”Tiedän, että Lunastajani elää”

Hyvät ystävät!

Meillä on takana mielenkiintoinen ja monipuolinen päivä.  Olemme saaneet tutustua pappien tehtäviin sodissa sekä historian, tämän ajan että tulevaisuuden näkökulmasta. Kiitos Laihian seurakunnalle, kunnalle ja Laihian sotiemme veteraanien muistoyhdistykselle tämän päivän järjestämisestä ja kutsusta saapua tämän aiheen äärelle!

Sota on valitettavasti tullut lähemmäksi ja konkreettisemmaksi Ukrainan tapahtumien myötä.

Tuo sota on koskettanut varsinkin Ukrainassa kipeästi myös siviiliväestöä. Aina kun kuolema tulee lähelle, herää myös niin sanotut perimmäiset kysymykset. On sanottu, että kirkko on olemassa siksi, että täällä kuollaan. Tässä todellisuudessa ymmärretään uudella tavalla pappien ja seurakunnan työn merkitys ja tärkeys.

Kirkon erityisenä tehtävänä on henkisen kriisinkestävyyden vahvistaminen ja sitä työtä papit ovat tehneet myös viime sotien aikana. Se tarkoittaa käytännössä myös hartaustilaisuuksien ja jumalanpalvelusten sekä keskusteluavun ja sielunhoidon tarjoamista. Sielunhoito on ehkä vieraampi termi, mutta se tarkoittaa myös keskustelua, jossa vain on työkaluina myös Raamattu, rukous, rippi ja lähtökohtana papin ehdoton vaitiolovelvollisuus. Edelleenkin aina ison kriisin kohdatessa monet haluavat kokoontua kirkkoon kuulemaan Jumalan sanan lohdutusta ja yhtymään yhteiseen rukoukseen ja virteen. Suurten onnettomuuksien äärellä tunnemme oman pienuuden ja voimattomuuden. Silloinkin voimme turvata elävään Jumalaan.

Viime sotien aikana palvelleiden pappien kertomuksia on koottu eri teoksiin. Seinäjoen entinen kirkkoherra Erkki Kuparinen kertoo Jussi Kuoppalan toimittamassa kirjassa Sotapapit, että papin toiminta rintamalla oli usein ns. juttelujulistusta ja hän kertoo, että ”karun miehen sydämestä löytyi usein puutarha, jossa Jumalan työn merkkinä linnut lauloivat ja kukat kukkivat”. Ja hän toteaa, miten hartaudet korsussa olivat ”korsuliturgiaa”, jossa tekstinlukijana sai toimia kukin miehistä vuorollaan – siis hyvin yksinkertaista ja matalakirkollista uskon ilmaisua.

Samassa kirjassa Lapuallakin pappina toiminut Otso Kianto, Ryysyrannan Joosepin tekijän, kirjailija Ilmari Kiannon poika, kertoo erikoisesta varjeluksesta rintamalla: Äyräpään verisissä taisteluissa heinäkuussa 1944 hän oli komppanian päällikön ja taistelulähetin kanssa keräämässä tuntolevyjä kaatuneilta, kun vihollisen tulenjohtokone ilmestyi näkyviin. Hän kuuli kuin äänen kehottavan: ”Otso, hyppää!”” Hän sukelsi matalaan juoksuhautaan kukkulan reunalla olevien kaatuneiden veljien sekaan. Komppanianpäällikkö ehti suojaan, mutta taistelulähetti löytyi pahoin silpoutuneena myöhemmin. Kianto oli joutunut tulituksessa kaatuneiden ruumiiden, hiekan ja sisälmysten hautaamaksi, niin että kaikki olivat luulleet hänen menehtyneen. Saman päivän aikana perheen vanhin tytär oli koko päivän vähän väliä sanonut, että ”äiti rukoillaan isän puolesta”. Seuraavana yönä veljet tulivat komppanianpäällikön johdolla kaivamaan häntä esiin. ”On niin monta pelastanut, kyllä me ruumis haetaan, ei me pastoria sinne jätetä”, olivat tuumanneet. Yllätys oli, että sieltä löytyikin elossa oleva ja tajuihinsa palannut pastori, yltä päältä veren kovettaman hiekan ja sisälmysten peittämä, mutta elossa. Ei ihme, jos tuollaisten kokemusten jälkeen pappi on osa joukkoa.

Hyvät ystävät, tämän viikon aihe on ”Jeesus antaa elämää”. Jobin kirjasta on yksi viikon teksti, luvusta 19: ”Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.”

Se on lopulta se paras rohkaisu ja toivon sanoma, joka meillä on myös sodan kauheuksien ja muiden käsittämättömien kohtaloiden edessä. ”Minä tiedän, että Lunastajani elää! Hän sanoo viimeisen sanan”.

Voinemme päättää tämän päivän tuon Lunastajan siunaukseen. Ottakaa vastaan siunaus!

Matti Salomäki