Saarna pappisvihkimyksessä Lapualla

Lk. 21:25-33

Kuulemamme virren loppusäe kertoo hyvin tämän juhlapäivän sisällön. Hetki on koittanut, ikuisuus alkaa. Kristus saapuu kunniassaan. Samalla käy selväksi, kenelle kuuluu kaikki voima ja valta. Ihminen polvistuu, ottaa hänet nöyrästi vastaan ja julistaa hänen kunniaansa.

Kertomalla ajan viimeisistä tapahtumista Jeesus haluaa valmistella seuraajiaan tuleviin tapahtumiin. Edessä olisivat ahdistuksen ja epätoivon ajat. Ihmiset lamaantuisivat, sillä kaikki lujaksi ja kestäväksi koettu järkkyisi. Se koskisi kaikkea niin luotua todellisuutta kuin taivasta.

Rohkeus pelon sijasta

Kristikunnassa on kautta aikojen ollut uskonnollisia ryhmiä, jotka ovat pyrkineet lukemaan ajan merkkejä. He ovat halunneet tietää edeltä, milloin taivas ja maa alkavat järkkyä. Kristillinen kirkko ei ole lähtenyt tälle tielle. Se odottaa ajan päättymistä kaikella vakavuudella mutta myös luottavaisella mielellä.

Juhlapäivän evankeliumissa Jeesuksen sanoman ydinviesti ei ole laskelmien tekeminen ja hänen paluunsa ajankohdan määrittäminen. Ydinviesti koskee sitä, miten Jeesuksen paluuseen tulisi suhtautua. Kysymys on todellinen meistä jokaiselle, sillä ajan päätyttyä kohtaamme ylösnousseen ja korotetun Kristuksen.

Tähän kohtaamiseen Jeesus valmistaa seuraajiaan. Hän lohduttaa ja rohkaisee. Hän sanoo näin: ”nostakaa rohkeasti päänne pystyyn, sillä teidän vapautuksenne aika on lähellä.”

Armo ja anteeksiantamus tuomion sijasta

Kristityn vaellukseen kuuluu keskeneräisyys ja kokemus elämän rajallisuudesta. Elämä on haurasta eikä Jumalan uudistava työ meissä ole vielä täyttä totta. Itsekkyys kahlitsee meitä ja joudumme taistelemaan sitä vastaan. Aavistamme, että Jeesuksen palatessa viimeisenä päivänä lähtisimme täältä puutteet mukanamme.

Niinpä Jeesuksen sanat vapautumisen koittamisesta ovat lohdulliset. Ne tuovat mieleeni toiset Vapahtajan sanat. Sanat, jotka kuulimme messun alkupuolella. Ne kuuluvat näin: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Vaikka vuoret järkkyisivät ja kukkulat horjuisivat, minun rakkauteni sinuun ei järky eikä minun rauhanliittoni horju.”

Viimeisinä päivinä on kysymys Jumala armollisuudesta. Meille pelkääville vakuutetaan, että Jumalan rakkaus kestää. Hänen ristillä aikaansaamansa sovinto ihmisten kanssa ei murru. Hän pitää kiinni solmimastaan rauhasta, vaikka me sotisimme häntä vastaan. Hän ei kadu, että on ottanut syntisen omakseen. Kasteessa solmittu yhteys on luja. Olemme yhä edelleen hänen omiaan. Vaikka itsekkäinä saamme paljon pahaa aikaiseksi, voimme silti luottaa rohkeasti Jumalan armoon.

Ajan merkkien tarkkaaminen

Entä sitten ajan merkit, pitäisikö niiden tarkkaamisesta luopua? – Jeesus kehottaa meitä tarkkaavaisuuteen. Hän ottaa esille tutun esimerkin. Kun puu puhkeaa lehtiin, kesä on lähellä.

Kirkon tulee seurata aikaansa ja elää tässä ajassa. Ajan seuraaminen tarkoittaa sen ilmiöiden ja muutosten tunnistamista sekä niihin reagoimista, jos siihen on tarvetta. Kirkon ei pidä eristäytyä maailmasta, vaan jakaa tämän päivän ihmisten kokemus. Ajan seuraaminen ei silti tarkoita, että kirkon tulisi aina toimia yhteiskunnan ja ihmisten odotusten mukaisesti.

Ajan seuraamisen tehtävä kohdistuu niin kirkon omaan elämään kuin ympäröivään todellisuuteen. Vastuu ajan merkkien seuraamisesta on erityisesti niillä, jotka ovat ottaneet pappeuden kannettavakseen.

Mitä on tapahtumassa lasten kristilliselle kasvatukselle

Yksi esimerkki ajan muuttumisesta on lasten kristillisen kasvatuksen oheneminen. Merkkejä siitä näkyy myös lakeuksilla. Liian moni perhe jättää lapsensa kastamatta. Vanhemmat korostavat, että lasten tulee saada itse valita oma hengellinen vakaumuksensa. Vakaumuksen perusta rakennetaan kuitenkin lapsuus- ja nuoruusvuosien aikana. Samoin on monen muun syvästi ihmiselämään vaikuttavan asian kanssa. Äidinkieli opitaan varhain eikä lapselta kysytä, tämänkö vai jonkun muun kielen haluaisit oppia.

Yhteiskunnan ja ajattelutavan muutos säteilee väistämättä kirkon elämään. Hengellisen kasvatuksen ketju lapsuudesta nuoruuteen ja rippikouluikään uhkaa murtua useammasta kohtaa. Tällaisen kysymyksen ja monen muun vastaavan kanssa te nuoret papit joudutte työssänne painimaan ja aivan toisella tapaa kuin edeltävät pappissukupolvet. Itsestäänselvyydet ovat katoamassa; meidän on perusteltava entistä useammin, miksi olemme kristittyjä.

Kirkon yhteys

Tulette kirkon palvelukseen aikana, jolloin sen yhteys on koetteella. Houkutus irtiottoihin on kasvanut ja erilaisten näkemysten ymmärtäminen vähentynyt. Helposti osoitellaan ovea toiselle. Tämä tuntuu oudolta.

Tässä tilanteessa kirkon elämälle on entistä merkityksellisempää se, mitä on yhdessä sovittu. Hetken päästä alttarilla toimitettava vihkimys pappisvirkaan on jokaiselle teistä todellinen ja aito. Virka annetaan teille, ja sen ansiosta palvelette pappisvirassa tasaveroisina sukupuolesta riippumatta. Virka on kirkon virka eikä kenenkään henkilökohtaista omaisuutta. Teistä tulee viran kantajia ja Kristuksen ja hänen kirkkonsa palvelijoita.

Vihkimys sitoo teitä muutoinkin. Se antaa teille oikeuden hoitaa pappisvirkaa mutta samalla asettaa myös rajoja. Ette voi nostaa omia henkilökohtaisia toiveita ja käsityksiänne viran velvoitteiden yläpuolelle ja poiketa kirkon linjauksista. Vihkimyksessä lupaatte pysyä kirkon järjestyksessä. Tämä kaikki edellä todettu tarkoittaa, että virkaa voi hoitaa Jumalan tahdon mukaan vain silloin, kun muistaa sekä vihkimyksen tuomat oikeudet että velvollisuudet.

Miten selviytyä pappina?

Pappisviran hoidon alkuvaiheeseen, mutta myös sen myöhempiin vaiheisiin, sisältyy epävarmuuden ja arkuuden kokemus. Ehkäpä tekin kysytte mielessänne kaiken valmistautumisen jälkeen: onko minusta tähän

Tapaan muutaman kerran vuodessa eläkkeelle siirtyviä pappeja. Kysyn heiltä joskus, mitä antaisitte neuvoksi tuoreelle papille?

Tänään mieleeni tulee yksi kuulemistani neuvoista: olkaa rohkeasti pappeja – sitä ihmiset teiltä odottavat. Kun teillä on viran tunnukset päällänne, pantapaita ja sokeripala, ja kun toimitatte ehtoollisen sairaan vuoteen äärellä, kaikki ulkoinen puhuu puolestanne ja tukee viranhoitoanne. Ihmiset näkevät, että siinä pappi tekee arkista työtään ja lohduttaa iankaikkisen elämän toivolla. Se on monin verroin enemmän kuin vain se, mihin pappi kykenee persoonansa tai osaamisensa varassa. Sitä ihmiset odottavat, että pappi toimii pappina.

Tämän juhlapäivän evankeliumi päättyy Jeesuksen sykähdyttäviin sanoihin. ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät katoa.” Pappisviran hoitamisessa merkityksellistä on sittenkin se, mitä Jumala sanoo ja lupaa. Kaikki muu voi mennä – ja meneekin. Jopa taivas ja maa lopulta katoavat.

Jumala sen sijaan on ikuinen, ja hänen sanansa lupaukset kestävät kaiken. Tämän sanoman palvelukseen te nyt lähdette. Ja sitä ihmiset teiltä odottavat. Teette työtä lupauksen varassa. Tänään toisena adventtina se kuuluu näin: ”Minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti” (Matt. 28:20). Aamen.

 © Simo Peura