Olkaa valmiit armahtamaan

Tänä iltana olemme suunnanneet katseemme kauas taaksepäin. Olemme muistaneet ja muistelleet sitä, mistä jouduimme luopumaan yli 70 vuotta sitten. Se on pitkä aika. Entistä harvemmalla on omakohtainen kokemus elämästä luovutetussa Karjalassa. Siitäkin syystä muisteleminen ja tarinoiden jakaminen on merkityksellistä. Niiden kautta perimätietoa siirtyy sukupolvelta toiselle.

Minä en pysty muistelemaan Karjalaa, koska olen juuriltani keskisuomalainen ja pohjalainen. Lapsuudesta ja nuoruudesta muistan kuitenkin isovanhempieni ja vanhempieni sukupolvien kertomukset karjalaisten saapumisesta. Ensin evakkoon talvea vasten pois sodan jaloista, sitten paluu takaisin ja lopuksi lähtö ilman paluuta. Ahtaalle joutuneita lähimmäisiä, jotka olivat menettäneet kotinsa ja miltei kaiken omaisuutensa ja tarvitsivat apua. Nämä kertomukset ovat palautuneet mieleeni kuluneen vuoden aikana, kun lukemattomat sotaa pakenevat perheet ovat tehneet vaarallista matkaa kohti Eurooppaa, myös Suomea.

Edeltävien sukupolvien kertomuksiin sisältyi inhimillisen myötäelämisen lisäksi syvä kunnioitus Karjalan heimoa kohtaan. Karjalaiset alkoivat rakentaa uutta tulevaisuutta tyhjästä. Heidän ahkeruutensa, iloisuutensa ja toimeliaisuutensa pantiin merkille myönteisesti. Näitä piirteitä arvostettiin, ja niistä oli hyötyä koko paikkakunnalle.

Uudella kotiseudulla karjalaiset osallistuivat yhteisiin hankkeisiin innolla. He olivat mukana kantamassa yhteistä vastuuta urheiluseuroissa, oppikoulujen kannatusyhdistyksissä, maamiesseuroissa ja niiden naisjaostoissa, poliittisissa puolueissa, seurakunnissa vapaaehtoisina ja luottamustehtävissä, samoin monessa järjestössä. Karjalaisten toivat mukanaan elävyyttä, jos sille vain annettiin mahdollisuus ja riittävä henkinen tila. Heidän vaikutuksensa uuden kotiseudun hyvinvointiin oli monessa tapauksessa tavattoman suuri. Sama on sanottava Karjalan hengellisestä perinnöstä. Se lomittui luontevalla tavalla osaksi arkista aherrusta ja uuden kotiseurakunnan elämää.

Mikä merkitys monilla muilla muistoilla on tänä päivänä? Eikö se, että niihin voidaan kiteyttää kaikkein olennaisin, se minkä Karjalan heimo halusi jättää henkisenä ja hengellisenä perintönään tuleville polville.

* * *

Huomisen evankeliumiin sisältyvät seuraavat Jeesuksen kehotukset: ’Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isännekin armahtaa. Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan. Antakaa, niin teille annetaan.’ (Luuk. 6:36-38)

Jeesuksen kehotukset nostavat etualalle pyrkimyksen asettua toisten ihmisten asemaan. Se ei ole ollut aina helppoa. 70 vuotta sitten toiset luopuivat kunnia-asianaan ja vapaaehtoisesti osasta omia maitaan ja metsisään, jotta kaikkensa menettäneet pääsisivät uuden elämän alkuun. Toisille luopuminen oli sen sijaan ylivoimaista. Eikä se ole meillekään tämän päivän suomalaisille helppoa.

Toisen asemaan asettuminen on kristitylle pysyvän kilvoittelun aihe. Jokainen tietää omalla kohdallaan, kuinka tarpeellinen meille on toisten ihmisten armahtava mieliala. Siksi Jeesus sanoo yksinkertaisesti: ’olkaa valmiit armahtamaan’.

Armahtavaisuuteen sisältyy monia erilaisia ulottuvuuksia, kuten se, että näemme toisen hädän ja pyrimme lievittämään sitä. Armahtavaisuutta on hyväksyä toinen kokonaisvaltaisesti ja vikoilematta. Armahtavaisuus sulkee pois tuomitsemisen ja syylliseksi julistamisen halun. Niiden sijasta meidän tulee osoittaa toiselle ystävällisyyttä ja hyväntahtoisuutta. Armahtavaisuutta on sekin, että emme kahlehdi toista ja pakota häntä tahtoomme, vaan sallimme hänelle vapauden. Armahtavaisuutta on, että annamme ja luovumme omastamme emmekä odota vain saavamme hyvää.

* * *

On muistojen ilta. Sen vuoksi itse kunkin mieli on kulkenut ajan matkaa taaksepäin. Menneeseen sisältyy monta kaunista ja hyvää kaipauksen kohdetta. Mielessä ovat käyneet muistot jälleen rakentamisen ja yhdessä tekemisen vuosilta. Kun elämä alkoi jälleen vähitellen sujua, syntyi uusia, ilon ja kiitollisuuden täyttämiä muistoja.

Mutta toisinaan muistojen kanssa tarvitaan myös armahtavaisuutta, sillä osa niistä on kipeitä. Kipujen taustalla ovat menetykset ja sodan ankaruus. On armollista, jos voi unohtaa ja jättää vaikeat kokemukset taakseen. Ja niin armahtaa itseään ja lähimmäistään.

Mutta mistä into ja voima armahtamiseen? Onko kyse vain siitä, että yrittää itse painaa kipeät kokemukset pois mielestään, tai siitä, että yrittää olla tuomitsematta lähimmäistään?

Siihen viittaisi Jeesuksen kehotus: ’Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita.’ Näin sanoessaan Jeesus ei kuitenkaan tarkoita vastavuoroisuutta tai samalla mitalla takaisin maksamista. Hän vetoaa omaan kokemukseemme. Hän ikään kuin sanoo meille: ”Sinä kyllä tiedät, miltä tuntuu olla tuomittu, syytetty ja kahlittu. Omaa kokemustasi vasten ymmärrät, kuinka tärkeää on osoittaa armahtavaisuutta lähimmäiselle.”

Valmius toisen armahtamiseen syntyy siitä, kun oivaltaa itsekin tarvitsevansa armahtamista. Ja on toinenkin armahtavaisuuden voiman lähde. Sen Jeesus sanoi aivan ensimmäiseksi: ’Olkaa valmiit armahtamaan, niin kuin teidän Isänne armahtaa’. Siis: teidän Isänne armahtaa.

Jumala on siis aina ensin. Vasta sitten tulee ihminen. Jumalan armo ja armahtavaisuuden todeksi kokeminen ensin. Sitten vasta on tahtoa armahtaa lähimmäistä. Hyvä, että järjestys on tämä. Jumalan armo ensin. Silloin mekin voimme saada armon ja armahtaa toisiamme. Aamen.

© Simo Peura