"Suvivirsi soikoon!”

Hyvät kesäpäivän viettäjät!

Niin kuin jouluaattona Turun tuomiokirkon kellot lyövät joulurauhan alkamisen merkiksi, niin tänään Lakeuden ristin kellot löivät lähes puoli vuotta myöhemmin kesän alkamisen merkiksi. Monia muitakin merkkejä on jo nähty pitkän aikaa, hyttysiä myöten. Vapaalla kirmaavat koululaiset, pesänrakennuksessa ahertavat linnut ja ampiaiset, kukkivat puut ja pensaat ja kukat, kesäinen sade ja lämmin aurinko ovat tuttuja kesän merkkejä nekin. Uimarannoillakin on lämpiminä päivinä jo väkeä pulikoimassa. Kesä on tullut!

Jo joutui armas aika ja suvi suloinen. Yksi kesän merkki taitaa jo olla tämäkin perinteinen suvivirsijuhla. Kaikista lauluista ja virsistä tähän virteen liittynee eniten kesän tuloon liittyviä muistoja ja tunteita. Se on tuttu ennen kaikkea koulun kevätjuhlista, mutta myös kesän häistä ja juhannuksen juhlista. Heinäkuusta lähtien tämä virsi alkaa jo tuntua vähän samalta kuin joululaulut uuden vuoden aikaan – sen aika alkaa olla ohitse.

Mutta nyt, juuri nyt, on aika laulaa tätä laulua kaikesta sydämestä. Virren kolme ensimmäistä säkeistöä tuovat esiin luomisen ihmeitä ja vetävät meitä kiitokseen ja ylistykseen kaikesta siitä mitä näemme ja koemme kesän tulossa. Katekismuksessa sanotaan: ”Jumala on kaiken Luoja. Hän on sanallaan luonut koko maailmankaikkeuden. Tiede tutkii maailman synnyn arvoitusta sekä luonnon ja ihmisen kehittymistä. Usko luottaa siihen, että kaiken takana on Jumalan luova tahto ja rakkaus luomakuntaa kohtaan”. Tämä ohjaa meitä kiitokseen, kuten Luther puolestaan omassa katekismuksessaan sanoo lueteltuaan ensin kaikki monenlaiset lahjat, joita elämä joka päivä meille tarjoaa: ”Kaiken tämän hän tekee yksinomaan isällisestä, jumalallisesta hyvyydestään ja laupeudestaan, vaikka en sitä lainkaan ansaitse enkä ole sen arvoinen. Tästä kaikesta minun on häntä kiitettävä ja ylistettävä ja tämän vuoksi häntä palveltava ja toteltava. Tämä on varmasti totta”.

Virren neljäs, viides ja kuudes säkeistö vievät ajatusta eteenpäin. Menneet vuodet ovat jättäneet monien nuorten elämään suuri aukkoja, kun kokemukset rippileireiltä tai vanhojen tansseista tai valmistumisjuhlista ovat jääneet väliin tai ainakin vietettäväksi hyvin pienellä joukolla. Samoin nuo vuodet ovat rajoittaneet ja eri tavoin ahdistaneet muunkin ikäistä väkeä. Ja sitten tuli päälle nuo hirveät sota-uutiset, jotka jatkuvat päivä päivältä samanlaisina. Välillä elämästä ja tuntuu, että koko tästä maailmasta puuttuu valo. Pimeys on jäänyt päälle, vaikka aurinko paistaa. Niin myös – ikävä siitä nyt muistuttaa – jo parin viikon päästä alkaa taas päivä lyhentyä ja yöt pimentyä. Mutta juuri sen takia neljäs säkeistö tuo sanomaa pysyvämmästä valosta: ”Oi Jeesus Kristus jalo
ja kirkas paisteemme, sä sydäntemme valo, ain asu luonamme”. Aina ei elämässä ja tässä maailmassa valot loista, mutta silloinkin on hän joka sanoi: ”Minä olen maailman valo, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä”.

Viides säkeistö tule harvemmin laulettua ja siellä onkin vieraampia termejä: Saaronin lilja, Siionin kaste ja Libanonin kaunistus. Saaronin lilja on näyttävä kukka, joka on valtaosan vuodesta vaatimattoman näköinen, mutta puhkeaa kukkaan loppukesästä. Joku kukkaa hoitanut totesi, että ”siinä on mielettömän isot, vaaleanpunaiset ja ihanat kukat, ettei sitä voinut sanoin kuvata”. Saaronin alue sijoittuu Välimeren rannikolle Israeliin. Siionin kaste lienee viittaus helluntaihin, kuten säkeistössä muutenkin puhutaan Hengen virvoituksesta sydämelle.

Viime pyhänä vietettiin juuri helluntaita ja se on uuden syntymisen ja kasvun juhla. Niin kuin vesi ja lämpö saa luonnon puhkeamaan eloon, niin Pyhä Henki vaikuttaa meissä ihmisissä kuin vesi, se vaikuttaa uskoa, toivoa ja rakkautta. Helluntain vietto täällä Pohjolassa osuu kevään puhkeamisen ja kylvön aikaan ja se kuin koko luomakunnan voimalla vahvistaa tämän sanoman. ”Sinä, Jumala, annat runsaat sateet, nääntyneen maasi sinä saat jälleen kukoistamaan”. Ja samoin meidät ihmiset, meidän uskomme.

Psalmissa sanotaan osuvasti: ”Kun sinä lähetät henkesi, se luo uutta elämää, näin uudistat maan kasvot” (Ps 104). Miltä maan kasvot näyttävät nyt? Miltä ne näyttävät syksyllä ja talvella. Minusta ne nyt hymyilevät meille, vaikkakin siinä hymyssä on mukana pientä huolta omasta voinnista. Mutta silti se jaksaa nyt hymyillä meille! Toivottavasti osaamme hoitaa sitä niin, että se hymyilee vielä tulevillekin polville.

Viimeisessä säkeistössä pyydetään edelleen näitä runsaita maan ja meren lahjoja meille, mutta myös Jumalan sanan avautumista niin, että sieltä voimme maistaa Jumalan suloisuutta ja kokea armon lämmittävää aurinkoa elämässä.

Näin tällä jo yli 300 vuotta virsikirjassamme olleella virrellä on edelleen paljon sanottavaa ja annettavaa meillekin. Kuten runoilija P. Mustapää totesi: ”se on kaikkein virtten suloisin”. Tuokoon se meillekin nyt kesämieltä, kiitoksen ja ylistyksen mieltä ja muistutusta siitä valosta, joka valaisee sittenkin, kun kesä on takana ja pimeämmät päivät edessäpäin. Virkistäköön Pyhä Henki uskoamme kuten sade maata ja Jumalan sana valaiskoon tiemme askeleet. Pari kesäistä laulua kuunneltuamme saamme sitten tämän juhlan huipennukseksi yhtyä rakkaaseen suvivirteen.

Hyvää ja siunattua kesää jokahittelle!

Matti Salomäki