Radiohartaus

Tuhatpäinen kansanjoukko painuu äkisti polvilleen kuin lumottuna tai paineaallon työntämänä. Mistä oikein on kyse? Näin voisi miettiä kuulomatkan ulkopuolelta kansanjoukkoa seuraava tarkkailija. On kuitenkin kyse Herättäjäjuhlien loppuseurojen vanhasta perinteestä, yhteisestä polvirukouksesta. Näky on vaikuttava niin kenttää katsellessa kuin itse polvistuessakin. Tuhannet seuravieraat polvistuvat puhujan kehotuksesta penkkien ääreen ja kumartuvat rukoukseen avaran taivaan alla ja kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä. Tuohon rukoukseen juhla päättyy ja sen myötä lähetetään kansa kotimatkalle kiitosvirren jälkeen.

Vanhassa lastenhuoneen taulussa pieni lapsi on polvistunut sängyn äärelle rukoukseen. Nykyään  polvirukous ei ole enää kovin yleistä. Lapsuudenkodissani oli vielä tapana pitää päivittäin pieni iltahartaus ja polvistua myös iltarukoukseen. Herätysliikkeistä erityisesti rukoilevaisuudessa polvirukousta on pidetty esillä sekä seuroissa että yksityisessä hartaudessa. Jumalanpalveluksessa alttarille mennessä ja toisinaan saarnastuolissa ennen ja jälkeen saarnan papin on tapana polvistua rukoukseen. Polvistuminen on tuttua myös muissa uskonnoissa.

Syksyllä julkaistu piispain kirje ”Rukouksen kaipuu” tuo esiin myös sen, miten rukous tuntuu ja liikuttaa ja miten siihen liittyy kehollisuus. Ristinmerkin tekokin on rukousta. Tuttuja kehollisia rukouksia ovat myös käsien ristiminen ja pään painaminen, seisomaan nouseminen tai polvistuminen. Jo Raamatusta tuttu ele on käsien avaaminen rukoukseen, kuin ottamaan vastaan sitä, mitä Jumala antaa.

Alussa kuultu kirkkovuoden loppuajan virsi toistaa jokaisessa säkeistössä kehotuksen ”Nyt polvillemme!” Kun Kristus saapuu kerran kunniassaan, kaikki polvistuvat hänen edessään. Paavali kirjoitti Filippiläisille siitä, miten ”Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla” (Fil 2). Mutta hänen edessään voi polvistua jo ennen viimeistä päivää. Jouluevankeliumissa kerrotaan, miten itämaan tietäjät ”maahan heittäytyen kumarsivat lasta”. Vapahtajaa lähestytään polvillaan, kumartaen. Näin myös silloin kun käydään ehtoollispöytään ottamaan vastaan leipä ja viini, Kristuksen ruumis ja veri.

Adventtiaika, jota nyt elämme, on katumuksen ja paaston aikaa. Tämäkin on aikaa polvistua Jumalan eteen, turvaten hänen anteeksiantoonsa ja hänen apuunsa. Jeesus jätti esimerkin nöyrästä ja kuuliaisesta Jumalan seuraamisesta. Hän ratsasti aasilla, ei ratsulla, hän ei huutanut ja melunnut, hän ei käynyt vastustamaan niitä, jotka pilkkasivat ja vastustivat häntä. Virressä todetaan, miten Jumala rakastaa ”nöyryyttä hiljaisuutta, ei kärsi kopeutta, ylpeitä vastustaa” (Virsi 7:3).

Jumalan edessä polvistuva tunnustaa Jumalan suuruuden, ei yritä seistä ylpeänä hänen edessään, vaan kumartuu ja heittäytyy maahan hänen suuruutensa edessä tai ainakin painaa päänsä alas. Kun Mooses oli kohtaamassa Jumalaa ja ottamassa vastaan laintauluja hän ”polvistui kiireesti, heittäytyi kasvoilleen maahan”. Psalmissa kehotetaan: ”Tulkaa, kumartukaamme maahan, polvistukaamme Herran, Luojamme, eteen” (Ps 94).

Jumalan edessä polvistuva tunnustaa sen, että Jumala on suuri ja ihminen on pieni. Polvistuva ihminen jää avuttomana isompiin käsiin, on luopunut pakoaikeista ja omien ansioiden esittelystä. Hänellä ei ole muuta tuotavaa kuin tyhjät kädet ja avuton mieli. Ja kunnian Herra tuntee kurjuutemme. Miten hyvä onkaan olla näin leväten ja polvistuen hyvän Jumalan edessä.

Rukoilemme: Hyvä ja suuri Jumala, polvistun edessäsi, tunnustan sinun suuruutesi ja voimasi. Kiitos, että otat vastaan jokaisen, jolla ei ole mitään tuotavaa. Armahda ja anna anteeksi Kristuksen tähden. Näytä suunta tämän päivän askeliin. Kiitos, että olet turvani. Amen.

Matti Salomäki