena on kristikunnalle annettu Pyhä Henki. Pyhä Henki tekee lupaukset eläväksi ja antaa rakkaudelle voiman ja tuo toivon eläväksi todellisuudeksi. Toivoon kuuluu sekä yksilön oma pelastus, että Jumalan lupausten toteutuminen koko luomakunnassa. Ilmestyskirjassa se tiivistyy lupaukseen: ”Katso, uudeksi minä teen kaiken” (Ilm 21:5).  Saksalainen teologi Edmund Schlink on todennut, että kristillinen toivo ei ole epämääräistä avoimuutta tulevaisuudelle, vaan konkreettista Jeesuksen Kristuksen odottamista Tuomariksi ja Vapahtajaksi”.

Tuo toivo, jota voimme tämänkin ajan synkkien uutisten keskellä levittää, nousee samoista lupauksista, joihin jo israelin kansa aikanaan luotti tai johon tämän kansan keskellä luotettiin viime vuosisadan sotakoettelemusten keskellä. Sain vastikään luettavaksi kirjan ”Vanhat kaivot”, jossa hienosti kuvattuna niitä lähteitä, joista kansamme on menneinä vuosisatoina ammentanut voimaa. Taustalla on kertomus ensimmäisestä Mooseksen kirjasta, jossa kerrotaan, kuinka filistealaiset alkoivat kadehtia Iisakkia ja tukkivat hänen isänsä Aabrahamin kaivamia kaivoja pyrkien ajamaan Iisakin pois keskuudestaan.  Iisak kuitenkin kaivatti uudelleen auki isänsä vanhat kaivot. Näin voimme myös ajatella omia juuriamme ja muistaa niitä lähteitä ja kaivoja, joista esivanhempamme ovat ammentaneet ja ottaa ne kaivot uudelleen käyttöön. Sieltä löytyy Jumalan sanan arvostaminen, hengelliset laulut, avoimuus Pyhän Hengen työlle, yleisen pappeuden arvostus, sakramenttien käyttö, kristilliset arvot ja -kasvatus, halu viedä hyvää sanomaa eteenpäin niin kotimaassa kuin yli rajojenkin jne. Näin voimme ottaa oppia menneistä ajoista ja saada ammentaa niistä lähteistä, joista ennekin on runsaasti ammennettu.

Maakuntalehdessämme todettiin jossain artikkelissa, että aikanaan kriisitilanteessa veisattiin Helsingin rautatieasemalla virsi 170 ”Jumala ompi linnamme” ja lähetettiin Paasikivi sovintoneuvotteluihin Moskovaan. Nyt kriisin uhatessa presidentti sen sijaan lensi Washingtoniin neuvottelemaan Nato-jäsenyydestä ja yhteyden tiivistämisestä maailman suurimman sotilasmahdin kanssa. Eihän näiden toki tarvitse olla toisiaan poissulkevia vaihtoehtoja. Mutta viisaan politiikan ohella on turvallista jättää oma ja isänmaan tulevaisuus Taivaallisen Isän käsiin. Tämän uhan keskellä on nyt enemmin veisattu virttä 600 kuin tuota vanhaa Lutherin taisteluvirttä 170, Jumala ompi linnamme. Siinä on rohkaisevat sanat tulevaisuutta ajatellen:

Hyvyyden voiman ihmeelliseen suojaan
olemme kaikki hiljaa kätketyt.
Me saamme luottaa uskolliseen Luojaan,
yhdessä käydä uuteen aikaan nyt.

Suo, Herra, toivon kynttilöiden loistaa,
tyyneksi, lämpimäksi liekki luo.
Valaiset pimeän, voit pelot poistaa.
Jää keskellemme, Kristus, rauha tuo!

Toivon merkkejä nyt tarvitaan, kynttilöitä pimeään, Kristuksen rauhaa pelkojen keskelle. Niitä toivon merkkejä ja vanhojen kaivojen avaamista on mielestäni nekin asiat ja aloitteet, joita kirkolliskokouksessa on viime aikoina käsitelty. Siellä esiteltiin vastikään piispojen kirjelmä Raamatusta, jossa ennen kaikkea rohkaistiin lukemaan ja tutkimaan Raamattua, tuota pohjattoman rikasta lähdekaivoa. Siellä hyväksyttiin suurella joukolla aloite rukouselämän vahvistamiseksi kirkossamme ja samoin eteni aloite evankelioimistyön tai missionaarisuuden vahvistamisesta. Nämä kaikki asiat liittyvät niihin juuriin ja kaivoihin, joista menneetkin sukupolvet ovat ammentaneet uskoa, toivoa ja rakkautta omien vaikeiden ja raskaiden kansamme vaiheiden keskellä. Nuo lähteet voivat ravita myös meitä ja tuoda toivoa ahdistuksen keskelle tähän aikaan ja tähän tilanteeseen.

Hyvät juhlavieraat! Lapuan tuomiokirkon katosta löytyy noiden kolmen synkkää viestiä välittävän hevosen lisäksi myös neljäs ratsu, valkoinen voittajaratsu.  Sitä on selitetty eri tavoin, mutta selitykseksi sopisi hyvin myös ajatella sitä vastakohtana noille kolmelle toivon sanoman välittäjänä. Meillä on tähänkin aikaan Jumalan lupaukset ja evankeliumin lohdutuksen sanat. Sitä sanomaa me saamme välittää eteenpäin, toivon ja voiton sanomaa. Se on kuin kynttilöiden sytyttämistä kaiken ympärille hyökyvän pimeyden keskellä. Ja kuten tiedämme, pienikin kynttilä voittaa suurenkin pimeyden. Näin voimme jäädä virren lupauksien kuvaamaan toivoon:

”Hyvyyden voiman uskollinen suoja
piirittää meitä, kuinka käyneekin.
Illasta aamuun kanssamme on Luoja.
Häneltä saamme huomispäivänkin.”

Hyvä Jumala kansaamme ja meitä kaikkia armahtakoon ja siunatkoon!