Onko meillä malttia menestyä yhdessä?

”Onko maallamme malttia vaurastua?” Pääministeri Urho Kekkonen esitti tämän kysymyksen vuonna 1952 ilmestyneessä pamfletissaan. Sotien runtelema, pitkän selviytymistaistelun läpikäynyt 35-vuotias Suomi alkoi nousta jaloilleen. Viimeinen sotakorvausjuna lähti Neuvostoliittoon, ja Helsingin olympialaiset vahvistivat tulevaisuudenuskoa.

Tuossa tilanteessa pääministeri peräänkuulutti malttia. Lyhytaikaisten voittojen sijasta oli tähdättävä pidemmälle tulevaisuuteen ja koko maan yhteiseen hyvään. Talouteen tuli panostaa kehittämällä aluetalouksia. Keskinäisen kilpailun sijasta tuli jakaa hyvinvointia entistä laajemmalle ja aiempaa tasaisemmin. Tuli toimia yhdessä. Sittemmin näitä ajatuksia toteutettiin aluepolitiikassa niin teollisuuden kuin koulutuksen alalla. Tampere, Jyväskylä ja Vaasa saivat yliopistonsa.

Tänään elämme jälleen alkavan kasvun aikaa. Talousennusteet ovat nousseet lähes yhtä nopeaan tahtiin kuin nostokurjet Seinäjoella tai tavarakonttien rykelmät Vaasan ja Kokkolan satamassa. Muutoin Suomen tilanne on hyvin erilainen kuin 65 vuotta sitten. Tuolloin lasten määrä oli huipussaan. Tänään syntyvyys on ennätyspientä, ja kansa vanhenee. Suomalaiset joutuvat kilpailemaan osaamisellaan globaaleilla markkinoilla aivan toisella tavalla kuin sotien jälkeen. Ehkä meille on silti hyödyllistä muistella entisen pääministerin ja presidentin oppeja, joiden mukaan tarvitaan malttia rakentaa ja tehdä työtä yhteiseksi hyväksi. Pystymmekö jälleen menestymään yhdessä? Millaisten arvojen varaan rakennamme kestävän tulevaisuuden?

Työ on kutsumus

Isoisäni eli 97-vuotiaaksi, joten syntymäpäiviä riitti. Tädilläni oli tapana pitää suvun puolesta onnittelupuhe. Vapunaattona 1973 hän kiitti isäänsä seuraavasti: ”Yhden asian olet opettanut meille: tekemään työtä.” Sittemmin sama puhe toistui viiden vuoden välein isommissa juhlissa, ja työnteko tuli mainituksi myös isoisän hautajaisissa. Kuten Urho Kekkonen ja moni muu saman sukupolven edustaja, isoisäni oli sisäistänyt pitkäjänteisen työnteon tärkeyden.

Ei ole liioiteltua sanoa, että suomalaisen yhteiskunnan kasvun takana on omaksumamme työmoraali. Olemme tottuneet tekemään työtä tunnollisesti, sisukkaasti ja rehellisesti.

Kun puhumme työn merkityksestä, parhaillaan vietettävät itsenäisyyden juhlavuosi ja reformaation merkkivuosi lyövät keskenään kättä. Työn tekemisen tapaamme on merkittävästi vaikuttanut luterilainen eetos. En kuitenkaan tarkoita tällä sitä, mitä julkisessa keskustelussa virheellisesti kutsutaan luterilaiseksi työmoraaliksi, nimittäin ylitunnollista ja ilotonta suhtautumista työhön. Ikään kuin ihmisen ainoa luvallinen nautinto olisi työuupumus. Työssä menestyminen ja kapitaalin kertyminen eivät ole luterilaiselle kristitylle itseisarvo eivätkä varsinkaan Jumalan hyväksynnän merkki. Työn ja taivaan välillä ei ole luterilaisessa etiikassa tuollaista kytköstä.

Luterilaisen työmoraalin mukaan kaikki kunniallinen työ on kutsumustyötä. Ihmiset ovat Jumalan työtovereita, käsiä ja jalkoja ja hänen hyvyytensä välikappaleita tässä maailmassa. Heidät on kutsuttu toteuttamaan Luojansa tahtoa elämässä arkisten asioiden, kuten työn välityksellä. Sen kautta välittyy eteenpäin hyvä. Tämä tapahtuu esimerkiksi korjaamalla autoja, palvelemalla kaupan kassalla tai opettamalla lapsia koulussa. Työhön kuuluu myös ilo. Se syntyy, kun ihminen huomaa, että työn avulla voidaan laittaa hyvää kiertoon.

Luterilainen työmoraali perustuu siihen, että ihminen on olemassa tässä maailmassa, ei itseään vaan toisia ja koko yhteisöä varten. Työ suuntautuu ihmisestä ulospäin. Sen oikeutus perustuu hyvään, jota se tuottaa yhteisölle. Rikastuminen ja oman maineen kasvattaminen eivät siis riitä kunniallisiksi työnteon motiiveiksi. Työlle täytyy löytää jokin syvempi merkitys, sellainen, joka on sidoksissa yhteisön kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. (Em. pohjana Luterilaisuuden ABC, Edita 2008).

Yritteliäisyyteen on rohkaistava

Työn rinnalle toiseksi tulevaisuuden arvoksi nostaisin yritteliäisyyden. Kun vuonna 2004 muutimme asumaan Etelä-Pohjanmaalle, tunnistimme nopeasti tämän ominaispiirteen. Täällä on mieluisa asioida liikkeissä, koska asiakasta arvostetaan ja hänen toiveensa pyritään täyttämään. Yritteliäisyys on ehdoton vahvuus kaikissa pohjalaismaakunnissa. Silloinkin, kun katteet eivät ole huipputasoa, yritykset tarjoavat työtä ja elättävät omistajansa perheen ja pari muutakin. Täällä päin nuoren toiveammatti on hämmästyttävän usein oman yrityksen perustaminen. Näkemys omaksutaan ympäröivästä kulttuurista, joka arvostaa kädentaitoja ja itsenäistä ammatinharjoittamista.

Pohjalaismaakunnista löytyy monia esimerkkejä yrittäjistä, jotka ovat aloittaneet tyhjästä ja ideaansa kehittämällä luoneet menestyvän yrityksen. Siihen on tarvittu rohkeutta ja sitkeyttä, suurtenkin riskien ottamista ja pyrkimystä laadukkaaseen työnjälkeen. Yrittämisestä on tullut monivaiheinen selviytymistarina. Onnistuessaan yrittäjät ovat tarjonneet työtä kymmenille, jopa sadoille, ja näin varmistaneet toisten jokapäiväisen leivän.

On ollut mielenkiintoista kohdata näitä yrittäjiä. Olen pannut merkille, että suurenkaan omaisuuden luominen ei ole ollut heille yrittämisen perimmäinen motiivi. Elämän tarkoitukseksi ei ole siis riittänyt oma hyvinvointi – tarkoitus on pitänyt etsiä toisaalta, yhteisön kokonaishyvästä. Sittemmin tarkoituksen etsintä on ilmennyt hyvän kierrättämisenä, kuten kulttuurin tukemisena tai vaikkapa hämmentävänä näkynä, joka Härmän kohdalla osuu valtatietä ajavan katseeseen. Näyttää yks kaks siltä, että Linnanmäen huvipuisto vuoristoratoineen on siirretty keskelle lakeutta. Siellä se pyörii iloa ja hyvää lapsiperheille.

Kohtuus elämäntavaksi

Kolmas peräänkuuluttamani arvo on kohtuullinen elämäntapa – se maltti, josta jo taannoinen pääministeri vuosikymmeniä sitten muistutti. Kohtuus on yksi antiikin filosofin Aristoteleen mainitsemista luonteen hyveistä. Siten kohtuullisuus on jatkuvasti ajankohtainen kysymys, ja silläkin on koko yhteisöä koskeva ulottuvuutensa. Tämänkin kesän jälkeen näyttää siltä, että kohtuuton kulutus ja tavaroiden yletön tuotanto ovat ilmeinen syy ilmaston lämpenemiseen. Onko niin, että elämäntapamme kääntyy meitä vastaan eikä edes maapallo riitä kuluttamiseen tottuneelle ihmiselle?

Kohtuullinen elämäntapa on luterilaisen eetoksen helmi. Kohtuutta on, että saa määräosan käytettävissä olevista resursseista. Sen vastakohtia ovat ahneus ja hillittömyys. Kohtuuttomuudesta on kyse, kun johtajat palkitaan optioilla tai lisäeläkkeillä, jotka eivät ole enää missään suhteessa tehtyyn työhön.

Kohtuus liitetään myös tuomarin soveltamaan oikeudentulkintaan, ja vallassa olevan vallankäytöltä odotetaan kohtuutta. Tällöin se edellyttää inhimillistä harkintaa. Kohtuudesta onkin puhuttava suhteessa toisiin ihmisiin ja oikeudenmukaisuuteen.

Ehkäpä osuvimmin kohtuuden idea on kuvattu Sananlaskujen kirjassa (30:8–9). Siinä kerrotaan Agur-nimisestä miehestä, joka ensin valittaa yli voimien käynyttä työntekoaan ja sitten pyytää Jumalalta näin: ”Älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen. Jos saan kovin paljon, saatan kieltää Jumalan ja kysyä mielessäni: ’mikä on Herra?’ Jos ylen määrin köyhdyn, saatan varastaa ja vannoa väärin, rikkoa Jumalani nimeä vastaan.”

Jouduin miettimään omakohtaisesti kohtuullista elämäntapaa, kun muutama vuosi sitten vierailin puolisoni kanssa Tansaniassa ja tutustuimme lähetys- ja kehitysyhteistyöhön. Maa on voimakkaassa kehityksessä luonnonrikkauksiensa ansiosta. Silti elämä on niukkaa. Muutama vuosi sitten tansanialaiset isäntämme tulivat vastavierailulle luoksemme. Osoitimme vieraanvaraisuutta. Kun länsimaisen ruoan määrää ja monipuolisuutta vertaa heidän tilanteeseensa, ero on häkellyttävä. Täällä ruokaa on tarjolla monin verroin enemmän kuin tarvitsemme. Näiden kokemusten seurauksena meissä syntyi moraalinen ristiriita: tällaista hyvinvointiako haluamme tarjota ja esitellä samaan aikaan, kun tuhannet kuolevat nälkään? Tänäänkään talouden kasvusta kertovat luvut eivät saisi johtaa kohtuuttomaan kulutukseen. Emme saa ummistaa silmiämme muualla elävien tilanteelta. Emme myöskään heiltä, jotka kuivuus ja muuttuneet luonnonolosuhteet ajavat sinne, missä on ruokaa ja hyvinvointia, siis luoksemme.

Yhdessä

Itsenäisyyden juhlavuoden ytimekäs otsikko haastaa toimimaan yhdessä. Yhdessä toimiminen on neljäs tulevaisuuden arvo, jonka haluan nostaa esille. Samalla se kokoaa yhteen edellä sanotun. Tarkkaavainen kuulija huomaa, että pääministeri Kekkosen retorinen kysymys ei sisältänyt sanaa ”yhdessä”. Olenkin lainannut sen Tapiolan entiseltä pääjohtajalta, Asmo Kalpalalta. Hänen kaudellaan Tapiolan arvoihin kuului ”yhdessä menestyminen”. Yhdessä tarkoitti erilaisia sidosryhmiä: johtajia ja koko muuta henkilöstöä, vakuutuksen ottajia, yhteistyökumppaneita jne. Yhdessä menestyminen on mielestäni oiva tapa ilmaista, että yrityksen täytyy tuottaa voiton sijasta hyvinvointia.

Yhteistyöstä on helppo puhua: harva vastustaa periaatteessa ajatusta yhdessä tekemisestä. Sen käytännön toteutus on monesti paljon hankalampaa. Ne, jotka voimakkaimmin puhuvat yhteistyöstä, näkevät usein itsensä yhteistyön vetureina ja johtohahmoina. Monen vanhan isännän mielestä yhteistyö oli kaikkein parasta ja kauneinta silloin, kun hänen taloonsa tultiin talkoisiin.

Erityisen hankalaa on yhteisesti saavutetun tuloksen jakaminen oikeudenmukaisesti. Toisinaan tuloerojen kasvamista perustellaan sillä, että pienen joukon menestys heijastuu lopulta muuallekin. Tämän ajattelutavan mukaan ne, jotka tekevät työtä pienen joukon menestyksen eteen, hyötyvät välillisesti myös itse. Varoittavat esimerkit muutamista suuryrityksistä osoittavat kuitenkin, että suhteeton palkitseminen heikentää työntekijöiden intoa ja työn laatua. Jos anteliaisuus kohdistuu muutamaan tai jopa yhteen henkilöön ja ohittaa muut, yhteisöllisyys särkyy. Samalla syntyy kuvitelma, että rahan saaminen on helppoa ja riippumatonta tosiasiallisesta työpanoksesta ja sen laadusta. Tässäkin on kyse kohtuuttomuudesta. Jos maltti ja kohtuullisuus puuttuvat, yhteistyö ei onnistu.

On onneksi myös toisenlaisia, jo aiemmin mainitsemiani esimerkkejä siitä, miten menestyneet yrittäjät ovat jakaneet saamaansa hyvää. Valtakunnallisesti tunnetuimpia lienevät peliyhtiö Supercellin perustajat, jotka eivät ole jääneet odottamaan, että heidän menestyksensä hyödyttäisi välillisesti muita. He ovat lähteneet aktiivisesti ehkäisemään syrjäytymistä. Heidän säätiönsä tunnuksen mukaan maailmassa ei pitäisi olla ”meitä” eikä ”heitä”: ”On vain me.”

Tällaisia esimerkkejä on muitakin. Moni laittaa hyvän kiertämään julkisuudelta piilossa. Yhteistyössä olennaista on jakaminen: kaikki, jotka pystyvät, antavat ja kaikki saavat. Ei ole ”meitä” eikä ”heitä”.

Luulenpa, että myös pohjalaismaakuntien aiemmassa menestyksessä on ollut paljolti kyse siitä, että kaikkea ei ole keskitetty yhteen paikkaan. Alueen yritykset ovat olleet tarpeeksi ketteriä toimimaan tehokkaasti ja innovatiivisesti. Hyvä on päässyt jakautumaan. Jokaisella pohjalaismaakunnalla on tänään omat toisistaan poikkeavat vahvuutensa, mutta samalla ne kaikki tarvitsevat toisiaan. Uskon, että yhteistyö – ei niinkään keskinäinen kilpailu – on näille maakunnille erinomainen tulevaisuuden mahdollisuus. Ei kuitenkaan sellainen mahdollisuus, jossa yksi johtaa ja muut tulevat talkoisiin, vaan sellainen, jossa jokainen on sekä antaja että saaja.

Samalla tunnistan, että yhdessä tekeminen ja menestyminen on sittenkin vaikeimmin toteutettava noista neljästä arvosta, jotka olen edellä maininnut. Yhteistyö on herkkä aihe ja edellyttää jatkuvaa luottamuksen rakentamista. On voitettava ne jännitteet, jotka helposti syntyvät maakuntien välille, ja ne jännitteet, jotka ovat olemassa maakuntakeskuksen ja ympäröivän maakunnan välillä.

Tämän yhteistyön voittajat ja häviäjät eivät ratkea yksittäisissä päätöksissä. Sen sijaan, että pyrittäisiin pikavoittoihin kilpailemalla keskenään, tarvitaan malttia menestyä yhdessä. On katsottava eteenpäin riittävän kauas ja riittävän laajalle. Kyse on pitkäjänteisestä prosessista ja luottamuksesta siihen, että ne, jotka tänään saavat jotakin, ovat huomenna valmiit tukemaan toisia näiden pyrkimyksissä. Tällainen luottamus ei synny hetkessä, eikä sitä voi varsinkaan alkaa vaatia ensin keneltäkään toiselta. Sen on lähdettävä ensin minusta itsestäni ja meistä itsestämme.

Lopuksi

Hyvät kuulijat. Suomi ja luterilaisuus ovat merkkivuottaan viettävä kaksikko. Teitä kahta tarkastellessani mieleeni nousee sama viesti, jonka tätini tapasi lausua isälleen: te olette opettaneet meidät tekemään työtä. Tuo perintö velvoittaa meitä arvioimaan toimintaamme ja arvoja, joita ylläpidämme omassa elämässämme. Vanhoissa arvoissa on vielä paljon käyttökelpoista. Uskon, että luterilainen työetiikka toisten ja koko yhteisön palvelemisena, yrittäjyys ja sen tukeminen sekä kohtuullinen elämäntapa ja yhdessä tekemisen tahtotila kantavat pitkälle. Yhtä ne meiltä kuitenkin edellyttävät: minäkeskeisyyden ja mekeskeisyyden tilalle on asetettava lähimmäinen, toiset ja yhteisön kokonaishyvä. Uskon, että meillä on siihen hyvä mahdollisuus. Uskon, että meillä on kykyä hoitaa kutsumuksemme ja – jos Jumala suo – myös malttia menestyä yhdessä.