Herättäjän kirkkopyhä Ilmajoella

Kaksi miestä meni temppeliin rukoilemaan. Ihmisellä on aina ollut kaipuu etsiä Jumalaa. Tästä kaipuusta kertovat jo hyvin vanhat alttarirakennelmat ja uhripaikat. Edelleen uskonnollisia rakennuksia löytyy joka kulttuurista eri puolilta maailmaa. Elämän suuret kysymykset ajavat etsimään vastauksia joltain itseä suuremmalta. Syyllisyys ohjaa etsimään sovintoa ja anteeksiantamusta. Jostain syvältä kumpuava kaipuu ajaa etsimään yhteyttä itseä suurempaan.

Millä mielellä me olemme tulleet tänään temppeliin? Kirkkovuoden sunnuntain aihe kutsuu tänään katsomaan itseä peiliin.  ”Arkana nyt olen tullut itseäni tutkimaan. Kaipuu nousee sydämestä parempaan ja puhtaampaan”. Virren 207 sanat kuvaavat hyvin tämän päivän teemaa. Alkumuodossa virsirunon sanat kuuluivatkin: ”Arkana nyt istun tänne, kirkon penkkiin istumaan”.

Mitä me löydämme, kun tutkimme itseämme? Tämän päivän aihe rohkaisee tulemaan rehellisesti Herran eteen juuri sellaisena kuin olemme, mitään peittelemättä ja mitään salaamatta. Täällä saamme olla Jumalan edessä ja juuri sellaisena kuin olemme.

—

Evankeliumissa esiintyy kaksi hyvin erilaista temppelissä kävijää. Toisen huomion näyttää olevan muiden arvioinnissa ja oman erinomaisuuden esittelyssä. Toinen kävijä sen sijaan näkee itsensä aivan toisenlaisessa valossa. Hänellä ei ole varaa arvioida toisia, vaan omissa puutteissa on riittävästi tekemistä. Voi olla kiusaus soveltaa tätä vaikkapa kirkkomme herätysliikkeiden peruspainotuksiin, mutta silloin syyllistymme helposti samaan toisten arviointiin, kuin mistä Jeesuksen vertaus varoittaa. Ehkä onkin parempi jokaisen arvioida vain omaa itseään ja omia asenteita tämän vertauksen äärellä.

Vertauksessa Jeesus tuo esiin kahden tunnetun ihmisryhmän ja piirteitä. Fariseukset olivat juutalainen uskonnollinen liike Jeesuksen ajan Palestiinassa. Fariseukset tunnettiin siitä, että he halusivat soveltaa Tooran (Mooseksen lain) säädöksiä kaikkeen elämään, ei vain temppelissä vaan arjessa. Heidän erityinen painotuksensa oli suullinen laki eli esi-isien perinnäissäännöt, joita he pitivät Jumalan lain käytännöllisenä tulkintana. Tämä oli kansan keskuudessa laajalle levinnyt liike. Monet kansalaiset pitivät fariseuksia esikuvina hurskaasta elämästä. Jeesus kuitenkin arvosteli heidän tekopyhyyttään ja taipumusta ulkonaiseen näennäishurskauteen, vaikka hän itse jakoi heidän uskonsa esimerkiksi ylösnousemukseen.

Publikaanit olivat tunnettuja aivan toisesta syystä. He olivat Rooman vallan alla toimivia veronkantajia. Rooman valtakunta keräsi veroja alueillaan, ja usein tämä toteutettiin “verofarmarijärjestelmänä”: yksityiset henkilöt tai ryhmät ottivat tehtäväkseen kerätä verot ja maksoivat Roomalle ennalta sovitun summan. Sen yli kerätty jäi heidän omaksi voitokseen. Heidät koettiin usein ahneiksi. He ottivat helposti ylimääräistä, rikastuivat muiden kustannuksella ja saivat maineen epärehellisinä riistäjinä. Kansan silmissä he olivat pettureita, koska he tekivät yhteistyötä miehittäjän, Rooman, kanssa ja heitä pidettiin epäisänmaallisina. Tämä teki heistä halveksittuja – sekä sosiaalisesti että uskonnollisesti. Heidät suljettiin usein ulos synagogayhteydestä ja hurskaiden ihmisten seurasta. Publikaanin ammatti rinnastettiin lähes rikollisuuteen.

Jeesuksen vertauksessa publikaani edustaa siis ihmistä, jota kaikki muut pitävät jumalattomana ja toivottomana. Kun juuri hän lähtee temppelistä vanhurskautettuna, Jeesus kääntää kuulijoiden odotukset päälaelleen: Jumalan armo ei seuraa yhteiskunnallista kunnioitusta, vaan sydämen rehellisyyttä.

Fariseus luottaa itseensä ja tekoihinsa, katsoo toisia alaspäin. Hänen rukouksensa on luettelo omasta hyvyydestä. Siinä sana ”minä” esiintyy silmiinpistävän useasti. Hänellä ei ole mitään virheitä tunnustettavana Jumalalle. Publikaani seisoo kauempana, ei edes katso ylös, vaan tunnustaa: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Vastakkain ovat ylpeä itsevarmuus ja nöyryys, oman varmuuden rakentaminen ja armon varaan jättäytyminen.

Tämä kertomus tuo esiin myös jokaisen itseään tutkivan asenteen, kiusauksen omavanhurskauden rakentamiseen tai mahdollisuuden rehelliseen itsensä tutkimiseen. Miten lähellä onkaan meitä, varsinkin ahkerasti kirkon palveluja käyttäviä, asettua tuolle fariseuksen paikalle ja arvioida ja tuomita muita ulkonaisin perustein. Simojoen laulussa sanotaan: ”Niin monta kertaa fariseuksien tavoin mitään kuulemasta kieltäydyin Kun tarvittiin vain sydän lämmin ja avoin… Niin monta kertaa seisoin tuomisijoissa, kun syytön pantiin kahleisiin. Niin monta kertaa kädet auttavat torjuin. Luulin tuntevani paremmin jalanjäljet Mestarin…”.

—

Näinä syksyn viikkoina käydään paljon kiinnostavia kilpailuja. Viime viikonloppuna saimme seurata Suomi-Ruotsi -maaottelua. Parhaillaan on käynnissä koripallon EM-kisat ja kohta alkavat yleisurheilun MM-kisat Tokiossa. Urheilijoille itsensä koetteleminen, tulosten parantaminen ja kuntotilanteen tarkkailu kuuluu ammattiin.

Moni muukin haluaa koetella rajojaan vaikkapa kiipeämälle korkealle vuorelle tai juoksemalla ultramatkoja tai tekemällä pitkän vaelluksen erämaassa. Tosiasiahan on, että normaalioloissa käytämme sekä fyysisestä että henkisestä kapasiteetista vain pienen osan optimoiden jaksamista ja energian kulutusta. Välillä herää tarve koetella omia rajojaan yli arkipäivän mittareiden.

Mutta elämä tuo myös itsessään ja tilaamatta erilaisia koettelemuksia, joissa omaa uskoa ja jaksamista ja elämän perusteita koetellaan. Luther sanoi aikoinaan, että oikeaksi teologiksi tullaan kolmen asian kautta: oratio, meditatio ja tentatio. Ne ovat siis rukous, mietiskely ja koettelemukset. Nämä kuuluvat myös jokaisen kristityn elämään. Koettelemukset eivät ole miellyttäviä kokemuksia, mutta niillä on tärkeä merkitys uskon syventymisen ja juurtumisen kannalta. Pietarin kirjeessä todetaan: ”Kultakin koetellaan tulessa, ja onhan teidän uskonne paljon arvokkaampaa kuin katoava kulta. Koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi, ja siitä koituu Jeesuksen Kristuksen ilmestyessä ylistystä, kirkkautta ja kunniaa” (1 Piet 1:7).

Temppeliin tullut publikaani oli selvästikin käynyt tätä koulua paljon pidemmälle kuin fariseus, jolla oli kyllä ulkonaiset opinnot tehtynä; koska hänellä ei ollut enää omiin ansioihin liittyvää turvaa vaan ainoastaan armo, jonka varaan heittäytyä.

—

Evankeliumikertomus yllättää – niin kuin usein Jeesuksen toiminta ja ratkaisut – siinä, että monien ihailema ja säntillistä uskonnollisuutta edustava fariseus ei nousekaan Jeesuksen opetuksessa esimerkiksi, vaan monella tavalla moitittavaa elämää ja käytöstä edustanut publikaani. Kertomus tuo esiin luterilaisen uskonnäkemyksen ytimen, että Jumalan hyväksyntää emme voikaan ansaita omin uskonnollisin tai moraalisin teoin, vaan vanhurskauden voi saada vain ja ainoastaan lahjana. Kaikki muu on omavanhurskautta, joka on kuin saastainen vaate Jumalan edessä. Luther toteaa, miten kaikki tuo fariseuksen uskonnollisuus ja erinomaisuus oli vain jumalanpilkkaa.

Tämä kertomus osui hyvin juutalaisen uskonnollisen kentän kuvaukseen, mutta sillä on annettavaa myös meille tämän ajan ihmisille. Ansioiden kerääminen Jumalan edessä on niin syvällä luonnossamme, että on tarpeen jatkuvasti päivän aiheen mukaan koetella itseään ja perustuksiaan, ettei usko perustu omavanhurskauden pettävälle perustukselle.

Tämän päivän epistola käsittelee Paavalin opetusta vanhurskaudesta. Se tiivistyy esimerkiksi  tähän jakeeseen: ”Pitkämielisyydessään hän jätti menneen ajan synnit rankaisematta, mutta nyt meidän aikanamme hän osoittaa vanhurskautensa: hän on itse vanhurskas ja tekee vanhurskaaksi sen, joka uskoo Jeesukseen” (Rm 3). Eräässä laulussa tämä opetus konkretioituu, kun siinä kuvataan, miten en voi tehdä mitään, mikä saisi Jumalaa rakastamaan minua vähemmän enkä voi tehdä mitään, mikä saisi Jumalan rakastamaan minua enemmin. Hänen rakkautensa on ehdoton ja täydellinen riippumatta siitä, kuinka koen itse sen ansainneeni. Siksi sen rakkauden varaan on hyvä turvata.
—

Hyvät sanankuulijat! Meillekin on helppoa verrata itseämme toisiin: kuka tekee enemmän, kuka näyttää paremmalta. Mutta Jumala ei katso ulkoiseen vaikutelmaan vaan sydämen rehellisyyteen.

Herännäisyyden perusviesti on ollut ohjaamassa kansaa tälle publikaanin paikalle, jossa meillä ei ole Jumalalle mitään muuta vietävää kuin oma saastaisuus ja kelvottomuus. Se on ajankohtainen viesti vieläkin. Nöyryys ei tarkoita nöyristelyä tai halpaa armoa, vaan rehellistä itsensä tuntemista ja Jumalan rajatonta armoa.

—

Publikaanin rukous voi olla myös meidän rukouksemme: “Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” Tähän rukoukseen Jumala vastaa evankeliumilla: Kristus on jo kantanut syntimme. Armon turvissa uskallamme katsoa itseämme rehellisesti – ja saamme rauhan.

Lutherin virren sanat ohjaavat lujalle perustalle: ”Jos synneistä me tahdomme vapaiksi, puhtaiks tulla, ei auta omat tekomme, muu apu täytyy olla. Jumala meitä armosta voi auttaa synnin vallasta. Vain Herraan turvatkaamme” (Vk 267:2).