Luottamus tulevaisuuteen – näin minä uskon

Hyvät kutsutut ja kutsujat, sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!

Viime kesänä saimme ihmetellä tuossa Seinäjoen keskustassa, aivan Lakeuden ristin juurella, erikoista näkyä, kun tuhannet ihmiset painuivat yhtäkkiä polvilleen penkkien äärellä isolla juhlakentällä. Ensikertalaiselle tuo varsinkin saattoi olla erikoinen näky tai kokemus, mutta kokeneemmille juhlakävijöille juhlan odotettu huipentuma. Oli siis kyseessä herättäjäjuhlien päätösrukous, joka perinteisesti on toteutettu kehottamalla juhlakansaa polvistumaan penkkien äärelle. Kyseessä on hyvin vanha perinne, en ole varma periytyykö se jo aivan juhlien historian alusta saakka. Mutta voisi ehkä sanoa, että kyseessä on Suomen suurin polvirukous.

Suomalaisista noin joka neljäs rukoilee päivittäin ja puolet vähintään kerran vuodessa. Rukous on hyvin ylimaailmallista, eri puolilla maailmaa ja eri uskonnoissa ihmiset rukoilevat. Vastikään julkaistun pienen piispainkirjeen nimi ”Rukouksen kaipuu” kertookin jostakin kaikille ihmisille tyypillisestä tarpeesta turvautua johonkin itseään suurempaan ja jättää asioita isompiin käsiin. Elämänvaiheissa rukous saattaa välillä jäädä sivummalle, mutta vaikeuksien ja vastoinkäymisten kasautuessa ja iän karttuessa tilanne voi muuttua. Lapsena opetettu iltarukous ja sen tuoma turvallisuus ja rauha voikin palautua mieliin ja rukoukselle löytyy uusi tila elämässä.

Nuorten virressä sanotaan: ”Ennen en, Herra, koskaan rukoillut: Nyt johdata! Polkuni itse olin valinnut. Nyt johdata! Ylpeät aikeet, väärät pelkoni, oi Herrani, ne anna anteeksi” (Vk 508). Tämän kokemuksen voi monikin jakaa. Elämässä voi arvot muuttua. Vastoinkäymisten tullessa luottamus omiin voimiin voi romahtaa. Silloin saa kuin heittäytyä rukouksen turvaverkkoon. Kun oma rukous tuntuu voimattomalta niin voi jäädä myös toisten rukouksen varaan. Se on valtava lahja. Kun en itse jaksa tai osaa tai voi rukoilla, niin seurakunta rukoilee ja Vapahtaja itse rukoilee lakkaamatta myös puolestamme.

Olen saanut olla pari kertaa aikaisemmin mukana näillä rukousaamiaisilla. On hieno, että valtakunnan päättäjiä ja johtavassa asemassa olevia on haastettu mukaan rukoukseen. Talvisodan aikoihin Suomen kansa eli kriittisiä ja raskaita vaiheita. Silloin presidentti Kyösti Kallio kehotti kansaa rukoukseen ja Raamatun lukuun omalla esimerkillään. Nytkin elämme toisella tavalla haastavaa aikaa. Haasteita tuo niin talous kuin turvallisuus ja lasten ja nuorten hyvin- tai pahoinvointi ja monet muut asiat. Nytkin on rukouksen aika. Rukous on kantanut monien vaikeuksien yli. Miksi se ei kantaisi nytkin. Psalmissa sanotaan: ”Herra, sinä ole meidän turvamme polvesta polveen”. Toki kristillisen perinteen ja tapojen välittäminen uusille sukupolville on osin katkennut, se ei enää välity vanhemmilta ja isovanhemmilta lapsille ja lastenlapsille kuten aikaisemmin. Mutta aina on varaa palata takaisin, jos toteaa, että ”vanhassa vara parempi”. Rukouksia kuuleva Jumala on sama kuin ennenkin ja hän ottaa vastaan senkin, jonka rukouskanava on välillä ollut käyttöä vaille.

Jo ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan, että ”Siihen aikaan alettiin avuksi huutaa Herran nimeä” (1 Moos 4). Toki jo paratiisissa ihminen ja Jumala kävivät vuoropuhelua, mutta sitten tuli syntiinlankeemus  ja ihminen karkotettiin pois paratiisista. Elämän arjen ja raadollisuuden keskellä Herran nimeä tarvittiin kuitenkin avuksi. Meidänkin kansamme vaiheissa on aikoja, jolloin kansa on laajasti turvannut rukoukseen ja on aikoja, jolloin se on jäänyt vähemmälle. On kuitenkin aina mahdollista kääntyä uudelleen tämän turvan puoleen, alkaa huutaa avuksi Herran nimeä.

Uuden liiton puolella annetaan suuri lupaus avuksi huutajille: ”Jokainen, joka huutaa avuksi Herran nimeä, pelastuu” (Room 10:13). Ei ole turha huutaa avuksi Herraa, siihen sisältyy suuri lupaus, nimittäin pelastus. Se ei ole huutoa tyhjään, johonkin avaruuden mittaamattomaan pimeyteen ja tyhjyyteen, vaan sen huudon Herra itse kuulee ja siihen vastaa!

Kun Mooses oli kohtaamassa Jumalaa ja ottamassa vastaan laintauluja hän ”polvistui kiireesti, heittäytyi kasvoilleen maahan”. Psalmissa kehotetaan: ”Tulkaa, kumartukaamme maahan, polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen” (Ps 94). Piispainkirjeessäkin kerrotaan, miten rukoukseen liittyy usein kehollisuus. Rukous voi olla ristinmerkin tekemistä, käsien nostamista, käsien ristimistä, seisomista tai vaikka polvistumista. Miten meidän tulisi oikein lähestyä kaikkivaltiasta Jumalaa? Historian aikana kuninkaiden edessä on polvistuttu tai kumarruttu. Vanhimpia rukousliikkeitä on ollut polvistuminen, jolloin ihminen nöyrtyy ja alistuu suuren Jumalan edessä ja luopuu pakoaikeista ja ikään kuin jää hänen armoilleen alistuneena ja luovuttaneena. Ehkä voisi sanoa, että mitä suurempi hätä, sitä matalammaksi se meidät vie. Vanhat kristityt puhuivat polvien kulumisesta – kun on pitänyt olla polvillaan huutamassa Jumalalta apua. Tällainen polvirukousherätys voisi olla nytkin paikallaan, jos Jumala sellaisen meille soisi. Että entistä runsaammin kansana kääntyisimme huutamaan avuksi Herran nimeä.

Ja toisaalta samaan aikaan: rukous ei vaadi tiettyä paikkaa tai aikaa, ei tiettyä asentoa tai tyyliä. Rukous on ”sydämen nöyrää ja vilpitöntä puhetta Jumalan kanssa”, kuten se kristinopissa määritellään. Sängyllä maatessa, tiellä kävellessä, autolla ajaessa, lentokoneessa istuessa, lenkillä juostessa, järvenselkää katsellessa tai joulukaupan ruuhkassa: missä vain voi rukoilla. Ja rukous voi olla pitkin päivää jatkuvaa huokailua, ei välttämättä monia sanoja, vaan pieniä ajatuksia, joita oma työ, vastaantulijat, kohdatut ihmiset tai muut puitteet herättävät. Se on jatkuvaa vuorovaikutusta, se on kuin hengitystä. Usko hengittää rukouksen kautta.

Luottamus tulevaisuuteen on tämän päivän teema. Aikalailla sitä luottamusta nyt koetellaan ja on koeteltu viime vuosina. Korona, Ukraina, inflaatio, Israel ja Gaza jne. Moni suomalainen on taloudellisesti tiukemmalla kuin aikaisemmin. Pahoinvointi tuntuu kasvavan lasten ja nuorten elämässä ja perheissä. Yksinäisyys lisääntyy. Laulussa sanotaan: ”Yksin mä pelkään huomispäivää, kun mistään en varma olla voi…”. Tämä on yhä useamman tunne tänä aikana. Huominen huolettaa ja pelottaa, uutiset tuovat eteemme huolia läheltä ja kaukaa. Mutta laulu tuo myös rohkaisun ja vastauksen tuohon pelkoon: ”Vaikka kauas en nää, tiedän matkani pää ja turvani on Luoja muuttumaton. Ja me uskomme tulevaisuuteen, sillä uskomme Vapahtajaan. Jeesus rauhan tuo levottomuuteen. Aina turvata voin Jumalaan”.

Hyvät ystävät, on hyvä, että tänä aamuna emme vai puhu rukouksesta, vaan aikaa on varattu myös rukoukseen, johon sisältyy raamatunluku. Näin voimme tänäkin aamuna turvata Vapahtajaan ja vedota hänen lupauksiinsa. Sillä hän on uskollinen ja pitää sen mitä on luvannut. Olkaa siunatut ja olkaa turvassa. Jeesus rauhan tuo levottomuuteen, aina turvata voin Jumalaan!

Matti Salomäki