Puheenvuoro Varhaiskasvatuksen neuvottelupäivillä Seinäjoella (Simo Peura)

Jyväskylän yliopiston perhetutkimuksen professori Kimmo Jokinen sanoo ”Perhe ja avioliitto muutoksessa” -kirjassa, että lapset määrittelevät perheensä hyvin eri tavoin. Toiset heistä pitävät perheenjäseninään vain vanhempiaan ja sisaruksiaan; toiset liittävät perheeseensä isovanhemmat, lemmikit, läheiset serkut ja jopa vanhempiensa sydänystävät.

Kuvaava on pienen tytön kokemus. Eka-luokan koulutarkastuksessa hän oli kokenut vaivaannuttavaksi tilanteen, jossa ei ollut osannut määritellä sukulaisuussuhdetta äidin hyvän ystävän ja itsensä välillä. Tyttö kuitenkin tunsi kyseisen ystävän, oman kumminsa, vahvasti kuuluvan perheeseensä.

Emme siis saa yhtä ja selkeää vastausta siihen, mikä on perhe. Voimme kuitenkin olla melko yksimielisiä siitä, että perheen keskeinen tehtävä on varustaa lapsia elämää varten. Perhe auttaa lasta toimimaan vuorovaikutuksessa ympäröivän maailman kanssa, niin ihmisten, ympäristön ja asioiden kuin ilmiöidenkin parissa. Tästä avautuu kirkon rooli perheen rinnalla, sen tukijana, sen muodosta riippumatta.

Mitä perheelle on tapahtumassa?

Muutos on erottamaton osa elämää. Se ei ole tunnusomaista vain jollekin sukupolvelle. Ihan jokainen joutuu elämään jatkuvassa murroksessa. Varhaiskasvatuksen ammattilaisina te olette aitiopaikalla havainnoimassa, mitä muutosten kentällä tapahtuu. Näette perhe-elämän muutokset, mikä on samalla osa kirkon toimintaympäristön muutosta.

Muutoksen tahdilla on kuitenkin merkitystä. Mitä nopeampi muutoksen sykli on, sitä enemmän se vaatii ihmiseltä. Joudumme kysymään: mikä on minun paikkani ja roolini? Tämän päivän hektinen ja rauhaton arki vaatii meiltä kaikilta kykyä sopeuttaa oma elämä ja itse muuttuvaan todellisuuteen. Sama koskee kirkkoa, kun se tehtäväänsä toteuttaessaan kohtaa muuttuvan perheen kysymyksineen.

Tilastoista tiedämme, että yksin elävien ja yhden vanhemman perheiden määrä on kasvussa. Muutostrendejä on muitakin. Perheellistymisen vaihe näyttää siirtyvän yhä myöhemmäksi ihmisten elämässä, avio- ja avoerot yleistyvät ja perhekoko pienenee. Oma kysymyksensä ovat entistä useammat nuoret aikuiset, jotka ovat vapaaehtoisesti kieltäytyneet lapsista ja vanhemmuudesta.

Entä sitten arvot. Mitä on tapahtumassa arvoille, jotka ohjaavat perheitä, perhesuhteita ja perheen tehtävän ymmärtämistä? Entä kuinka käy perheinstituutiolle?

Muutama vuosi sitten ilmestyi julkaisu nimeltä ”Kohtaaminen kantaa”. Siinä hahmotetaan kirkon perheneuvonnan suuntaa vuoteen 2022. Asiakirjassa todetaan, että eurooppalaisten vertailujen mukaan suomalaiset arvostavat perhettään poikkeuksellisen paljon. Monen mielestä puoliso ja perheenjäsenet ovat tärkein voimavara ja onnellisuuden lähde. (Kohtaaminen kantaa 2016, 8) Tämä tarjoaa hyvän lähtökohdan kirkon perhetyölle.

Viimeaikaisten arvotutkimusten tulokset viittaavat siihen, että arvostukset eivät välittömästi mukaudu ympäristön sosiaalisiin ja kulttuurisiin muutoksiin. Käytäntöjen ja arvojen muuttuminen vie aikaa! (Hytönen 2017, 150) Lisäksi on hyvä tiedostaa, että arvojen ja käytäntöjen muutos ei ole lopullista.

Mitä johtopäätöksiä teemme perheen muutoksista?

 Minulla on teille kolme viestiä.

Ensinnäkin, älä hätäänny vaan ota rauhallisesti.

Perheen ja perheinstituution kokemista muutoksista huolimatta näyttää siltä, että monet haluavat pitää kiinni omien arvojensa lisäksi myös perinteisistä arvoista ja että ne ohjaavat heidän elämänvalintojaan. Voimme olla toiveikkaita ja ajatella, että näillä vanhemmilla on halu uskoa pienokaisensa omia voimia suurenpiin käsiin ja itseä parempaan suojaan. He haluavat tuoda lapsensa kasteelle, osallistua kerhoihin, opettaa iltarukouksen, tuoda rippikouluun jne.

Kirkon näkökulmasta paljon enemmän pohtimista on silloin, kun vanhemmat eivät halua periaatteellisista syistä viedä lastaan kasteelle tai eivät pääse perheessään sopuun lapsen kastamisesta. Tästä huolimatta he saattavat tuoda seurakunnan päiväkerhoihin, äiti-lapsi-piireihin tai muihin toimintamuotoihin. Minusta nämä vanhemmat ja lapset meidän tulee toivottaa erityisesti tervetulleiksi. On hyvä tiedostaa, että heidät kohdatessaan seurakuntien varhaiskasvatuksen ammattilaiset toteuttavat kirkon missionaarista tehtävää.

Ajattelen kirkkoisä Augustinuksen jalanjäljissä niin, että ihmisessä elää kaikesta huolimatta Jumalan kaipuu. Hänen mukaansa ihmisen mieli on levoton, kunnes se löytää rauhan Jumalassa. Kirkon työntekijänä on viisaampi olettaa, että kirkkoisä on oikeassa, kuin ajatella päinvastoin. Tämä selittäisi myös sen, miksi lapsen uskonnollisuus tuntuu meistä aikuisista niin luontevalta.

Toiseksi, älä anna periksi vaan toimi nyt, sillä meitä tarvitaan.

Perhemuoto ei enää tänä päivänä kerro suoraan lasten ja perheiden hyvinvoinnista. Kimmo Jokisen mukaan niin ongelmia kuin onnistumisen kokemuksia on kaikissa perhemuodoissa. Lapsiperheen todellisuus on usein vaativa. Kotona lasta hoitava vanhempi elää monella tapaa paineista aikaa. Nuoret perheet saattavat asua yhä kauempana omista biologisista turvaverkoistaan. Taloudelliset asiat ovat mielen taakkana. Omalle itselle jää vähän aikaa. Työelämä vaatii paljon.

Paineiden keskellä perhe tarvitsee yhä edelleen ulkopuolisia, sen hyvinvointia tukevia toimijoita, kuten päiväkotia, koulua, neuvolajärjestelmää ja muita kasvatusta tukevia instituutioita. Viime mainittuun joukkoon kuuluu kirkon varhaiskasvatus ja te sen tekijöinä. Teette työtä, joka lisää perheiden hyvinvointia! Siitä on monta esimerkkiä. Kun äiti arkensa uuvuttamana kohtaa lastenohjaajan perhekerhon ovensuussa, hän voi tuntea suurta helpotusta päivässään. Kun lastenohjaaja huomaa ihastella rasavilliä lasta, hän on – ehkäpä huomaamattaan – rakastavan ja hyväksyvän Jumalan käyntikortti.

Kirkon työssä kertyy myös paljon elämänkokemusta, josta voi olla apua vanhemmille, kun he kamppailevat vanhemmuutensa kanssa. Tiedämme, että lapsuuden suloisuuden keskellä ei päästä pakoon karua ristiriitaa. Toisaalta henkilökohtaiset vaatimukset ja huolet kuormittavat; toisaalta on läsnä tietoisuus siitä, että ruuhkainen ja rasittava arki on samanaikaisesti lapsen ainutkertainen lapsuus.

Seurakunta voikin olla perheen merkittävin kontakti kodin ulkopuoliseen maailmaan, jotta arjesta voidaan selviytyä.  Seurakunnan toiminta kokoaa, tuo yhteen, synnyttää yhteyttä, on lähellä ja antaa tilaa. Se rauhoittaa ja tarjoaa mahdollisuuden vastuun jakamiseen. Tämä on monille vanhemmille korvaamattoman tärkeää. Teitä tarvitaan, tuotte rauhaa lapsiperheiden arkeen.

Kolmanneksi, ole rohkea ja ennakkoluuloon.

Jeesuksen sanat ”sallikaa lasten tulla” ei erottele lapsia, vaan kutsuu heitä ja heidän vanhempiaan mukaan. Vaikka Jeesuksen sanoja ei pidä käyttää yleisavaimena kaikkiin lapsityön ongelmiin, niillä on merkitystä yhdessä ajankohtaisessa ja lapsityön kannalta olennaisessa kysymyksessä.

Viime vuosina seurakunnan ja kunnan varhaiskasvatuksen ja koulujen yhteistyön perusteet ovat joutuneet muutoksen kohteeksi. Perinteisiä toimintatapoja on entistä vaikeampi toteuttaa uuden varhaiskasvatuslain ja koulujen opetussuunnitelmien astuttua voimaan. Muutos on koettu myös täällä Etelä-Pohjanmaa, jossa perinteisesti seurakunnan ja koulun yhteistyö on ollut sujuvaa ja monipuolista. Nyt aluehallintovirasto tulkitsee lakia tiukasti, ja liikkumavaramme on niukempi.

Lain tulkinnan seurauksena päiväkotien ja koulujen henkilöstö saattaa kokea kaiken yhteistyön seurakunnan kanssa hankalaksi. Hyvin helposti päätelmät etenevät tähän tapaan: koska yhteistyö edellyttää tarkkuutta ja yksityiskohtaisempaa sopimista kuin ennen, niin pääsemme paljon helpommalla, jos emme tee lainkaan yhteistyötä seurakunnan kanssa; siitä on vain lisävaivaa. Joissain tapauksissa lakia tulkitaan myös niin, että sen katsotaan kieltävän uskonnollisen yhteistyön seurakunnan kanssa.

Ajattelutavan muutos on seurausta kehityksestä, jolla uskonto pyritään siirtämään marginaaliin, pois julkisuudesta. Positiivinen uskonnonvapaus uhkaa kääntyä negatiiviseksi uskonnonvapaudeksi. Länsimainen, maallistunut yhteiskuntamme kärsii uskontoallergiasta. Tästä näkökulmasta toisten uskontojen edustajien saapuminen Suomeen on enemmistökirkolle, johon muutospaine selvimmin osuu, vain myönteinen asia.

Näemme siis tilanteen toisin kuin ne, jotka kieltävät lapselta uskonnollisuuden. Oman kokemuksemme mukaan lapsi ei ole uskonnoton eikä uskonto ole hänelle irrallinen asia elämässä. Uskonto ja hengellinen elämä leikkaavat läpi arjen ja sen arkisten puuhien. Siitä te jokainen voisitte kertoa monta tarinaa. Sellaisena meidän on lapsi nähtävä ja otettava vastaan vastakin.

Muuttuneessa tilanteessa meidän on varottava hätäisiä johtopäätöksiä. Olennaista on, että perehdymme lakiin ja sen edelleen suomiin mahdollisuuksiin huolella. Käytännön toimintatapojamme on arvioitava ja ehkä myös tarkistettava. Samalla on huomattava, että varhaiskasvatus- ja opetussuunnitelma tarjoavat edelleen seurakunnalle tilan toimia koulussa. Tänä vuonna olen siunannut käyttöön alakoulun Uuraisilla ja päiväkodin Ilmajoella; marraskuussa on vuorossa Kyyjärven uusi koulu.

Nyt ei siis pidä lannistua. Meidän on päättäväisesti sanottava ”sallikaa lasten tulla” ja käytettävä lain suomat toimintamahdollisuudet. Kirkkohallituksen laatima esite, neljän korin malli, on oiva apuväline, kun keskustelemme kirkon läsnäolosta päiväkodissa ja koulussa.

Hiippakunnassamme olemme lisäksi korostaneet, että kunnan ja seurakunnan tulee solmia kirjallinen sopimus kasvatustyön alueen yhteistyöstä. Sopimus tulee lisäksi hyväksyttää poliittisella tasolla kunnan toimielimessä, samoin seurakunnassa. Sopimus vakiinnuttaa tilanteen eikä yhden tai muutaman uskontoon kriittisesti suhtautuvan viranhaltija henkilökohtainen asenne muodostu ratkaisevaksi.

Eläkää siis rohkeasti arkista elämää yhdessä perheiden kanssa. Olkaa sinnikkäitä. Kutsukaa mukaan. Lähettäkää uskollisesti syntymäpäivätervehdykset koteihin, lahjoittakaa Raamatut, järjestäkää kastettujen kirkot, joulu- ja pääsiäisen ajan tapahtumat ja etsikää yhteistyön paikat päivähoidon kanssa. Siunatkaa koulutiensä aloittavat. Kertokaa lapsille ja perheille väsymättä Jumalasta. Opettakaa heitä rukoilemaan. Puhukaa Jumalan hyvyydestä ja armosta. Tehkää tämä kaikki ja kehittäkää harkiten sellaisia työn tekemisen tapoja, joita ei ole vielä edes löydetty.

Sallikaa lasten tulla.

© Simo Peura