Ovatko menestyksen avaimet yhteisöllisyydessä ja kristillisessä etiikassa?

Professori Anu Kantola väitti Helsingin Sanomien kolumnissaan pari viikkoa sitten (3.5.2016), että kristillinen, tarkemmin protestanttinen talousajattelu pitää kuluttamista moraalittomana. Hänen mielestään protestantit syyllistävät kuluttajia. Tämä vahvistaa kielteisyyttä, levittää huonoa oloa ja lamauttaa. Siten talouden ongelmien ratkaiseminen vaikeutuu. Näin tutkija.

Anu Kantolan kolumni liittyy suoraan tälle puheenvuorolle annettuun otsikkoon: ’Ovatko menestyksen avaimet yhteisöllisyydessä ja kristillisessä etiikassa?’

Olen samaa mieltä Kantolan kanssa siitä, että maamme asenneilmasto ei ole järin kannustava. Sen sijaan hänen väitteitään protestanttisesta talousajattelusta ja sen vaikutuksista on arvioitava tarkemmin. Aluksi onkin kysyttävä, mitä on kristillinen tai rajatummin protestanttinen etiikka.

Toisia varten olemisen etiikka

Protestantismi on hajanainen joukko kirkkokuntia, jotka syntyivät kritiikistä katolista kirkkoa kohtaan 1500-luvulla ja johtivat sen jakautumiseen. Näitä kirkkokuntia ovat Sveitsin ja Hollannin kalvinismi, Saksan ja pohjoismaiden luterilaisuus ja Englannin anglikaanisuus.

Saksalainen oikeustieteilijä, taloustieteilijä ja sosiologi Max Weber julkaisi 111 vuotta sitten teoksen Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki. Weber määritteli historiassa vaikuttaneen protestanttisen eetoksen, johon kuuluivat ahkeruus, työteliäisyys ja askeettisuus. Säästäväisyys ei kuitenkaan johtanut lamaantumiseen. Päinvastoin kertyneet pääomat sijoitettiin, mikä vaikutti aikoinaan kapitalismin syntyyn. Säästäväisyys toimi näin talouden edistäjänä eikä lamaannuttajana. Menestyvä yrittäjä oli Weberille protestanttisen etiikan ihannekuva.

On kuitenkin huomattava, ettei Weber viitannut protestanttisen etiikan käsitteellä luterilaisiin. Hän tarkoitti ennen muuta sveitsiläisen Jean Calvinin kannattajia, joille aineellisen hyvinvoinnin kasvu oli Jumalan armon merkki. Kalvinistien eetokseen kuuluivat Weberin mukaan yritteliäisyys, tehokkuus ja Jumalan kunniaksi tapahtuva voiton tavoittelu.

Luterilainen talousetiikka poikkeaa kalvinistisesta ja korostaa kohtuutta. Kuluttaminen ei ole synti, kunhan se pysyy kohtuuden rajoissa. Kohtuullisuus tähtää ihmisarvoiseen elämään. Siihen kuuluu myös kysymys Jumalan paikasta ihmisen elämässä. Käskyistä korkein eli se, joka käskee rakastaa Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseä, sisältää kaksi ohjetta. Ensinnäkin se muistuttaa, että mammonasta ja kuluttamisen autuudesta ei saa tulla elämän tarkoitus: jumala Jumalan paikalle. Toiseksi käsky kääntää katseen muihin ihmisiin. Itsekkyys voi lyhyellä tähtäimellä tuottaa hyvää tulosta, mutta ei pidemmän päälle. Itsekkyyden sijasta päämääränä on elää ja toimia toisten hyväksi.

Luterilainen talousetiikka on siten ’toisia varten olemisen etiikkaa’. Se toteutuu paitsi suhteessa toiseen yksilöön myös suhteessa yhteisöön. Tämän puheenvuoron otsikossa yhteisöllisyys mainitaankin kristillisen etiikan rinnalla. Pohdin seuraavaksi, mitä yhteisöllisyys on.

Välittävä yhteisöllisyys

Max Weberiä arvosteltiin siitä, että hän ihannoi liiaksi kalvinistista etiikkaa luterilaisuuden kustannuksella. Hän ei esimerkiksi ottanut huomioon näiden kahden eettisen perinteen erilaista käsitystä yhteisöstä. Kalvinistisessa eetoksessa moraaliset velvoitteet rajoittuvat uskovien yhteisön sisälle, kun taas luterilaisuudessa yhteisö on laajempi.

Yhteisöllisyyttä on monenlaista, myös sisäänpäin kääntynyttä. Tällaisessa yhteisöllisyydessä kyllä välitetään toisesta, mutta välittäminen rajoittuu oman yhteisön jäseniin. Muut yhteisöt näyttäytyvät kilpailijoina tai uhkina. Ulkopuolisen uhan lietsominen onkin tehokkaimpia tapoja pitää sisäänpäin kääntynyt yhteisö koossa. Samat paheet, kohtuuttomuus ja itsekkyys, jotka vaanivat yksilöä, saavat helposti valtaansa myös yhteisön.

On myös yhteisöllisyyttä, jossa toisista välittäminen ei rajoitu omaan ydinyhteisöön. Tällaisessa yhteisössä on tilaa avoimuudelle ja kohtuudelle. Yhteisö on valmis tarvittaessa tyytymään vähempään ja luopumaan omastaan muiden yhteisöjen hyväksi. Ulospäin suuntautuvassa yhteisöllisyydessä eettinen vastuu voi ulottua lähiyhteisöstä koko maailmaan.

Luterilainen etiikka kannattaa viimeksi mainittua ajattelutapaa, vaikka se ei olekaan aina onnistunut sen toteutuksessa. Ajattelutapa pyrkii solidaarisuuteen, joka ylittää lähiyhteisön rajat. Luterilaisuudessa alettiin varhain vierastaa pelkkää vapaaehtoisesti kohdennettua auttamistyötä, koska apu ei tavoittanut tarvitsijoita tasapuolisesti. Auttamisen rakenteet uudistettiin. Esimerkiksi Pohjolassa yhteinen köyhäinhoito käynnistyi luterilaisuuden vaikutuksesta.

Hyvinvointiyhteiskuntamme juuret ovat osaksi luterilaisessa eetoksessa. Sille on tunnusomaista, että yhteisesti organisoidun auttamisjärjestelmän puitteissa yksittäinen henkilö ei pysty päättämään, kenen hyväksi hänen antamansa taloudellinen apu koituu. Tänäkin vuonna maksamistamme veroista jaetaan apua hyvin laajalle alueelle. Tällä järjestelmällä on vahvuutensa ja puutteensa. Viranomaisten organisoima apu vahvistaa oikeudenmukaisuutta. Samalla on kuitenkin kysyttävä, heikentääkö avun kasvottomuus yhteisöllisyyden tunnetta ja heikentääkö se ihmisen omaa yritteliäisyyttä.

Mikä on menestyksen ja kohtuuden yhteys?

Kohtuullisuuden vaaliminen ja toisten huomioonottaminen ovat tärkeitä edellytyksiä yhteiskuntarauhalle. Menestyksestä ei voi puhua ilman rauhaa; ne näyttävät kuuluvan yhteen.

Vanhassa testamentissa mainitaan sana ’menestys’ lukuisia kertoja. Hyvin usein se tarkoittaa lupausta saada asua ja elää rauhassa omassa maassa. Suomenkin historiassa tätä on usein koeteltu. Ei siis ihme, jos Helsingin yliopiston julkaisema almanakka on perinteisesti alkanut pyynnöllä: anna rauha ja menestys. Menestys ei ole ensisijaisesti rahaa ja valtaa. Se on paljon laajemmin elämän vaalimista. Tästä näkökulmasta menestystä voi olla sellainenkin, mikä ensi silmäyksellä näyttää menestyksen vastakohdalta.

Kysynkin: voiko menestystä olla se, että luopuu omasta aineellisesta hyvästään toisten parhaaksi? Jos tällä tavoin lisätään kohtuullisuutta ja tasataan elämisen edellytyksiä, eikö silloin voida puhua menestyksestä. Vastaavasti huiminkaan taloudellinen kasvu ei ole menestystä, jos se saavutetaan toisten ihmisten, luonnon tai tulevien sukupolvien kustannuksella.

Miten vastata?

Hyvät kuulijat. Järjestäjät ovat antaneet minulle vastattavaksi kysymyksen, ovatko menestyksen avaimet yhteisöllisyydessä ja kristillisessä etiikassa?

Jos menestyksellä tarkoitetaan talouskasvua ja aineellista hyvinvointia, en voi vastata suoraan ’kyllä.’ Kristillisen etiikan perimmäinen tähtäyspiste ei ole tällaisessa menestyksessä vaan paljon laajemmin ihmisarvoisessa elämässä. Kristilliseen etiikkaan ja välittävään yhteisöllisyyteen ei sisälly avainta, joka suoraan laukaisisi menestyksen lukon. Eettiset periaatteet eivät ole välineitä aineellisen menestyksen saavuttamiseen. Niitä ei tule nähdä sellaisina eikä niistä varsinkaan tule tehdä sellaisia. Niitä tulee pitää pikemminkin päämäärinä sinänsä.

Toisaalta en halua vastata kysymykseen myöskään suoraan ’ei.’ Pitkällä aikavälillä monet luterilaisen perinteen mukaan rakennetut, hyvinvointia organisoidusti jakavat yhteiskunnat ovat pärjänneet kilpailukykyvertailuissa hyvin. Kristillinen etiikka ja siihen kuuluva yhteisöllisyys ovat – siltä näyttää – välillisesti tuoneet myös aineellista hyvää. Uskon, että hyvinvoinnin rakentaminen kohtuuden varaan on vastaisuudessakin kestävämpi ratkaisu kuin tuhlaileva kulutus.

Mutta mistä löytyisi kohtuullisen kasvun ja kulutuksen mittari? Sen löytäminen ei ole aivan helppoa. Miettiä voisi Sananlaskujen kirjassa olevaa ajatusta, jonka rukoilija esittää pyyntönä Jumalalleen: ’Kahta minä sinulta pyydän niin kauan kuin elän, älä niitä minulta kiellä: pidä minusta kaukana vilppi ja valhe, älä anna köyhyyttä, älä rikkauttakaan. Anna ruokaa sen verran kuin tarvitsen.’ (Sananl. 30:7 8). Onko niin, että kohtuus kannattaa sittenkin paremmin?

© Simo Peura