Puhe Kirkon kasvatuksen päivillä Jyväskylässä

Tervetuloa Lapuan hiippakunnan alueelle Jyväskylään, lumen ja tuiskun keskelle. Tänään kaupunki on parhaimmillaan: valoisa putipuhtaan lumen peittämänä.

Lapsuuden kertomukset alkoivat sanoilla ’Olipa kerran ’. Sitten oli odotettavissa jotain kiinnostavaa. Mielikuvitus laukkasi ja lapsi tempautui mukaan. Kertomus oli kertomus, ei ehkä tosi, mutta opettavainen joka tapauksessa ja oivalluksia herättävä. Eikä tarina ole vain lapsen maailmaan kuuluva. Aikuinenkin valpastuu, kun tarinankertoja aloittaa ja vangitsee kuulijan mielenkiinnon. Aikuinenkin hymyilee ja ihmettelee juonen edetessä. Lopulta hän oivaltaa kertomuksen tarkoituksen.

Kristinuskolle tarinan kertominen on tuttua. Uskomme perustana on suuri kertomus Jeesus Nasaretilaisen elämästä, teoista ja opetuksista. Tuo kertomus poikkeaa tarinasta siinä, että se on tosi ja historiallinen. Sitä voidaan kuitenkin tehdä ymmärrettäväksi tarinan keinoin. Hyvän lähtökohdan tarjoavat Raamattuun tallennetut kertomukset Jeesuksen vaiheista ja hänen itsensä kertomat vertaukset ja esimerkit. Niiden avulla voimme ymmärtää, kuka Jeesus oli ja miksi hän tuli tähän maailmaan.

Kirkossa tarvitaan erilaisia puheen tapoja, kun evankeliumia, suurta kertomusta, sanoitetaan. Toisinaan kyselen mielessäni, kuinka hyvin tämä onnistuu. Huomaan tuskastuvani saarnaan, josta puuttuu juoni, joka on täynnä teologista käsitteistöä tai jossa on niin paljon hengellistäviä sanontoja, että yhteys kuulijan mielenmaailmaan väistämättä katkeaa. Tällaiset puheentavat etäännyttävät kuulijan puhujasta – ja mikä pahinta, ehkäpä monet myös Jumalasta. Olen itsekin sortunut tällaiseen puheeseen useasti.

Tästä syystä vähäkyröläisen pikkupojan vierailu tuomiokapitulissa Seinäjoella syyskuun lopulla oli puhutteleva käynti. Sulo (2 v.) toi mukanaan äidin laatiman kirjeen. Siinä kerrottiin Sulon ja pikkusiskon touhuista ja aatoksista. Oli joukossa muutama kysymyskin. Sovimme, että vastaan niihin kirjeitse myöhemmin.

Kirjeen laatiminen osoittautui vaativaksi tehtäväksi. Aikuisen maailma ja kieli kohtasivat lapsen maailman ja kielen. Pitkästä aikaa, sillä omat lapsemme ehtivät varttua aikuiseksi. Niinpä jouduin opettelemaan uudenlaista puheen ja kirjoittamisen tapaa. Kutsun sitä selkokieleksi. Se edellytti liittymistä lasten maailmaan kuuluviin asioihin. Se tarkoitti rakenteeltaan mahdollisimman yksinkertaisia ja pelkistäviä lauseita. Jaarittelua ja selittelyä oli vältettävä. Toisaalta ja toisaalta -puheet saivat jäädä. Senkin uhalla, että monet kristillisen uskon sisällöt edellyttävät kahden keskenään jännitteisen näkökulman yhdistämistä. Käyköön tästä esimerkiksi Jeesus: hän oli samalla kertaa Jumala ja ihminen.

Harjoittelin selkokielistä kirjoittelua koko syksyn työtoverieni, ennen muuta Reijoa Takamaan, avustamana. Syntyi monivaiheinen kirjeenvaihto Vähänkyrön lasten ja päiväkerholaisten kanssa. Seurakunnan lapsityöntekijät näkivät paljon vaivaa lasten kysymysten kokoamisessa. Mikkelinpäivän alla sain lukuisia enkelikuvia ja jouduin piirtämään oman enkelini kuvan. Isänpäivän tienoilla lapset kertoivat ja piirsivät omasta isästään – minä puolestani yritin kertoa Taivaan Isästä. Kirjeenvaihto kuvineen täytti lopulta tuomiokapitulin kahvihuoneen takaseinän. Yhteydenpitoa jatkui joulun alle asti. Lopuksi kokoonnuimme perheiden jumalanpalvelukseen Vähänkyrön kirkkoon.

Työskentely lasten kanssa sai minut oivaltamaan, että kirkon työssä tulee pyrkiä selkokielisyyteen vastaanottajien iästä riippumatta. Selkokielisyys tarkoittaa tällöin kahta asiaa. Ensiksi kirkon sanoman sisällön pitää olla kirkas. Toiseksi evankeliumi Kristuksesta on sanoitettava ja kerrottava niin, että se voi tavoittaa kuulijat. Mitä tämä voisi olla käytännössä?

Kaikkein vaativinta syksyn yhteydenpidossa oli päätöstilanne, perheiden jumalanpalvelus. Pyrimme vuorovaikutukseen ja osallistumiseen. Astelimme lasten kanssa kulkueena kirkon takaovelta kuoriin. Siinä olivat mukana ristinkantajan jälkeen Maria ja Joosef, enkeleitä ja paimenia. Lapsikuoro lauloi. Lapset saivat pudottaa oman rahalahjansa kolehtikoriin. Etukäteen lasten kanssa oli sovittu, mitä kolehdilla hankitaan: koulupukuja vai lampaita vai jotain muuta KUA:n kautta. Saarna oli keskustelu vanhempien kanssa. Käytimme apuna Mariaa ja Joosefia. Otaksun kuitenkin, että puheemme oli silti aikuisten maailman puhetta.

Kirkossa meidän tulisi nähdä vaivaa erityisesti jumalanpalveluskielen yksinkertaistamisessa. Tavallinen, luonteva puheentapa riittää. Varsinkin, jos siihen sisältyy inhimillistä lämpöä. Enkä tarkoita tällä mitään löpisevää jutustelua, niitä näitä, tai kuulijoiden aliarviointia.

Niin, mitä selkokielisyys voisi olla käytännössä. Arvoisat kuulijani, te tiedätte sen minua paremmin. Kirkon kasvatustyössä ja monissa erityistyömuodoissa on vuosikymmenten ajan kehitetty selkokieltä. Se on ollut suuri palvelus kirkolle. Kiitos siitä. Teillä on ollut rohkeutta ja sinnikkyyttä puhua olennaisesta yksinkertaisesti. Näin olkoon vastakin.

Näillä ajatuksilla toivotan hyvän Jumalan siunausta työhönne ja elämäänne.