Saarna Lapualla patruunatehtaan räjähdyksen muistosunnuntaina

Joh. 10:11-16

Suru pysyy

Tänään hyvän paimenen sunnuntaina kipeät muistot nousevat mieleen. Lapuan patruunatehtaan räjähdyksestä on kulunut 40 vuotta. Se on pitkä aika. Vuosikymmenten aikana pahimmat haavat ovat arpeutuneet, ja elämä on asettunut uralleen. Tapahtunutta on silti mahdoton unohtaa. Miksi pitäisikään. Muistot ovat kipeitä, sillä niihin sisältyy menetettyjen läheisten kaipaus. Kun suru pulpahtaa esiin, se  kertoo kiintymyksestä ja rakkaudesta.

Lapualaisten ja muidenkin kokemaa on talletettu paljon muistiin. Arto Juurakko on kirjoittanut patruunatehtaan räjähdyksestä kirjan, joka sisältää sekä historiaa että muistikuvia. Viime päivinä sanomalehdet ovat kerranneet tapahtunutta. Kokemusten kirjo on laaja ja syvä. Mitä sieltä nousee esiin?

Miksi?

Juurakon kirjasta käy ilmi ihmisen avuttomuus ja kyvyttömyys ymmärtää tapahtumaa. Läheisensä menettäneiden, loukkaantuneiden mutta myös selviytyneiden suureen kysymykseen ”miksi Jumala salli näin käydä?” ei saatu silloin vastausta. Eikä siihen ole saatu vastausta vuosikymmeniä myöhemminkään.  Niin vain tapahtui. Kaikkivaltias Jumala näytti musertavan voimansa. Ihmisen osaksi jäi itkeä, huutaa ja rukoilla.

Tuona iltana radiohartauden pitänyt edeltäjäni Yrjö Sariola valitsi puheensa pohjaksi psalmin 102. ”Herra kuule minun rukoukseni, ja minun huutoni tulkoon sinun eteesi. Älä peitä minulta kasvojasi… Kun minä huudan, riennä ja vastaa minulle. Sillä minun päiväni ovat haihtuneet kuin savu, ja minun luitani polttaa kuin ahjossa… Nouse ja armahda Siionia, sillä aika on tehdä sille laupeus…”. Psalmia lukiessaan puolitoista vuotta virassa ollut piispa oli ahtaalla. Kuinka lohduttaa kärsiviä ja surevia?

Meidän Jumalassamme on monta puolta. Toisinaan hänen kasvonsa ovat ankarat ja kovat. Silloin ne kätkevät näkymättömiin hänen hyvyytensä ja ihmisrakkautensa. Tällaisina kärsimyksen ja ahdistuksen hetkinä ihmisen usko on lujilla. Vieläkö jaksan luottaa Jumalan isälliseen rakkauteen? Uskonko hänen poikansa olevan hyvä paimen? Se, joka tarvittaessa antaa henkensä lampaiden puolesta. Hyvä paimen, jonka suojaan voin sulkeutua niin kuolemassa kuin tämän elämän ahdistuksissa.

Lapualla nämä kysymykset vyöryivät ihmisten mieliin 13. huhtikuuta voimalla. Myöhemminkään niiltä ei ole voinut välttyä. Kun menetetään jotain suurta ja kallisarvoista, silloin joudutaan perimmäisen kysymyksen äärelle: Jumalani, oletko sinä hyvä ja armollinen?

Jotain hyvääkin

Muistikuvista välittyy muutakin 40 vuoden takaa. Lukuisat auttajat olivat paikalla heti räjähdyksen jälkeen.  He eivät väistäneet velvollisuuttaan, vaikka paikka oli vaarallinen. Sairaalassa tehtiin kaikki mahdollinen; kohdattiin myös läheisiään etsivien omaisten epätoivo.

Kun tiedot uhreista varmistuivat, ryhdyttiin toimeen, jotta perheet selviytyisivät. Täällä kaikki tunsivat toisensa, ja voimat koottiin. Palkattiin uusia avustustyöntekijöitä. Lapuan kokemusten pohjalta kehitettiin sitten aikanaan valtakunnallinen kriisityö. Sitä on tarvittu monta kertaa kansallisissa kriiseissä.

Neljä vuosikymmentä sitten toimittiin niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka olivat olemassa. Ehkäpä kaikkein merkityksellisintä oli se, että auttajat asettuivat surevien rinnalle ja jakoivat heidän tuskansa. Eräs auttaja kertoo näin: ”Kun ihmiset toivat kukkia, niin itkin sen perheen kanssa. Ei se ollut sitä, että olisin ollut jämäkkä ihminen apuna. Kyllä siinä eli perheen mukana.”

Samoin toimivat sukulaiset, ystävät ja naapurit,  jopa tuiki tuntemattomat. Lähimmäisenrakkauteen kuuluu toisen asemaan asettuminen. Se voi olla ahdistavaa ja rankkaa, mutta se on kuitenkin mahdollista, ja ennen kaikkea: se auttaa. Eräskin auttaja kertoi leskeksi jääneen kohtaamisesta näin: ”Miehen kanssa juteltiin… Auttamisessa on juuri tärkeintä se, että paikalla on joku, jos haluaa jotain puhua tai kysyä. Vaikkei olisi mikään ammattilainenkaan, kunhan on luotettava ihminen. Se on kaikkein tärkeintä. Kunhan jollekin voi purkaa, niin se auttaa.”

Olennaista ei siis ollut jämäkkyys vaan auttajan herkkyys ja läsnäolo. Kipeät ja ahdistavat asiat kohdattiin. Auttamisen voima ei olekaan vahvoissa, vaan tavallisissa lähimmäisissä, jotka murtavat puhumattomuuden muurin. Ehkäpä herkkyys ja läsnäolo sekä kuuntelemisen taito ovat myös hyvän Paimenen lauman tuntomerkkejä. Kun vaara uhkaa, lauman jäsenet hakevat turvaa toisistaan. He eivät ole jämäköitä, vaan kuulevat toistensa pelot ja sitten tarkkaavat paimenen ääntä.

Jotain voisi tehdä toisin

Kertomuksista käy ilmi sekin, että liian moni kärsimyksen kokenut vaikeni ja piti tuskan sisällään. Tästä meille kerrottiin äskettäin lehdessä, kun isä totesi seuraavasti: ”Me emme ole [pojan] kanssa aikuisina jutelleet patruunatehtaan räjähdyksestä, eikä äidin kuolemasta paljonkaan. Tarkoitus on kuitenkin tehdä niin. Ehkä aika on siihen nyt kypsä, 40 vuoden jälkeen.” Se oli avointa ja viisasta tilitystä.

Puhumisen vaikeutta kuvataan Juurakon kirjassa edellä kerrottuun tapaan. Vaikeaa oli myös auttajalla. Hänkin yritti elää tavallista arkea ja perhe-elämää, jotta jaksaisi auttamistyössä. Tunteet eivät saaneet silloin tarpeeksi tilaa. Ammattilainen kertoo näin: ”Kun työparinikin luona kävimme kylässä, emme koskaan puhuneet työasioista tai jaksamisesta. Se on pohjalaista jääräpäisyyttä. Että pitää pärjätä. On pakko näyttää, että kyllä minä jaksan. Ei kehdata puhua asioista. Ei se ole uskaltamisesta kiinni, vaan se kolahtaa ylpeyteen.”

Nämä kertomukset ovat avoimuudessaan ja rohkeudessaan puhuttelevia ja näyttävät meille suuntaa. Jokainen meistä joutuu ennemmin tai myöhemmin ahtaalle elämässään. Se kuuluu ihmisyyteen. Ehkäpä silloin olisi parempi, jos myöntäisimme, ettemme jaksa. Uskaltaisimme antaa itsestämme toisille todellisen, inhimillisen ja haavoittuneen kuvan.

Hyvän paimenen laumassa ihanteina eivät ole vahvuus eikä jaksaminen. Lauma muodostuu heikoista ja uupuvista. Ja kuitenkin juuri siinä piilee auttamisen mahdollisuus. Heikkoutensa vuoksi he voivat kantaa ja tukea toisia heikkoja. Heikkoutensa ansiosta he luottavat siihen, että paimen tekee kaikkensa lauman hyväksi, ja turvautuvat häneen.

Selviytymisiä

Kertomuksista käy lopuksi ilmi myös se, että monet selviytyivät kärsimyksestä ja menetyksestään. Suru ei poistunut mutta se hellitti otettaan, ja elämä palautui arkiseksi ja tavalliseksi. Kodinhoitaja kertoo näin: ”Tuntui, että koko perhe on poissa tolaltaan. He kokivat, ettei apua ollut riittävästi ja että se oli väärin suunnattu. Jossain vaiheessa sitten näki, että he selviävät surusta. Pöytäliina oli suoristunut ja kahvikupit pesty. Näki selkeästi, että se ympäristö jotenkin muuttui. Oli löydetty tapa elää.”

Selviytyminen ei tarkoita kärsimyksen jalostavaa voimaa, vaan uutta tapaa elää. ”Pöytäliina oli suoristunut ja kahvikupit pesty.” Ahdistuksissa meistä ei tule ihmisinä parempia – sitä älköön kukaan luulko. Kärsimyksen merkitys voi olla kuitenkin siinä, että se suuntaa ihmisen pois itsestä toisiin ja katseen eteenpäin.

Jonkun kohdalla menetys kasvoi elämän pääomaksi. Onnettomuus ohjasi eteenpäin. Elämän, työn ja ammatin pontimeksi tuli halu löytää keinoja, joilla voisi pelastaa ihmisiä. Ettei kenenkään toisen tarvitsisi kokea vastaavaa, oman äidin menettämistä. Kärsimys voi siis kääntyä myös hyvyyden voimaksi.

Uusi tapa elää saattoi merkitä myös sitä, että katkeruus ei jäänyt päällimmäiseksi onnettomuuden pitkistä varjoista huolimatta. Isänsä menettänyt puhuu jopa siunauksesta näin: ”Koen, että Jumala on pitänyt minusta huolen onnettomuuden jälkeen. Jumalasta tuli minulle tavallaan isä. Siunaus oli siellä tummien pilvien takana ja Jumalan huolenpitoa voi kokea vaikeittenkin aikojen keskellä.”

Niin, tänään on hyvän paimenen sunnuntai. Hän ei ota kärsimystä pois laumansa jäseniltä, mutta jakaa sen heidän kanssaan. Hän sitoo haavat ja parantaa. Sen vuoksi Jeesus Kristus on hyvä paimen. Maailmamme, jonka todellisuutta ovat epäoikeudenmukaisuus, kärsimys ja kuolema, tarvitsee juuri hänen kaltaistaan Vapahtajaa. Hänessä meille avautuvat tulevaisuuden mahdollisuudet. Voimme selviytyä. Voimme huomata, että haavoittunutkin elämä on rikasta ja elämisen arvoista. Hyvän paimenen uhrautuva rakkaus murtaa lopulta kuoleman vallan. Jumalan teoista suurin on ylösnousemus: emme ole lohduttomat vaan elämme jälleen näkemisen toivossa. Armo kantaa silloinkin, kun kohtaamme kärsimyksen. Aamen.

© Simo Peura