Saarna Vaasassa

Hyvät sanankuulijat!

Eilen tuli täyteen 81 vuotta jatkosodan päättymisestä välirauhaan. Eilen julkistettiin myös kolmas piispainkirje, jolla oli ajankohtainen nimi: ”Kutsu rauhaan”. Tämä Tammenlehvän perinneyhdistyksen kirkkopyhä osuu sopivaan ajankohtaan.

Olemme saaneet elää jo pitkään rauhan vuosia. Sotiemme veteraaneja on keskuudessamme enää hyvin vähän ja heidän ikänsä on vähintään sata vuotta. Tammenlehvän Perinneliitto on perustettu hoitamaan ja vaalimaan Suomen vuosina 1939-1945 käymien sotien ja niiden veteraanien perinteitä. Liiton tavoitteena on löytää sellaiset veteraaniperinteen henkiset ja aineelliset ilmenemismuodot, jotka suomalaisen yhteiskunnan kannalta ovat tärkeitä ja muistettavia vielä vuosikymmenienkin kuluttua sekä löytää tälle perinteelle jatkuvuutta ylläpitävät vastuunkantajat. Yksi perinteistä on menneiden vuosikymmentenkin aikana ollut veteraanien, invalidien ja sodissa mukana olleiden kirkkopyhät. Tätä perinnettä voimme tänään jatkaa. Isänmaallishenkisten jumalanpalvelusten sisältönä on myös kiittää isänmaasta ja pyytää varjelusta sen tulevaisuuteen. Se on hyvin ajankohtainen pyyntö nytkin.

Kära gudstjänstdeltagare!

Igår var det 81 (åttioett) år sedan fortsättningskriget tog slut och vapenstilleståndet började. Igår publicerades även det tredje biskopsbrevet, med en aktuell titel: ”Kallelse till fred”. Denna kyrkohögtid för Traditionsföreningen Eklövet kommer vid en lämplig tidpunkt. Innehållet i de patriotiska gudstjänsterna är också att tacka för fosterlandet och be om skydd för dess framtid. Det är en mycket aktuell begäran just nu.

—

Viisas kansa muistaa menneisyytensä ja välittää sitä myös tuleville polville. Sanoihan arvotettu kenraali Ernrooth sen myös tiiviisti näin: ”Kansa, joka ei tunne menneisyyttään, ei hallitse nykyisyyttään, eikä ole valmis rakentamaan tulevaisuuttaan”. Raamatussa on myös kehotus: ”Kuulkaa tämä, te vanhimmat, kuulkaa, maan asukkaat! Onko tällaista tapahtunut teidän päivinänne tai teidän isienne päivinä? Kertokaa siitä lapsillenne, kertokoot he omille lapsilleen ja lastenlapset seuraavalle sukupolvelle” (Joel 1:2,3). Tuo ajatus tulee esiin myös Kalervo Hämäläisen Veteraanin iltahuudossa: ”Hoivatkaa kohta poissa on veljet, muistakaa heille kallis ol, maa kertokaa lasten lapsille lauluin himmetä ei muistot koskaan saa!”

Samanlaista tärkeää perintöä ovat myös Raamatun kertomukset. Monet niistä ovat eläneet vuosisatojen ajan kulkevana perintönä ja opetuksena tuleville polville niin Jumalan uskollisuudesta ja rakkaudesta kuin kutsusta lähimmäisen palveluun. Lähimmäisen rakkaus oli myös yksi syy sille, että aikaisempien sukupolvien miehet ja naiset lähtivät puolustamaan maatamme, kotejamme ja meille tärkeitä arvoja. Mutta mitä on lähimmäisenrakkaus ja kuka on lähimmäiseni? Tähän kysymykseen Jeesus vastasi kertomalla kertomuksen Laupiaasta samarialaisesta.

Tuo tuttu kertomus pitää sisällään yllättäviä käänteitä. Se lähtee liikkeelle hyvin keskeisestä kysymyksestä: Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän? Lainopettaja ei kysy tätä kuitenkaan ollen huolestunut pelastuksestaan, vaan testatakseen Jeesusta. Mutta hän saa vastauksen, joka saattoi johtaa häntä myös pelastuksen tuntemiseen.

Olemme eläneet pitkään monella tavalla rauhallisia vuosia. Pelastuksen kysymyksen on monen kohdalla saattanut korvata ajatus maallisesta menestyksestä ja hyvinvoinnista. Luulen, että sodan läheisyys on voinut herättää uudella tavalla kysymyksen iankaikkisesta elämästä myös pinnalle. Saman voi toki yksittäisen ihmisen elämässä tehdä oma tai läheisen vakava sairaus tai onnettomuus, mikä tahansa muistutus siitä, että tämä elämä on rajallinen. Ja mitä tapahtuukaan sen jälkeen?

Vi har levt fridfullt liv i många år och på många sätt. För många kan frågan om frälsning ha ersatts av idén om världslig framgång och välbefinnande. Jag tror att krigets närhet kan ha väckt fram frågan om evigt liv på ett nytt sätt. Naturligtvis kan detsamma ske i en människas liv genom en allvarlig sjukdom eller olycka, antingen vår egen eller en närståendes – eller gemon någon annan påminnelse om att detta liv har sina gränser. Och vad ska det ske efter det?

—

Jeesus vastasi lain tuntijalle lain kielellä kysyen lain suurinta käskyä, joka oli myös osa juutalaisten uskontunnustusta. Tämän tentin lainoppinut läpäisi. Jeesus kuitenkin muistutti: Tee näin, niin saat elää! Mitä tarkoittaakaan Jumalan rakastaminen yli kaiken ja lähimmäisen rakastaminen itsensä tavoin? Tätä havainnollistaakseen Jeesus kertoo kertomuksen Laupiaasta samarialaisesta.

Tuo kertomus sijoittuu Jerusalemista Jerikoon johtavalle noin 30 kilometrin mittaiselle tielle. Jeriko on yksi maailman vanhimmista edelleen asutetuista kaupungeista, joka sijaitsee Jordanin laaksossa yli 300 metriä merenpinnan alapuolella. Se on ollut suosittu turistikohde, olen itsekin vieraillut siellä. Jeesuksen aikaan tie oli asumattomuutensa ja louhikkoisuutensa ja sen varrella liikkuvien beduiini- ja rosvojoukkojen takia vaarallinen, oikein ryöstäjien paratiisi. Jerikoa kutsuttiin myös pappien kaupungiksi, koska moni Jerusalemin temppelissä palvelevista 18 000 papista asui siellä.

Rosvojoukko yllätti Jerikoon matkanneen miehen, ryöstivät ja pieksivät hänet ja jättivät henkihieverissä tien varteen. Ohi kulkeva pappi kulki ryöstetyn ohitse, ehkä peläten kultillista saastumista tai paikan vaarallisuutta. Samoin toimii seuraavana paikalle saapunut leeviläinen, alemman pappisluokan edustaja. Näiden vaelluksessa ei ollut tilaa tällaiselle arjen jumalanpalvelukselle, jossa lähimmäistä olisi pysähdytty auttamaan.

Olisi voinut ajatella, että näiden kahden jälkeen paikalle saapuu juutalainen maallikko vastakohtana edellä kulkeville. Näin ei kuitenkaan käy, vaan paikalle saapuukin samarialainen, jota juutalaiset pitivät harhaoppisena ja sekarotuisena, kelvottomana edes osallistumaan temppelin jumalanpalveluksiin. Mutta hän on tuosta kolmikosta ainoa, jolla on sydän paikallaan, joka tuntee syvää myötätuntoa pahoinpideltyä kohtaan. Hän ei ajattele ulkoisia vaaroja, omaa mukavuuttaan, taloudellisia menetyksiä tai uhrin kansallisuutta. Hän koskettaa, hoitaa, lääkitsee, kuljettaa, kustantaa hoidon ja lupaa hoitaa tulevatkin kulut. Siinä on esikuva nykyaikaisellekin sosiaalipolitiikalle ja diakonialle – ja kristilliselle lähimmäisenrakkaudelle.

Kertomus alkaa sillä, että lainopettaja laittaa Jeesuksen testiin. Mutta kertomus päättyy siihen, että Jeesus laittaa lainopettajan testiin: Kuka näistä kolmesta sinun mielestä oli ryöstetyn miehen lähimmäinen? Mene ja tee sinä samoin!

Kertomus osoittaa, että lain noudattaminen vaatii täydellisyyttä, saattaakseen iankaikkiseen elämään. Lain edessä me jokainen joudumme kohtaamaan oman pahuuden ja itsekkyyden. Mutta Jumalan armon kohtaaminen synnyttää laupeutta myös toisia kohtaan. Jos ihminen ei elä sovinnossa Jumalan kanssa, hän ei ole sovinnossa myöskään itsensä eikä lähimmäisensä kanssa.

Tätä kertomus ovat tulkinneet vertauskuvallisena muun muassa kirkkoisä Origenes ja uskonpuhdistaja Luther. Tulkinnan mukaan me ihmiset olemme rosvojen ja turmiovaltojen käsiin joutuneita, joiden haavoja laupias Jeesus hoitaa. Me olemme synnin, kärsimyksen ja kuoleman lyöminä tien ohessa ja joudumme hukkaan, jos ei laupias Jumala tulisi, armahtaisi ja ottaisi meitä hoivaansa, jos hän ei maksaisi kulujamme ja parantaisi haavojamme.

—

Hyvät sanankuulijat! Tämän päivän evankeliumi nostaa esiin kaksi tärkeätä kysymystä: miten voisin saada iankaikkisen elämän ja kuka on lähimmäiseni? Ovatko nämä myös meidän kysymyksiämme? Pietismin seurauksena syntyneitä herätysliikkeitä on arvosteltu toisinaan siitä, että ne keskittyvät liikaa omaan pelastumiseen ja jättävät lähimmäisenrakkauden sivuosaan julistuksessa ja toiminnassa. Vaikka pietismi korostikin henkilökohtaisen uskon tärkeyttä, se myös korosti, että uskon tulee näkyä elämässä. Alkuperäinen pietismi vaikuttikin moniin sosiaalisiin hankkeisiin, kuten koulutuksen ja terveydenhuollon kehittämiseen, erityisesti 1700- ja 1800-luvuilla.

Luterilaisuudessa korostetaan uskon ja pelastuksen lahjaluonnetta. Tämän uskon tulisi kuitenkin näkyä lähimmäisen auttamisena ja rakastamisena, jopa vihollisen rakastamisena. Kertomus laupiaasta samarialaisesta tuokin eteemme monet apuamme odottavat, tarkoittaa se sitten tien varrelle rikkoutuneen auton vierellä odottavaa avun tarvitsijaa tai uutiskuvien välittämää sodan ja pommitusten uhria tai nälänhädästä kärsivää kaukaisessa maassa tai sitten hyvinkin läheltä löytyvää avuntarvijaa. Mitä tahtoisit toisten tekevän sinulle, tee sinä samoin heille. Onko meillä aikaa pysähtyä? Onko meillä aikaa kysyä: tarvitseko apua? Onko meillä silmät nähdä hätä tässä maailmassa ja omien polkujemme varrella?

Kära åhörare! Dagens evangelium väcker två viktiga frågor: hur kan jag få evigt liv – och vem är min nästa? Är dessa också våra frågor? Lutheranismen betonar trons och frälsningens gåvanatur. Denna tro bör dock ses som att hjälpa och älska sin nästa, till och med älska sin fiende. Berättelsen om den barmhärtige samariten lockar oss också fram till många som väntar på vår hjälp. Vad ni vill att andra ska göra mot er, gör mot dem också.

Me elämme vahvistuvan polarisaation keskellä. Se tulee näkyviin niin yhteiskunnassa kuin kirkossa ja monilla elämänalueilla. Siihen liittyy vahva jako me- ja ne muut -ryhmien välille. Näin toisista halutaan nostaa esiin vain kaikki negatiiviset piirteet ja omasta ryhmästä vain parhaat puolet. Juuri tähän kertomus laupiaasta samarialaisesta tuo toisenlaisen käyttäytymismallin: jokainen tarvitseva on lähimmäiseni. Ja miten asiaa käsitelläänkään tuomiosunnuntain evankeliumissa: kaiken, minkä olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä, sen te olette tehneet minulle, sanoo Jeesus.

Johannes kehottaa kirjeessään osuvin sanoin: ”Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä” (1 Joh 4).

Piispa Matti Salomäki