Puhe Lapuan hiippakunnan Johtamisen päivillä Seinäjoella 27.8.2021

Toivo käy merkitykselliseksi silloin, kun elämä on jostain syystä uhattuna. Kun vuodesta toiseen huomaa kotiseudun väestön vähenevän ja nuorten muuttavan pois, tulevaisuudenusko ohenee. Kun joutuu luonnonkatastrofin riepottelemaksi, ja selviytymisen mahdollisuudet ovat äärimmäisen heikot, on epätoivo lähellä. Oma lukunsa on koko maailmaa uhkaava ahdinko, jonka koronavirus ja ilmaston raju muutos aikaansaavat. Unohtaa ei pidä myöskään syntistä, joka tietää rikkoneensa Jumalaa ja lähimmäistä vastaan, eikä häntä, joka epäonnistuu kristityn kilvoituksessa. Toivon äärirajoilla on hän, joka kamppailee vaikean sairauden ja kuoleman uhan kanssa. Luetteloa voisi jatkaa…

Kaikki edellä mainitut ovat jollain tapaa ahdingossa: heillä on hätä. Vai olisiko parempi sanoa: kaikilla meillä on hätä. Ja hädässä tarvitaan elämää ylläpitävä toivo. Muutoin ei jaksa.

1. Kaikkivaltias ja hyvä Jumala?

Ahdinkoon joutuminen pakottaa kristityn perimmäisten kysymysten äärelle. Yksi näistä on: millainen on meidän Jumalamme? Epidemiaa voi tulkita niin, että sen kautta Jumala osoittaa kaikkivaltiutensa ja ankaruutensa. Hän tekee tunnetuksi majesteettisuutensa ja sallii koko ihmiskunnan joutua ahdinkoon. Saamme tuta Isän kädestä. Se on todellista ja kovaa – ei kuviteltua. Pinnallinen kuva Jumalasta, joka on aina ystävällinen eikä koskaan suutu saati vihastu, on särkynyt.

Jumalan majesteettisuus oli tuttua myös ensimmäisille kristityille. Apostoli Paavali joutui rohkaisemaan sisariaan ja veljiään, jotta nämä kestäisivät ahdingossa ja säilyttäisivät toivonsa. Selviytyminen oli mahdollista, koska Jumalamme on, kuten hän kirjoittaa Korintin seurakunnalle, ”armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!” (2. Kor. 1:3). Isän armahtavaisuuden ansiosta toivolla on katetta. Jumalalta tulevan lohdutuksen voimalla kristityt voivat myös rohkaista toisiaan kestämään ahdingossa (2. Kor. 1:4–7).

Apostoli Paavali on vakuuttunut, että ankarista koettelemuksista huolimatta Isän tahto ihmistä kohtaan on hyvä. Hän ei ole jättänyt luotujaan yksin kamppailemaan. Kaikki kansat saavat laittaa toivonsa ihmiseksi tulleeseen Jumalan Poikaan, hän kirjoittaa roomalaisille (Room. 15:12). Vanhan Testamentin Kaikkivaltias Herra on siten Paavalille toivon Jumala. Toivon Jumala ei hylkää, vaan täyttää ilolla ja rauhalla ihmisen, kun tämä uskoo ja turvautuu häneen (Room. 15:13). Jumalan toimintaa ihmistä kohtaan ohjaa rakkaus. Se kestää kaiken, ja kaikessa se toivoo, vakuuttaa Paavali korinttilaisille (1. Kor. 13:4–7). Sen varassa kärsivää maailmaa voidaan lohduttaa.

2. Inhimillinen toivo ja jumalallinen toivo

Inhimillinen toivo ja kristityn lahjaksi saama toivo eivät ole yksi ja sama asia. Niiden yhteisiä piirteitä ovat kuitenkin odottaminen ja halu saavuttaa kaivattu päämäärää. Mutta ne myös eroavat toisistaan.

Ihmisen toivo on sidoksissa siihen, millä varmuudella tai todennäköisyydellä toivon kohde voi toteutua. Ihminen on toiveikas silloin, kun hän tietää, että tavoite on saavutettavissa. Urheilija luottaa voitonmahdollisuuksiinsa, jos hän on harjoitellut ahkerasti sekä tietää olevansa hyvässä kunnossa ja kykenevänsä muita parempaan suoritukseen. Vaikka lopputulosta ei etukäteen varmuudella tiedä, monet tosiasiat kuitenkin puhuvat menestyksen puolesta.

Ihmisen toivo saa siten voimansa havaittavista tosiasioista ja edellytysten arvioinnista. Jos kuitenkin tapahtuu jotain odottamatonta tai omat voimat heikkenevät, niin toivotun vastakohta alkaa näyttää ilmeiseltä. Silloin inhimillinen toivo uhkaa kadota. Se menetetään lopullisesti, kun tavoite karkaa ihmisen ulottumattomiin.

Jumalan ja kristityn toivo on toisenlaista. Se syntyy, vaikka toivotun vastakohta on aivan ilmeinen ja väistämätön. Kristitty tarvitseekin toivoa juuri silloin, kun toivottu kohde on tyystin kadoksissa ja kun järkisyyt puhuvat vastakohdan toteutumisen puolesta.

Tämä tarkoittaa, että kristitty toivo ei ole ihmisen ominaisuus, joka herää tarpeen tullen tai jonka voi tahtonsa ponnistuksella saada aikaan. Toivo on lähtöisin Jumalasta ja siksi ihmisen ulottumattomissa. Se syntyy, kun kuulemme evankeliumin Jumalan hyvyydestä ja ihmisrakkaudesta, siis Kristuksesta.

3. Usko Kristukseen toivon edellytyksenä

Paavali sanookin, että Kolossan seurakunnan kristityt kuulivat kristityn toivosta vasta sitten, kun heille julistettiin totuuden sanaa. Evankeliumi Jumalan armosta aikaansai uskon Kristukseen. Lupaus pelastuksesta, joka odotti taivaassa, kannusti. Toivon varassa heidän uskonsa kesti. Ja toivo sai heidät myös välittämään lähimmäisestä (Kol. 1:3–8).

Apostoli Paavalin kirjeissä toistuu ajatus, että kristitty kestää ahdistuksissa ja jaksaa toivoa, kun hän uskoo ja turvautuu Kristukseen. Paavali toteaa esimerkiksi kirjeessään oppilaalleen Timoteukselle, että Jeesus Kristus on jokaisen kristityn toivo (1. Tim. 1:1). Toivolla on perusta, kun Kristus on kristityn elämän todellisuutta. Se on Kristuksessa olemista samaan tapaan kuin usko, joka aikaansaa kristityn ja Kristuksen välillä syvän, erottamattoman yhteyden. Sen vuoksi Paavali toivoo, kuten hän sanoo, ”Kristuksessa” (Fil. 2:19).

Paavalin ja myös Lutherin teologian ydinajatus on, että uskon ja toivon välityksellä Kristus elää kristityssä. Paavali toteaa galatalaisille: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani” (Gal. 2:20). Kolossan seurakunnalle hän vakuuttaa: ”Kristus teissä, kirkkauden toivo.” (Kol. 1:27).

Kristuksen läsnäolo on Lutherin pelastuskäsityksen eli vanhurskauttamisopin lähtökohta. Sydämessä asuvan Kristuksen vuoksi Jumala pitää kristittyä vanhurskaana mutta myös tekee hänestä vanhurskaan. Edellistä kutsutaan vanhurskaaksi julistamiseksi, jälkimmäistä vanhurskaaksi tekemiseksi. Edellinen on kokonaisvaltaista, ja se saa aikaan ihmisen aseman muutoksen suhteessa Jumalaan. Jälkimmäinen on tämän elämän ajan alkavaa ja epätäydellistä, samalla kuitenkin todellista, joskaan ei näkyvää. Vanhurskaaksi tekeminen muuttaa ihmistä ja laittaa hänessä alulle uuden elämän.

Näin opettaessaan Luther on tietoinen siitä, ettei Kristus aikaansaa uutta elämää kristityssä yhdessä humauksessa. Synti, kuolema ja pahuus ovat yhä edelleen kristityn vaivoina. Kristus ja Pyhä Henki tekevät silti kristityssä lakkaamatta työtään. Sen vuoksi toivo pelastuksen toteutumisesta ei raukea. Paavali rohkaisee Galatan seurakunnan kristityitä: ”Koska me uskosta olemme saaneet Hengen, odotamme hartaasti, että toivomme toteutuisi ja me saavuttaisimme vanhurskauden.” (Gal. 5:5).

4. Toivo on armolahja – katolisen toivon teologian kritiikki

Pelastusopin kohdalla luterilainen reformaatio arvosteli lujaa aikansa katolista käsitystä ihmisen pelastumisesta. Tomistista ajattelua seuraavan katolisen opetuksen mukaan – silloin ja nyt – usko, toivo ja rakkaus ovat teologisia hyveitä. Ne ohjaavat (disponoivat) kristittyjä elämään suhteessa Pyhään Kolminaisuuteen. Teologisten hyveiden alkuperä, motiivi ja kohde on Jumala. Uskon toimesta Jumala tunnetaan, häneen kohdistuu toivo ja häntä rakastetaan (ollaan armeliaisia) hänen itsensä vuoksi.

Luterilaisen reformaation kritiikki kohdistui osaan aristotelis-tomistista hyve-oppia. Yhtä mieltä oltiin siitä, että teologisten hyveiden alkuperä, motiivi ja kohde on Jumala. Tällä kohtaa Luther on aikansa katolisiin teologeihin verrattuna hyvin jumalakeskeinen: sen vuoksi hän kutsuu kolmea teologista hyvettä jumalallisiksi hyveiksi.

Luterilaisuus poikkeaa kuitenkin katolisesta hyve-opista hyveen käsitteen ymmärtämisessä. Tomistisen tulkinnan mukaan hyve on habitus, hyveen harjoittajan pysyvä tila ja aksidentaalinen ominaisuus, kvaliteetti. Ihminen voi vaalia ja kehittää itsessään inhimillisiä eli moraalisia hyveitä, kun hän harjoittaa niitä ja kun ihmistä kasvatetaan. Vähitellen moraaliset hyveet ja erityisesti kardinaalihyveet (harkitsevuus, oikeudenmukaisuus, rohkeus ja kohtuullisuus) suuntaavat tekomme, Jumalan tarkoittamaan kohteeseen. Kun ihminen tekee sen mikä on hänelle mahdollista ja yrittää rakastaa Jumalaa, tämä vuodattaa ihmiseen armonsa. Tässä mallissa jumalallisen armon tehtäväksi jää puhdistaa ja kohottaa hyveiden harjoitus korkeammalle tasolle. Tämä koskee erityisesti Jumalan rakastamista yli kaiken.

Luther luopui keskiajan katolisesta hyve-opista, koska hän tunnisti siinä pelagiolaisuuden ja synergismin. Pelastuksesta tuli pääasiassa ihmisen teko. Sen tilalle Luther asetti uskon, joka on turvautumista ja luottamusta Jumalaan ja yhdistymistä tämän kanssa. Säilyttääkseen teologisten hyveiden jumalallisuuden, hän korosti uskossa läsnäolevan Kristuksen merkitystä. Kun Kristus asuu kristityssä, hänen uskonsa, rakkautensa ja toivonsa alkuperä, motiivi ja päämäärä ovat Kristus. Kristuksesta tulee kristityn olemistodellisuus, hänessä on kaikki.

Usko, toivo ja rakkaus eivät siten ole ihmisen hyveitä tai hänessä olevia pysyviä mielentiloja, vaan Jumalan ihmiseen vuodattamia armolahjoja. Tästä on seurauksena, että ihminen ei voi herättää itsessään jumalallista toivoa. Toivo tulee meihin ulkopuolelta, Jumalasta, mutta on todellista silloinkin, kun ihmisen omat mahdollisuudet on käytetty ja kun kaikki näyttää vastakkaiselta. Vaikka mitään inhimillistä toivoa ei olisikaan näkyvissä, siitä huolimatta toivon mieliala valtaa kristityn. Hän luottaa Jumalaan ja tämän hyvyyteen. Ja lopulta ihminenkin alkaa toivoa huolimatta kaikesta vastakkaisesta.

5. Abraham uskon ja toivon esikuvana

Uuden testamentin henkilöistä Abraham on tärkein toivon esikuva. Inhimillisesti katsoen hänellä ja Saaralla ei ollut mitään mahdollisuutta saada perillistä. Jumala oli kuitenkin luvannut Abrahamille, että hänestä tulisi monien kansojen isä. Tähän lupaukseen Abraham luotti.

Paavalin mukaan Abraham uskoi häneen, joka tekee kuolleet eläviksi ja kutsuu olemattomat olemaan (Room. 4:17). Ihmiselle se oli mahdotonta, ei kuitenkaan Jumalalle. Sen vuoksi Abraham toivoi, kuten apostoli kirjoittaa, vaikka toivoa ei ollut (Room. 4:18). Abraham toivoi, vaikka inhimillisesti katsoen kaikki puhui hänen toivonsa toteutumista vastaan, ja sai perillisen.

Abrahamin elämänvaiheista löytyy toinenkin esimerkki toivosta. Se sisältyy rajuun kertomukseen siitä, kuinka Jumala koetteli Abrahamia ja käski häntä uhraamaan ainoan poikansa. Ei ole vaikea aavistaa, miltä Abrahamista tuolloin tuntui. Yhdestä epätoivosta oli selvitty, Jumala oli pitänyt lupauksensa ja antanut heille perillisen. Nyt sama Jumala käski isää uhraamaan poikansa.

Kun apostoli Paavali kauan myöhemmin muistuttaa roomalaisia Abrahamin toivosta, hänen mielessään on Iisakin uhraaminen. Uhripaikkaa valmistellessaan Abraham asetti jälleen toivonsa Jumalaan, joka oli osoittautunut uskolliseksi. Perustelu oli sama kuin perillistä toivottaessa: Abraham päätteli, että Jumala kykenee herättämään kuolleistakin Iisakin (ks. Room. 4:17–18); Hepr. 11:19). Tämä usko ja toivo johtivat siihen, että viime hetkellä Herran enkeli puuttui tilanteeseen ja esti Iisakin uhraamisen.

Toivon varassa kristitty saa siis luottaa Jumalaan, joka kykenee tekemään kuolleen eläväksi ja jolla on valta kutsua olematon olemaan. Toivon viimeinen koetinkivi on lähtö täältä Isän Jumalan luo. Vaikka kuolema näyttää nielevän kaiken, ylösnousemuksen toivo on luja. Isä on uhrannut Poikansa ja herättänyt hänet kuolleista. Sen vuoksi elämä Kristuksen yhteydessä jatkuu.

6. Toivo ja Jumalan vieras työ

Abrahamin ankarat kokemukset pakottavat meidät kysymään, miksi Jumala koettelee kristityitään näin ja ajaa heidät epätoivon partaalle. Miksi Jumala tuhoaa ennen kuin hän herättää toivon ja luo uutta?

Kristityn tilanne kasteen jälkeen on seuraavanlainen. Kasteessa lahjaksi saadusta Kristuksesta huolimatta Jumalan työ on hänessä vielä kesken. Sen vuoksi Jumala koettelee, antaa ristejä kannettavaksi ja sallii kristittyjensä myös langeta. Jumala tekee – niin kuin luterilaisessa perinteessä on tapana sanoa – vierasta työtään ristinteologiansa mukaisesti. Se tarkoittaa, että hän tekee ihmisen oman viisauden hulluudeksi, hän osoittaa hyvyytemme pahuudeksi, hän saa meidät pettymään omaan erinomaisuuteemme, hän sallii kiusaukset ja lankeemukset ja lopulta hän riistää ruumiiltamme elämän. Tällainen toimintatapa on kovaa sille, joka on Jumalan vieraan työn kohteena.

Jumalaa voi näin verrata savenvalajaan. Toistuvasti Hän murtaa muotomme, tekee meistä ei-mitään ja antaa sitten savelle uuden muodon. Hän toimii näin, jotta kristitty yhä uudestaan turvautuisi häneen ja ottaisi vastaan Jumalan hyvyyden lahjan. Hän toimii vastakohdan kautta luodakseen uutta.

Lopulta savenvalajan urakka tulee valmiiksi. Kuolemassa siirrymme taivaaseen Isämme luo, ja usko muuttuu näkemiseksi. Silloin käy ilmi, mitä Kristus on meissä saanut aikaan. Tuohon hetkeen asti tarvitsemme kuitenkin toivon. Sen rohkaisemana ja lohduttamana odotamme savenvalajan työn valmistumista, päämäärää, joka on meiltä salattu.

7. Toivo ja hengellinen kilvoitus

Edellä todettu merkitsee kristityn näkökulmasta jokapäiväistä kilvoitusta. Paavali puhuu myös hengellisestä taistelusta. Kiusaaja yrittää saada kristityn luopumaan uskosta armolliseen Jumalaan ja rakkauden teoista lähimmäistä kohtaan. Jotta kristitty kestäisi taistelussa siihen asti, kunnes Herran päivä äkkiarvaamatta koittaa, hänen on pidettävä yllään hengellinen varustus. Usko ja rakkaus ovat hengellisen taisteluvarustuksen haarniska. Toivo puolestaan on kypärä. Tähän asuun pukeutuneena kristitty voi pelotta vastustaa kiusaajaansa (1. Tess. 5:8). Kristityn usko saa toivolta rohkeuden, joka on tarpeen kohdattaessa vastoinkäymisiä ja ahdinkoja. Toivo ikään kuin johtaa taistelua ja varmistaa kilvoituksen jatkumisen niin, että Jumalan alkama hyvä työ toteutuu.

Taistelussa toivon voima on siinä, että se suuntaa kristityn tarkkaavaisuuden yhä uudestaan Jumalan hyvyyteen. Koska toivon kohteena on elävä Jumala, joka saa kuolleen elämään ja olemattoman olemaan, Paavali rohkaisee Timoteusta näin: ”Siksihän me näemme vaivaa ja kilvoittelemme, että olemme panneet toivomme elävään Jumalaan, joka on kaikkien ihmisten pelastaja, varsinkin uskovien” (1. Tim. 4:10).

Kristityn kilvoitus kohti pelastusta etenee monen ahdingon kautta. Toivon ansiosta hän jaksaa kärsivällisesti odottaa päämäärän saavuttamista. Monta huokausta on kuitenkin edessä. Apostoli Paavali toteaa tästä Rooman seurakunnalle seuraavasti: ”Me, jotka olemme ensi lahjana saaneet omaksemme Hengen, huokailemme odottaessamme Jumalan lapseksi pääsemistä, ruumiimme lunastamista vapaaksi” (Room. 8:23).

Paavalin sanoista voi huomata, että Pyhä Henki on laittanut alulle uuden elämän. Koko ihminen ei kuitenkaan vielä noudata Jumalan tahtoa. Sen vuoksi kristitty huokaa Jumalan puoleen ja odottaa vapautumistaan. Paavalin sanoin: ”Meidät on pelastettu, se on varma toivomme. Mutta toivo, jonka jo näkee täyttyneen, ei enää ole toivoa… Jos taas toivomme jotakin mitä emme näe, me myös odotamme sitä kärsivällisesti.” (Room. 8:24–25).

8. Toivo ja rukous

Aina pelkkä odottaminen ei kuitenkaan riitä. Yksi selviytymisen keino on rukous. Suuressa ahdingossa rukouskin voi kuitenkin tuntua mahdottomalta. Paavali lohduttaa lukijoitaan muistuttamalla, että ahtaalle joutuessaan kristitty ei ole yksin. Pyhä Henki toimii hänessä ja herättää huokauksillaan toivon ja rukouksen mielialan. Hengen läsnäolo on välttämätöntä, sillä ahdingossa ihminen ei edes tiedä sitä, mitä hänen tulisi tehdä, mikä olisi nyt viisasta ja mitä Jumalalta tulisi pyytää. Ankarimmassa epätoivossa ihmisen huulilta ei nouse rukous eikä hätähuuto Jumalan puoleen.

Silloin, ja oikeastaan jo ennen kuin ihmisen hätä on pahimmillaan, Pyhä Henki alkaa toimia. Paavalin mukaan ”Henki auttaa meitä, jotka olemme heikkoja. Emmehän tiedä, miten meidän tulisi rukoilla, että rukoilisimme oikein. Henki itse kuitenkin puhuu meidän puolestamme sanattomin huokauksin.” (Room. 8:26).

Nämä huokaukset Pyhä Henki osoittaa Isälle. Samalla hän vetoaa Kristuksen sovitustekoon. Hän pyytää Isää katsomaan Poikansa täydellistä vanhurskautta, heltymään vihassaan ja armahtamaan syntisen. Näin ihmisen huoli ja ahdistus on Pyhän Kolminaisuuden persoonien sanattomassa ja ääneen kuulumattomassa vuoropuhelussa.

Ja taivaassa Isä kuulee ja ymmärtää Pyhän Hengen puheen. Paavali jatkaa: ”Ja hän, joka tutkii sydämet, tietää mitä Henki tarkoittaa, sillä Henki puhuu Jumalan tahdon mukaan pyhien puolesta.” (Room. 8:27). Tästä syystä Pyhää Henkeä kutsutaan myös Puolustajaksi. Kristityllä on turvanaan Isän kasvojen edessä Pojan teko ristillä ja Hengen sanattomat esirukoukset.

Kun tällaista huokaamista on kestänyt aikansa, Pyhä Henki saa mukaansa ihmisen oman heikon hengen. Kristityn sydämessä alkaa soperrus ”Herra armahda, Kristus armahda, Herra armahda”. Sanaton rukous muuttuu Pyhän Hengen ja ihmisen yhdessä sanoittamaksi rukoukseksi. Missä Pyhä Henki näin toimii ja saa ihmisen huutamaan armoa, siellä jaksetaan odottaa Jumalan tahdon toteutumista ajautumatta lohduttomaan epätoivoon.

9. Toivo ja rakkaus

Edellä olen kysynyt, mikä on kaiken tämän, ahdinkoon joutumisen ja toivon heräämisen, tarkoitus? Mihin Jumala pyrkii, kun hän tällä tavoin koettelee kristityitään? Yksi näkökohta on vielä sanottava.

Kolmella jumalallisella hyveellä on paikkansa kristityn elämässä. Usko on kaiken perusta, koska uskon kautta Jumala antaa meille lahjaksi Kristuksen. Salatulla mutta todellisella tavalla hän elää meissä. Aikanaan usko lakkaa ja muuttuu näkemiseksi. Silloin pelastuksen todellisuus on käsin kosketeltavaa.

Toivokin on tarpeen vain ennen päämäärän saavuttamista. Sen avulla voimme kohdata vastoinkäymiset ja ahdingot. Toivon kautta jaksamme kärsivällisesti odottaa ja kilvoitella sekä kestämme, kun Jumala tekee vierasta työtään meissä. Toivon varassa katsomme rohkeasti tulevaisuuteen, näkymättömään Jumalan maailmaan. Luotamme hänen mahdollisuuksiinsa ja toivomme, vaikka toivoa ei enää olisikaan. Toivon varassa jättäydymme elävän Jumalan käsiin, hänen, joka saa olemattoman olemaan.

Edellä todetusta voi päätellä, että kolmesta jumalallisesta hyveestä usko ja toivo ovat lähellä toisiaan. Ne kuitenkin lakkaavat tämän elämän päätyttyä. Ainoa, joka jää jäljelle pysyvästi, on rakkaus. Siksi uskon ja toivon tähtäyspisteenä on se, että kristitty toteuttaa rakkauden kaksoiskäskyä elämässään. Rakkaus, kaikessa keskeneräisyydessään, jää siis olemaan. Siksi se on näistä kolmesta suurin.

Hyvät kuulijat! Meidän Herramme on toivon ja lohdutuksen Jumala. Näillä sanoilla ”rohkaiskaa ja vahvistakaa siis toinen toistanne.” (1. Tess. 5:11)

 

© Simo Peura