Suolaa ja valoa

Matt. 5:13-16

Puhutteleva kohtaaminen

Piispantarkastuksen perjantaina vierailimme Kivitipussa. Hetkessä meidät ympäröi lähes 50 ihmisen joukko, miehiä, naisia ja lapsia. He tiesivät, keitä olimme. Muutamat halusivat kertoa jotain. Tulkki käänsi. ”Kiitos siitä, että olemme saaneet tulla tänne”, he sanoivat. Tuntui hämmentävältä.

Hetken päästä kysyin, miksi olette tulleet juuri Suomeen. Kiittely jatkui. ”Suomi on kristittyjen maa. Täällä meidät otettaisiin hyvin vastaan ”, he sanoivat ja jatkoivat hetken päästä ”Lappajärvellä on hyviä ihmisiä, olemme saaneet vaatteita ja muita tarpeita”. Pakolaisten kokemus perustui siihen, kuinka viranomaiset ja Kivitipun henkilöstö sekä Lappajärven  ja lähiseudun vapaaehtoiset auttajat olivat kohdanneet heitä.

Palaute

Mitä se tarkoittaa, että muslimi antaa myönteisen tunnustuksen kristitylle. – Noihin kiitoksen sanoihin sisältyi luottamus siihen, että kristityn voi kohdata turvallisella mielellä. Tämä sai minut kyselemään mielessäni. Olemmeko me kristityt annetun tunnustuksen arvoisia? Voiko tuntematon, toisenlainen tulija luottaa siihen, että hädän hetkellä kristityn puoleen voi kääntyä? Onko meissä valoa, josta tämän päivän evankeliumi puhuu?

Sana kristitty kertoo, mihin ja kehen uskomme. Kristitty on Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan seuraaja. Kristus on uskomme varsinainen kohde ja elämämme kiintopiste. Luotamme siihen, että hän pelastaa meidät ja johdattaa ikuiseen elämään. Tulevaisuutemme ja toivomme on hänen hyvyytensä ja tekojensa varassa. Olla kristitty tarkoittaa, että laskee elämänsä Kristuksen käsiin ja elää armosta.

Reformaatio: paluu perusteisiin

Kristillisen kirkon vaiheissa on ollut aikoja, jolloin uskon ydin on uhannut kadota. Monelle kantasuomalaiselle kirkko ja sen sanoma ovat käyneet vieraaksi. Emme enää tunne uskomme ja kulttuurimme perustaa. Silti saatamme kiivailla pakolaisia vastaan ja kantaa huolta toisin uskovien tulosta maahamme. Paljon vakavampi kysymys on, että täällä kristittynä itseään pitävät kadottavat tuntuman siihen, mitä kristinusko opettaa ja mitä Jumalan armo on.

Samankaltaista vaihetta kristikunnassa elettiin uskonpuhdistuksen aikana. Kirkon sanoma oli menettänyt voimansa: evankeliumin suola oli kadonnut ja sen valo lakannut valaisemasta. Moni kristitty eli raskaan taakan alla. Niin tämän elämän siunaus kuin tulevan elämän autuus olivat sidoksissa siihen, kuinka hyvin ihminen pystyi täyttämään vaatimukset. Tässä tilanteessa tarvittiin uskon perusteiden kirkastamista. Mikä sitten oli luterilaisen reformaation sanoma?

Reformaation sanoma

Sen voi jakaa kahteen pääkohtaan: uskoon ja rakkauteen. Näistä kahdesta muodostuvat kristillinen elämä ja kilvoitus.

Usko on sitä, kun oman elämänsä kadottanut ihminen turvautuu Jumalaan. Se on sitä, kun syntinen oivaltaa tilansa ja vetoaa Kristuksen hyvyyteen ja hänen ristinsä tuomaan sovintoon. Tällainen usko on avunhuutoa Isän Jumalan puoleen. Se on luottamusta, että armollinen Jumala kuulee, tulee luokse ja antaa synnit anteeksi. Se on ensimmäisen käskyn täyttämistä: Jumalaa kunnioitetaan, kun häntä pidetään auttajana ja hyvyyden lahjoittajana. Tärkeää on huomata, että usko ei synny ihmisen yrittäessä – se on lahja, armosta ja ilmaiseksi ja kaikesta huolimatta.

Toinen kristinuskon pääkohta on rakkaus lähimmäistä kohtaan. Todellinen rakkaus ei valikoi kohdettaan. Se kohdistuu niin omiin kuin vieraisiin, toisenlaisiin ja tuntemattomiin, kaikkiin. Todellinen rakkaus ei erottele. Se kiinnittää huomion vain lähimmäisen tarpeeseen, jonka se tunnistaa ja pyrkii täyttämään. Rakkaus ei etsi omaansa, ei etuaan eikä hyötyään. Päinvastoin, se on valmis luopumaan omasta toisen hyväksi.

Olemmeko me tunnustuksen arvoisia?

Uskomme on toisinaan epäröivää ja arkaa. Sellaista se saakin olla. Olennaista on, että usko suuntautuu itsestä poispäin, Jumalaan, ja että se kaikissa tilanteissa turvaa Kristuksen armoon. Tätä Luther tahtoi tähdentää aikalaisilleen, kun hän korosti uskon merkitystä.

Usko on myös tarpeellinen rakkauden toteutumiseksi. Rakkautemme saa voimansa uskosta ja sen suomasta vapaudesta. Kun Jumalaa ei tarvitse miellyttää hyvillä teoilla eikä pelastusta ansaita, huomaa lähimmäisen. Hän tarvitsee tekojamme, käsiämme, jalkojamme, ystävällisiä sanojamme, apuamme, kaikkea hyvää, jonka vain pystymme osoittamaan toisia ihmisiä kohtaan.

Tästä aiheutui kyselyni, kun muslimit kiittivät kristittyjä heidän suomastaan turvasta ja avusta. Näin tehdessään jotkut meistä olivat – ehkäpä huomaamatta – todistaneet uskostaan ja hengellisestä vakaumuksestaan. Aivan samoin he tekevät silloin, kun he auttavat oman kotiseudun työttömiä ja vähävaraisia.

Yhteinen tehtävä

Pakolaisperheiden saapuminen on iso tehtävä Lappajärvelle ja sen asukkaille. Ei mene aikaakaan, kun pakolaiset alkavat liikkua keskustassa ja asioida liikkeissä. On tutustuttava ja luotava yhteyksiä uusiin tulijoihin. He kaipaavat myös tekemistä. He toivovat, että voisivat tehdä työtä ja rakentaa suomalaista yhteiskuntaa.

Kunnan työntekijät tekevät parhaansa pakolaisten kotoutumisen hyväksi. Lasten kouluopetus on saatava käyntiin. Myös aikuiset pakolaiset haluavat oppia suomen kielen.

Kaikkea kotouttamista ei voi silti jättää kunnan työntekijöiden huoleksi. Mukaan tarvitaan seurakunta ja eri järjestöt. Onko urheilujoukkueissa tilaa pakolaislapsille täällä Lappajärvellä? Vieläkin tarvitaan talvivaatteita ja kenkiä. Kuka neuvoo, miten asioidaan kaupassa? Ketkä opastavat ruoanlaitossa? Kysymyksiä on monia, samoin myös tehtäviä, jotka kekseliäs rakkaus ottaa hoitaakseen. Ota rohkeasti paikkasi tässä tavallisten auttajien ketjussa, sinua tarvitaan.

Kaikki eivät ole voineet hyväksyä pakolaisten tuloa. Ymmärrän heidän huoltaan. Toivon kuitenkin, että epäröivillä olisi rohkeutta kohdata pakolaiset kasvoista kasvoihin. He ovat tavallisia ihmisiä, he nauravat iloonsa, he itkevät suruunsa, he kantavat huolta joukossaan olevista sairaista ja lastensa tulevaisuudesta. He ovat kuin me, sinä ja minä, Jumalan luomia ainutkertaisia olentoja, hänen silmissään kalliita ja Jumalan valoa elämäänsä kaipaavia. Onko meistä tuon valon välikappaleiksi? Aamen.