Puhe Tuomo Mannermaan muistojuhlassa (Simo Peura)

Hyvät Tuomon ystävät,

Jo pitkään hänen oli ollut vaikea löytää sanoja. Häntä riisuttiin kuvista ja käsitteistä, joiden avulla hän ymmärsi todellisuuttamme. Sen vuoksi otin puheeksi tuttuja asioita. Sanoin hänelle: ”sinä opetit meidät lukemaan Lutheria”. Silloin hänen ilmeensä kirkastui, ja iloinen hymy nousi kasvoille.

Tuomo Mannermaa opetti meidät lukemaan ja ymmärtämään Lutheria. Ketä tarkoitan, kun sanon ”meidät”?

Monelle meistä kaikki alkoi syksyllä 1979, kun professori luennoi uskon ja rakkauden teologiasta. Hän käsitteli Lutherin Kristityn vapaus -traktaattia. Luennot olivat painovalmiit, koneella puhtaaksi kirjoitetut. Myöhemmin huomasin, että tämä oli epätavallista. Yleensä hänen luentonsa valmistuivat viime hetkillä, ja pääkohdat hän kirjoitti käsin ruutupaperille.

Luennoilla Tuomo avasi Lutherin ajattelua ja kristityn elämän kaksoisnäköalaa. Uskossa ja Kristuksessa tämä oli täysin vapaa, rakkaudessa lähimmäiseen loppuun asti sitoutunut. Luennot sytyttivät ja inspiroivat. Uskon ja rakkauden kaksoisnäköalassa oli jotain kiehtovaa. Se auttoi jäsentämään kristillisen elämän kokonaisuutta.  Luennot täyttivät akateemisen tutkimuksen ehdot, mutta niillä oli toinenkin puoli.

Tuomo ei opettanut meitä vain lukemaan Lutheria: hänen luentonsa ravitsivat hengellisesti. Lutherin teologian avulla oli mahdollista ymmärtää Jumalaa ja tätä elämää, sen kipuja ja sen rikkautta. Ristin teologiasta tuli monelle kumppani hengellisellä matkalla.

Aina emme muistaneet tehdä eroa Lutherin ja ekumeniikan professorin välillä. Jos meiltä olisi kysytty, miltä Luther näyttää, moni olisi kuvannut hänet näin: hieman pyylevä, harmaa ja parrakas, seuraa kissojen touhuja ja kuuntelee Bachia surun ja ahdistuksen karkottamiseksi. Saattoipa teologian ylioppilas joskus puheessaan vedota sopivaan auktoriteettiin näinkin: ”Kuten Martti Luther kirjassaan Kaksi rakkautta toteaa…”.

Oli hienoa kuulua Tuomon tutkijajoukkoon ja kasvaa siinä teologiksi. Projektista muodostui meille ystäväjoukko. Opettajamme oli kiinnostunut siitä, mitä elämäämme ja perheisiimme kuului. Hän jakoi suuret ilon aiheemme mutta pysyi rinnalla myös silloin, kun elämä koetteli. Hän kamppaili omien vaivojensa kanssa ja ehkäpä juuri siksi ymmärsi. Ja kamera kulki aina mukana ja ikuisti yhteisiä vaiheita. Mustavalkoisia laatukuvia katsoessa ainutlaatuiset hetket palautuvat mieleen.

Tuomo haastoi myös kansainvälisen tiedeyhteisön lukemaan Lutheria uudella tavalla. Hän korosti – ja sanon tämän nyt hieman epätarkasti – Lutherin ajattelun realismia. Kristuksen läsnäolo on salattua mutta todellista.  Se ei ole pelkkä puheentapa saati pelkkä mielen tila. Kristus on oikeasti läsnä sydämessä ja liittää yhteyteensä.

Muistan Tuomon joskus miettineen, voisiko läsnäolon ihmeen jotenkin todentaa. Hän arveli, että epätoivoon vaipuneen rukous olisi siitä esimerkki. Kun ei itse enää jaksa rukoilla, läsnäolevan Kristuksen Henki alkaa rukoilla meissä. Sanomattomilla huokauksilla Jumalan Henki vetää epätoivoisen mukaan rukoukseen ja nostaa hänet lopulta jaloilleen.

Aikanaan Tuomon Luther-tulkinta sai myös kansainvälistä tunnustusta. Vaikka mielipiteenvaihto koulukuntien välillä oli tuimaa, toista osapuolta hän kohteli kunnioittavasti. Lutherin tulkintaa koskevat näkemyserot jäivät kyllä olemaan, mutta hengellinen yhteys toisin ajatteleviin säilyi.

Tuomo Mannermaa opetti myös kirkon lukemaan Lutheria. Yhdessä arkkipiispa Martti Simojoen kanssa hän loi kirkkomme ekumeenisen linjan, joka on kestänyt miltei näihin päiviin asti.

Kirkkomme käytti Tuomoa toistuvasti teologisena asiantuntija. Oli kyse kirkon erityisestä virasta ja yhteisestä pappeudesta, Raamatun kääntämisestä tai diakonian ja sielunhoidon teologiasta, kirkossa Tuomoa kuunneltiin. Hän kuuluu niihin teologeihin, joita voidaan syystä kutsua kirkon opettajiksi (doctor ecclesiae).

Sinä opetit meidät – 1980-luvun teologisukupolvet ja tutkijat, kansainvälisen tiedeyhteisön ja kirkon – lukemaan uudella tavoin Lutheria. Et päällekäyvästi ja päsmäten, vaan isällisesti, päättäväisesti ja kärsivällisesti suostutellen, ja kirkkailla ajatuksilla.

Haluan päättää Tuomon omiin ajatuksiin. Pieni kirja Jumalasta sisältää kuvauksen ristinteologiasta. Sen mukaan Jumala kohtaa ihmisen siellä missä tämä on: alhaalla, ihmisen hulluudessa, heikkoudessa, murtuneisuudessa ja synnissä – myös kuolemassa. Vaikka risti on tosi ja väistämätön, päällimmäiseksi nousee kuitenkin toivo.

Tuomo kirjoitti 20 vuotta sitten näin: ”Meidät viedään pimeään yöhön. Kaikki, mitä rakastamme, riistetään meiltä. Ymmärryksemme riisutaan käsitteistä ja kuvista, joilla se on hallinnut todellisuutta. Se ei enää tiedä mitään. Pimeässä yössä loistaa vain pieni Jumalan sanan lamppu. Silloin on uskon hetki.”

Rakkaat ystävät. Nyt on uskon hetki. Pieni Jumalan sanan lamppu loistaa… ja loistaa… ja loistaa. Jos Jumala suo, kohtaamme jälleen taivaassa.