”Pienet rakentajat me”

Hyvät sanankuulijat!

Kun katselen tätä kaunista Kauhavan tiilikirkkoa, mieleeni nousevat lastenlaulun sanat: ”Pienet rakentajat me, tiilen tiilen liitämme, siihen temppeliin, jota maailma ei nää. Jeesus kun on kanssamme, joka päivä nousee se. Kaikki Isän lapset yhdistää”. Tämän laulun tarttuva afrikkalainen sävelmä ja tuntemattoman kirjoittajan sanat ovat voineet jäädä muillakin mieleen lapsuuden pyhäkoulusta tai kerhosta.

Täällä Kauhavalla koettiin järkyttäviä hetkiä joulupäivänä 1921, kun seurakunnan entinen ja neljäs kirkko tuhoutui tulipalossa – aivan samoin kuin Rautjärvellä kolme vuotta sitten jouluna. Kirkkorakennukset kantavat sisällään paljon paikkakunnan asukkaiden historiaa ja kokemuksia ja täälläkin on vietetty monia elämän tärkeitä hetkiä – milloin surun ja milloin ilon merkeissä. Kirkot ovat usein keskeisellä paikalla ja suuria ja näyttäviä rakennuksia, pitäjän keskipisteitä. Jo niiden olemus viestii pysyvyyttä ja turvaa ja Jumalan suuruutta ja kunniaa. Mitä merkitseekään, kun tällainen symboli tuhoutuu. Se järkyttää vielä tänä maallistuneempanakin aikana ja yhtenäiskulttuurin jäätyä jo taakse, koko yhteisöä ja pitäjää ja ihmisiä laajemminkin. Voidaan sanoa, että kirkon palo horjuttaa ihmisten perusturvallisuutta.

Usein kirkon menettäminen saa myös vahvan ja nopean reaktion: kirkko on saatava takaisin. Niinpä täälläkin rakennustoimikunta ryhtyi ripeästi toimeen ja erinäisten vaiheiden jälkeen uusi kirkko vihittiin mikkelinpäivänä 1925. Se oli seurakunnalle kova ja kallis ponnistus, mutta näin seurakunta sai uuden ja upean kirkon käyttöönsä ja se on saanut palvella teitä nyt jo sadan vuoden ajan ja tullee palvelemaan vielä pitkälle eteenkin päin.

Suunnittelijaksi tälle kirkolle valittiin Alavuden kirkkoherran poika, kuuluisan sivistyssuvun edustaja, Josef Stenbäck. Suvun edustajat vaikuttivat muun muassa herätysliikkeissä ja fennomaaneina. Osa suvun jäsenistä on siirtynyt käyttämään suomennettua nimeä ”Kivekäs”, jolla silläkin on kirkollista kaikupohjaa. Josef Stenbäckin setä oli tunnettu virsirunoilija ja Isonkyrön kirkkoherra Lars Stenbäck, jonka käsistä on muun muassa tuttu virsi ”Silmäisi eteen Jeesus”. Kauhavan kirkko oli toiseksi viimeinen Lars Stenbäckin suunnittelemansa kirkko.

Näin tiilen tiileen liittäen tänne nousi uusi Herran huone. Edellisestä kirkosta on säilynyt alttaritaulu ”Jeesus siunaa lapsia”, joka liittyy mikkelinpäivän evankeliumin viestiin. Jeesus nosti lapsen aikuisellekin esikuvaksi. Hän kehotti kääntymään ja nöyrtymään lasten kaltaiseksi. Eikö se ole suuri ja helpottava lupaus meille monien vaatimusten ja suorittamisen keskelle. Esille nostettu lapsi on kuin huutomerkki: Jumalan valtakunnassa saamme olla heikkoja, avuttomia ja vastaanottajan roolissa. Jumalan valtakuntaan ei voi edes päästä kuin tätä kautta. Ja vastaavasti lapsissa kohtaamme itse Kristuksen. Samoin Jeesus sanoi tuomiosunnuntaina luettavassa evankeliumissa: ”kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle”. Jumalan valtakunta on pienten ja vähäisten valtakunta. Samalla hän vakavasti varoittaa johtamasta väärille teille näitä vähäisiä. Tämä korostaa vastuutamme aikuisina ja vanhempina.

Tutussa lasten evankeliumissa, joka luetaan muun muassa kastetoimituksessa, Jeesus sanoo saman toisin sanoin: ”Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä, sillä heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta”. Mitä nämä Jeesuksen sanat merkitsevät meille tämän ajan seurakunnissa? Kuinka huomioimme lapset kirkossa, jumalanpalveluksissa ja muussa toiminnassa. Sallimmeko heidän tulla, poistammeko esteitä, tarjoammeko heille paikan tulla, olla ja osallistua? Muistammeko, että heistä tulee myös aikanaan päättäjiä ja käyttäjiä kirkoillemme.

”Pienet rakentajat me, tiilen tiilen liitämme, siihen temppeliin, jota maailma ei nää…” Paavali käyttää samaa kuvaa kirjoittaessaan filippiläisille: ”Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen” (Ef 2:20-22). Me voimme olla niitä tiiliä, joista tämä hengellinen temppeli rakentuu. Meillä on oma paikkamme ja tehtävämme seurakunnassa, pieninä ja isoina palasina tässä rakennuksessa. Hiippakuntamme vanhimmassa kirkossa, Isonkyrön vanhassa kirkossa, esitellään pääoven yläpuolella olevaa kiveä, jonka Tohnin äijä tarinan mukaan kantoi Töysästä asti kirkon seinän kiveksi. Mikä olisi oma paikkasi ja kivesi tässä kirkossa? Löytyykö se alhaalta, läheltä perustuksia vai ylhäältä kirkon tornista? Onko se näkyvillä sisäänkäynnin lähistöllä vai katseilta piilossa, joissain varjon puolella? Näin myös omat tehtävämme ovat erilaisia, mutta kuitenkin jokainen kivi on omalla paikallaan välttämätön ja korvaamaton. Jeesuksen opetuksen mukaan pienille lapsillekin löytyi tärkeä paikka tässä rakennuksessa. Kirkko ei ole vieläkään valmis, vaan me rakennamme sitä, olemme kiviä, joista Jumalan kaiken aikaa rakentaa sitä valmiimmaksi.

Tänä vuonna vietämme Nikean uskontunnustuksen juhlavuotta. Tuo uskon tiivistelmä on lausuttu 1700 vuoden ajan. Siinäkin puhutaan profeetoista ja apostoleista ja kirkosta – ja ennen kaikkea Herrasta Jeesuksesta Kristuksesta, joka on apostolin mukaan kulmakivi tässä rakennuksessa. Hän on se laasti, joka liittää nämä irralliset kivet yhdeksi rakennukseksi, joka tekee tiilikasasta ehjän ja kokonaisen rakennuksen. Kristuksen tulee olla keskus myös meidän seurakunnissamme ja toiminnassamme. Nikean tunnustuksessa puhutaan myös Pyhästä Hengestä eläväksi tekijänä. Jumala lahjoittaa elämän kylmiin kiviin, rakentaa niistä elävän temppelin, tuo lämmön, rakkauden ja anteeksiannon keskellemme, Jumalan valtakunnan, joka vaikuttaa täällä ja hänen kansanaan kuljemme kohti luvattua maata ja päämäärää.

Tämän kirkon alkutaipaleella nousi esiin huolestuttavia asioita jo vihkimisjuhlassa. Seinässä näkyi halkeamia ja kirkon painava torni oli saanut kirkon kallistumaan, pehmeä maa ei kestänytkään kirkon painoa. Professori Heikki Klemetti kirjoitti hädissään, kuten kirkkoherra alussa kuvasi: ”Kaatuuko Kauhavan kirkko?”. Samanlaisia huolia on noussut silloin tällöin myös Suomen ev.lut kirkosta tai vielä laajemmasta Kristuksen kirkosta. Onko kirkko säilyttänyt identiteettinsä ja perustehtävänsä, toimiiko se edelleen Jumalan sanan perustalla ja Pyhän Hengen ohjaamana? Onko se toteuttamassa tätä uskoa rakkauden tekoina tämän maailman hädän ja tarpeiden keskellä? Näitä kysymyksiä on hyvä pysähtyä pohtimaan yhä uudelleen. Näiden kysymysten äärellä Martti Lutherkin paini noin 500 vuotta sitten haluten olla ohjaamassa kirkkoa omille juurilleen ja lujalle perustalle.

Kallistuva Kauhavan kirkko saatiin tuettua vasta sodan jälkeen paalutuksella ja näin kirkko on säilynyt pystyssä. Aikojen haasteiden keskellä meidänkin on tärkeätä palata yhä uudelleen perustuksille ja vahvistaa niitä. Uskomme perustasta löytyvät profeetat ja apostolit, Pyhä Raamattu ja tunnustuskirjat ja kulmakivenä Kristus Jeesus. Päätunnustuksessamme Augsburgin tunnustuksessa todetaan: ”Yksi, pyhä kirkko on pysyvä ikuisesti. Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi puhtaasti julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan. Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Näin kirkkomme perusta on paalutettu lujasti tukevalle kalliolle, eikä se siitä horju. Ulkonaisesti kirkot ovat kyllä jakautuneet moniin tunnustuskuntiin ja kirkkoihin, mutta maailmanlaajuisen Kristuksen kirkko säilyy, kunnes se pääsee kerran perille kunniaan.

Lopuksi palaan vielä ensimmäiseen lukukappaleeseen. Siinä kerrotaan, miten Jaakob heräsi unestaan ja sanoi: ”Herra on totisesti tässä paikassa, enkä minä tiennyt sitä.” Pelko valtasi hänet, ja hän sanoi: ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.” Kirkko on meille pyhä paikka ja Jumalan kohtaamisen paikka. Tulemme tänne rukoilemaan, jättämään taakkojamme ja kuulemaan Jumalan sanaa ja kiittämään häntä. Hän on itse läsnä lupauksensa mukaisesti siellä, missä hänen nimeensä kokoonnutaan. Hän puhuu sanassaan ja antaa meille itsensä leivässä ja viinissä. Mutta meidän ei tarvitse tulla tänne pelolla, vaan meitä odottaa täällä rakastavan Isän syli. Hän kutsuu: ”Tulkaa minun tyköni kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat, minä annan teille levon”.

Saakoon tämä kirkko palvella vielä kauan tässä tarkoituksessa teitä hyvät kauhavalaiset ja kaikki sanankuulijat ja myös tulevia sukupolvia niin että virren sanat käyvät toteen: ”Polvesta polveen täällä soi ylistyksesi, sieluihin vuotaa rauha ja siunauksesi (Vk 195)”.