Kynttilänpäivän saarna Muuramessa

SAARNA

Milloin olit ensimmäistä kertaa kirkossa? Tapahtuiko se kouluiässä vai kerholaisena vai jo sitä ennen? Lieneekö täällä tänään ketään ensimmäistä kertaa kirkossa…? Ehtoollisenjakajana on hieno nähdä välillä aivan pieniä vastasyntyneitä lapsia äitiensä sylissä alttarin äärellä ottamassa vastaan siunausta. Nuo hetket alttarilla ovat papillekin mieleenjääviä ja herkkiä hetkiä: saa siunata aivan elämän alussa olevan pienen ihmisen. Mitä hänellä onkaan edessä ja mihin elämä vieneekin, niin Jumalan siunauksen varassa on turvallista lähteä liikkeelle, niin lapsen kuin vanhempien. Tuossa tilanteessa pappi saa toimia kuin kertomuksen Simeon.

Juutalaisuudessa laki määräsi äidille pojan syntymän jälkeen 40 päivän ja tytön syntymän jälkeen 80 päivän lainausmerkeissä ”äitiysloman”, jolloin hän oli kultillisesti epäpuhdas. Sen jälkeen lapsi tuli viedä ”Herran eteen”. Se tarkoitti lain määräystä, jonka mukaan esikoispoika kuului Herralle pappispalvelusta varten. Kun pappispalvelus oli kuitenkin uskottu leeviläisille, lunastettiin esikoispoika takaisin viiden sekelin hinnasta – se merkitsi lähes kahden kuukauden palkkaan Joosefin ammatissa. Laki määräsi näin Mariankin uhraamaan lampaan polttouhriksi ja kyyhkysen syntiuhriksi. Koska hän oli köyhä, hän sai suorittaa uhrit kyyhkysillä.

Tästä tavasta jäänteenä puhutaan kirkon historiassakin kirkottamisesta ja ortodoksisessa kristillisyydessä käytäntö on vieläkin voimassa. Heidän toiminnassaan lapsi ja nainen puhdistetaan rituaalisesti, siunataan ja heidän puolestaan rukoillaan ja lisäksi pappi esittelee lapsen seurakunnalle ja ottaa seurakunnan täysivaltaikseksi jäseneksi. Tämä käytäntö oli yleinen myös katolisessa kirkossa aina viime vuosisadan puolelle asti. Kirkottamista pidettiin juhlatapahtumana, jossa kiitettiin lapsesta ja johon pukeuduttiin tavallista juhlavammin. Suomen ev.lut kirkossa kirkottaminen alkoi jäädä pois 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa.

Jeesuksen ensimmäinen vierailu Jerusalemin temppelissä tapahtui siis reilun kuukauden ikäisenä. Näin Jeesus eli tavallisen juutalaisen lapsen tavoin ja tätä tarkoittaa se, että ”hän tuli lain alaiseksi”. Vaikka hänen tehtävänsä oli myöhemmin kumota syntiuhrit ja polttouhrit omalla uhrillaan, hän kulki ensin läpi tämän juutalaisen pojan polun ja hänenkin perheensä toimitti lain määräämät uhrit. Näin toimittiin kaikissa juutalaisissa perheissä. Seuraava temppelikäynti, josta Raamattu kertoo, onkin sitten, kun Jeesus on kaksitoistavuotias.

Pieni vauva kirkossa saa ihastelevaa ihmettelyä osakseen. Monet haluavat käydä katsomassa lasta ja toivottaa hänelle siunausta. Usein mukana ovat sisarukset ja isovanhemmatkin. Jerusalemin temppelissä kaksi vanhusta ovat odottaneet tätä hetkeä, tietämättä tarkemmin koska se tapahtuu ja kuka on juuri se luvattu lapsi. Nyt Simeon tulee Hengen johdatuksesta temppeliin juuri oikealla hetkellä. Hän ottaa lapsen käsiinsä ja ylistää Jumalaa sanoilla, joissa on suuri sanoma. Hän puhuu pelastuksesta ja kirkkaudesta.

”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut”. Näitä sanoja olen käyttänyt siunatessani vanhusta viimeiselle matkalle, vanhusta, joka on jo odottanut kuolemaa ja taivaaseen pääsyä ja joka on ehkä miettinyt, onko Jumala hänet tänne unohtanut. Mutta Simeonin kohdalla ei ole kyse vain kuoleman odottamisesta, vaan alkuteksti viittaa hänen vapautumiseensa profeetan virasta: Odotuksen ja kehotuksen aika on takana ja elätään täyttymyksen aikaa. Simeon on kuin vartija, joka vapautetaan vartiosta lepovuoroon. Hänen tehtävänsä on saavuttanut tarkoituksensa. Elämä voi vielä jatkua, mutta profeetan virka on kokenut täyttymyksen Messiaan syntymässä ja tässä kohtaamisessa.

Simeon ei nähnyt tässä pienokaisessa vain pientä, suloista lasta, vaan hän näki pelastuksen. Messias on kansojen valo, joka poistaa verhon pakanoiden silmiltä. Se tarkoittaa Jumalan erityisen ilmoituksen, Raamatun, avautumista niille, jotka ovat yleisen ilmoituksen varassa vasta hapuilleet Jumalaa kohti. Tämä lapsi ei ollut pelastus vain Simeonille tai Israelille, vaan kaikille kansoille.

Kertomus Simeonista piirtää monilla mieliin kuvan hiljaisesta, rauhallisesta, parrakkaasta ja iäkkäästä miehestä. Erään perimätiedon mukaan hän olisi ollut tuolloin 112 vuotta vanha. Erään legendan mukaan hän olisi ollut yksi niistä 72 juutalaisesta, jotka laativat Vt:n kreikankielisen käännöksen Septuagintan. Hänestä käytetään sanoja hurskas, jumalaa pelkäävä, luvatun lohdutuksen odottaja, Pyhän Hengen johdattama. Tulee mielee ihminen, joka elää hyvin lähellä Jumalaa ja kuulee ja kuuntelee hänen ääntänsä. Hänen nimensäkin viittaa rukousten kuulemiseen. Samalla hän on myös rohkea julistaja, sillä hän sanoo ääneen sen, mitä juuri tuossa hetkessä kokee ja näkee. Lupaus täyttyy ja hänen vartiovuoronsa tulee päätökseen. Tuota Simeonin rukousta käytetään vieläkin päivän rukoushetken kaavassa. Simeon rohkaisee meitäkin luottamaan Jumalan lupauksiin, odottamaan oikeaa hetkeä ja kulkemaan Pyhän Hengen johdatuksessa.

Tämä päivä on kynttilänpäivä, sillä Jeesuksessa tuli valo tämän maailman pimeyteen. Sitä valon tulemista juhlimme jouluna ja pääsiäisaamuna, mutta juuri tänä Simeonin sunnuntaina oli tapana siunata kaikki vuoden aikana kirkossa käytettävät kynttilät. Kynttilä liittyy meilläkin pienen lapsen syntymään, sillä kastejuhlassa on tapana antaa kastekynttilä ja sanoa Jeesuksen lupaus: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei vaella pimeydessä”. Kynttilä tuo valoa ja kynttilää on käytettykin valovoiman mittana niin että nykyisin käytössä oleva yksikkö kandela vastaa suurin piirtein yhtä tavallista kynttilää. Englannin kielessä sana ”kynttilä” on lähes sama kuin tuo valovoiman yksikkö eli candel.

Kynttilä kuuluu myös jokaiseen messuun. Ikäihmiset muistelevat, miten kirkoissa käytettiin paljon kynttilöitä, mutta vasta jouluna oli kaikissa kruunuissa kynttilät sytytettynä. Palava kynttilä on vertauskuva Kristuksesta ja uskon ja rukouksen symboli, ne kuvaavat myös elämää, kuolemattomuutta ja ylösnousemusta. Tulen liekki on myös Pyhän Hengen symboli.

Kynttilänpäivän ohella tänään on päivä, jolloin perinteisesti avataan yhteisvastuukeräys. Tänä vuonna yhteisvastuukeräys auttaa nuoria, jotka kokevat syvää yksinäisyyttä tai ovat vaarassa syrjäytyä, menettää elämänhallintansa tai mahdollisuutensa hyvään elämään Suomessa ja maailmalla. Yksinäisyys on ahdistava, yksilöllinen kokemus ulkopuolisuudesta ja erillisyydestä. Tällä hetkellä yläkoulun ja toisen asteen opiskelijoista noin 14 % kokee yksinäisyyttä. Tähän pimeyteen keräyksellä kannetaan valoa. Ulkomaankohteena Kirkon Ulkomaanapu (KUA) auttaa ihmisiä maailman katastrofialueilla esimerkiksi mahdollistamalla lasten ja nuorten koulunkäyntiä sekä ammatillista koulutusta. Vuonna 2024 kampanjan esimerkkikohteena on Uganda.

Täällä Muuramessa tämä päivä on myös erityinen juhlapäivä. Tämän messun jälkeen saamme ennen talviriehaa siunata käyttöön uuden seurakuntakotinne. Se on tehty palvelemaan tämän seurakunnan eri-ikäisiä jäseniä. Se on tietynlainen toivon ja rohkeuden merkki tänä aikana, kun monet tilastot osoittavat alaspäin ja seurakunnatkin ovat taloudellisissa vaikeuksissa ja joutuvat luopumaan kiinteistöistä. Mutta tämä on sijoitus lapsiin ja nuoriin, se on sijoitus tulevaisuuteen, se on kuin omenapuun istutus maailmanlopun edellä, osoittaen, että elämä jatkuu ja toivoa on. Laulun sanoin: ”Me uskomme tulevaisuuteen, sillä uskomme Vapahtajaan”.

Simeonin siunaus ei ole vanhan ihmisen väsynyt huokaus, vaan toivon ja rohkeuden viesti meille kaiken ikäisille tämänkin ajan keskelle: pelastus ja valo on tullut toivottomuuden ja pimeyden keskelle. ”Valo on koittanut pakanakansoille ja kirkkaus Israelille”. Sitä viestiä me voimme viedä rohkeasti eteenpäin! Jeesus sanoo: ”Joka seuraa minua, se ei kulje pimeydessä”.

Matti Salomäki