Saarna Kauhajärven kirkkojen 150-vuotisjuhlassa

Lk. 4:23-30

Kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. Tämän Jeesus karvaasti oppi Nasaretissa, kun hän vieraili kotikaupunkinsa synagogassa. Tavan mukaan Jeesus luki siellä Vanhan testamentin pyhiä tekstejä. Niissä kerrottiin Herran voidellusta palvelijasta ja hänen, Messiaan, Pelastajan, saapumisestaan. Tekstin lukemisen jälkeen oli vuorossa selitys. Tunnelma sähköistyi, kun Jeesus sanoi ensimmäiseksi: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Synagogaan tulleiden ensireaktio oli kohtelias hämmästys. Jeesus puhui kansan kaipaamia ja tarvitsemia armon sanoja. Mutta pian ärtymys ja epäily voittivat. Eikö tuo ole paikkakunnalla tunnetun puusepän Joosefin poika?

Jeesus tunnisti kuulijoidensa asenteen: sanoma oli hyvä mutta sen tuoja oli väärä henkilö. Ei puusepän pojasta ollut kansan odottamaksi maailman Vapahtajaksi. Jeesus oivalsi, ettei hän ollut edes profeetta omalla maallaan. Ei myöskään lääkäri, joka olisi voinut parantaa Nasaretin sairaat. Tämän kaiken Jeesus sanoi avoimesti kuulijoilleen.

Sitten tilanne kärjistyi. Herramme muistutti siitä, kuinka kansa kohteli profeetta Eliaa. Juutalaiset olivat torjuneet hänet nälkävuosina. Eliaa kuitenkin auttoi vääräuskoinen leskivaimo. Tämä jakoi vähäiset leipätarpeensa profeetan kanssa ja piti tämän hengissä. Jeesus otti esille myös syyrialaisen Naamanin. Hänet Jumala puhdisti spitaalista. Kun oma kansa hylkäsi Jumalansa, tämä armahti ja paransi muita.

Totuuden kuuleminen sai kuulijat raivoihinsa. He pitivät itseään Jumalan armon arvoisina ja väheksyivät muita. Joosefin pojan he ajoivat pois luotaan.

Jos me olisimme olleet paikalla…

Entä jos me olisimme kuuluneet joukkoon, joka kuunteli armon sanoja Nasaretissa. Olisimmeko uskoneet, kun Jeesus sanoi olevansa maailman Vapahtaja? Miten tähän kristinuskon ydinsanomaan on suhtauduttu täällä Kauhajärvellä? 150 vuotta sitten? Miten siihen suhtaudutaan tänään?

Kauhajärven kylän asukkaiden asennetta kristinuskoa kohtaan kuvaa toive omasta kirkosta. Päätös rakentamisesta tehtiin 1860-luvun katovuosina. Niitä seurasivat nälkävuodet ja lopulta kuolon vuodet. 150 vuotta sitten Kauhajärven asukkaat kuitenkin ryhtyivät toimeen ja miltei yksimielisesti. Ajankohdan ankaruudesta huolimatta rakennustyö alkoi.

Kirkko rakennettiin

Tuohon aikaan kirkon rakentamiseen tarvittiin lupa. Hanke oli perusteltava Turun tuomiokapitulille. Sille osoitettiin hakemus, jossa kuvattiin kylän asukkaiden hengellisiä tarpeita. Ne olivat tällaiset: ”köyhät ja vanhat ihmiset ei voi tavallisesti oiki yhtä kertaa vuodessa käydä kirkolla jumalan sanaa kuulemassa ja korkian pyhää sakramenttia nauttimassa kuin myöskin meidän vähäiset lapsemme ei tule tietämään mitä kirkolla ymmärretään”. Oma kirkko tarvittiin siis kolmesta syystä: Jumalan sanan kuulemisen, ehtoollisen sakramentin vastaanottamisen ja lasten kristillisen kasvatuksen vuoksi. Oli tärkeää myös saada oma hautausmaa, jonka lepoon läheiset voitiin laskea. Ja nälkävuosina heitä oli paljon.

Sama asenne on toistunut myöhemminkin Kauhajärvellä. Kun kylä liitettiin Lapuaan, uusi seurakunta olisi ottanut kirkon hoitoonsa. Kyläläiset tahtoivat kuitenkin pitää sen itsellään. Luovutuksen edullisuudesta huolimatta katsottiin olevan ”sellaisia asioita, joiden arvoa ei voi mitata rahalla”. Kauhajärveläiset olivat kiintyneet kirkkoonsa ja halusivat pitää sen itse yllä. Niinpä tarjoukseen vastattiin kielteisesti. Sama asenne ilmeni 1981, kun kirkko oli palanut. Viikon päästä perustettiin kyläkirkkoyhdistys ja tehtiin päätös uuden kirkon rakentamisesta.

Mitä voimme päätellä lukemamme ja kuulemamme perusteella edellisten sukupolvien kauhajärveläisistä? Ainakin sen, että he ovat päättäväistä väkeä. Mutta myös sen, että heille Jeesuksen sanoma, armon sanat ja viesti Joosefin pojan tuomasta hengellisestä vapaudesta on ollut merkityksellinen. Kyläkirkon historiaa selvittänyt on luonnehtinut kylän asukkaiden mielenlaatua näin: ”ennen muuta se kertoo siitä, että ihminen, vajavuudestaan huolimatta, kaipaa yhteyttä kaiken alkajaan – Luojaansa. Vaikka kylä tuohon aikaan oli keskimääräistä köyhempi, niin tuumaan ryhdyttiin ja vaikeuksienkin keskellä vietiin päätökseen. Henki ei katsonut varallisuuteen.”

Entä tänään

Uskon, että nälkävuosina omaksuttu suhtautumistapa kannustaa tämän päivän Kauhajärven asukkaita. Edeltävien sukupolvien antamasta esimerkistä voi oppia sen, mikä on olennaista ja tärkeää. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että perinne kannattelee. Samalla on kuitenkin huomattava, että isien ja äitien usko ei korvaa meidän omaa uskoamme. He eivät usko meidän puolestamme, vaan jokaisen sukupolven on omalta osaltaan vastattava Jeesuksen sanomaan. Niin kuin Nasaretin synagogaan kokoontuneet joutuivat vastaamaan, niin joudumme mekin.

150 vuotta sitten oli tärkeää kuulla Jumalan sanaa. Niin on yhä vielä. Jeesuksen tulo maailmaan ei ole mikä tahansa tarina. Se paljastaa meille Jumalan hyvyyden syntisiä kohtaan. Saamme uuden alkamisen mahdollisuuden. Yhä vieläkin Jumala lupaa, että ihmistä eri tavoin vangitsevat kahleet otetaan pois, että sokeat saavat näkönsä ja sorretut vapautetaan.

150 vuotta sitten oli tärkeä päästä ehtoolliselle. Se oli silloin ja on nytkin Jeesuksen seuraajien voimanlähde. ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” Tänään ehtoollispöytä on avoinna armon kerjäläistä ja köyhää, sinua, varten.

150 vuotta sitten oli tärkeä, että lapset ymmärtäisivät, mitä kirkolla tarkoitetaan. Tänään se on ehkä vieläkin olennaisempi syy rakentaa oma kirkko. Kirkon elämän jatkuvuus on tulevien sukupolvien varassa. Sen vuoksi meidän on huolehdittava siitä, että he kuulevat sanoman Jeesuksesta, voivat uskoa häneen ja turvautuvat rukouksessa hänen apuunsa.

Vielä on yksi asia, johon meidän on syytä kiinnittää erityistä huomiota. 150 vuotta sitten Kauhajärven asukkaat ymmärsivät, että evankeliumi on tarkoitettu kaikenlaisille ihmisille. Kylä oli, niin kuin historioitsija kertoi, keskimääräistä köyhempi. Sitten hän jatkoi, ”Henki ei kuitenkaan katsonut varallisuuteen”.

Henki ei tänäänkään katso ihmisen erinomaisuuteen ja ahkerointiin. Evankeliumi kuuluu kaikille, erityisesti vajavaisille ja köyhille. Ja totta on myös se, että ihminen vajavuudestaan huolimatta kaipaa yhteyttä Luojaansa. Eikä vain vajavuudestaan huolimatta, vaan juuri vajavuutensa tähden. Jumalan kaipuu ei siis ole kadonnut meistä mihinkään. Evankeliumin suloiset armon sanat ovat niitä varten, jotka itsessään eivät ole mitään ja joilta puuttuvat hyvien, onnistuneiden ja osaavien ansiot. Köyhille riittää armo – sellaisia saamme olla. Aamen.

© Simo Peura