Alustus Lapuan hiippakunnan synodaalikokouksessa

TUNTEMATON LUTERILAISUUS

1. Oman aikansa Lutherit

Katolinen tutkija Peter Manns totesi 1980-luvun alussa ennen Lutherin syntymän 500-vuotisjuhlaa tähän tapaan: ’vasta viime aikoina olemme oppineet tuntemaan Lutheria’. Näin sanoessaan hän todennäköisesti tarkoitti omia tutkimustuloksiaan. Lausumaan sisältyi kuitenkin myös kritiikki protestanttista Luther-tutkimusta kohtaan. Se inspiroitui kirkkojen välisestä vastakkainasettelusta ja pyrki siksi osoittamaan niiden väliset erot. Siihen uskonpuhdistaja toki tarjosi paljon mahdollisuuksia kärjekkäillä kannanotoillaan.

Vastaavanlainen pyrkimys on ilmennyt usein reformaation 100-vuotismerkkivuosia vietettäessä. Vuonna 1617 juhla auttoi vakiinnuttamaan luterilaisten ja reformoitujen identiteettiä. Samalla nämä kirkkokunnat polemisoivat ankarasti katolista kirkkoa ja juhlivat Lutheria vapauttajana Rooman ikeestä. Vuonna 1917 Luther kuvattiin ensimmäisen maailmansodan keskellä saksalaiseksi kansallissankariksi. Lutherin juhlintaa ovat kulloinkin helposti ohjanneet kyseisen ajan poliittiset ja kirkkopoliittiset tavoitteet sekä aatehistorialliset vaikutteet.

Tällä kertaa juhlavuotta vietetään ekumenian aikakautena. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun luterilaisten ja katolisten oppikeskustelut käynnistyivät. Vuoteen 2017 sisältyy kunnianhimoinen pyrkimys välttää aiemmat vastakkainasettelut ja viettää juhlaa yhdessä. Saapa nähdä, onnistuuko. Yhä edelleen sanalla ’reformaatio’, ja vielä enemmän sanalla ’uskonpuhdistus’, on kuulijoille eri kaiku. Katolisille reformaatio merkitsee lännen kirkon jakautumista; luterilaisille evankeliumin uudelleen löytämistä, uskonvarmuutta ja kristityn vapautta.

On toinenkin muutostekijä, joka vaikuttaa reformaation juhlintaan. Se on länsimaisten yhteiskuntien maallistuminen. Synodaalikirjassa Kari Immonen kirjoittaa tästä kuvattuaan ensin luterilaisuutta osana suomalaisen kulttuurin syvärakennetta. Hän toteaa näin: ’Ensinnäkin meille on syntynyt nuori polvi, jolle luterilaisen tradition keskeisetkin piirteet ovat tuntemattomia ja joka on etääntynyt varsin kauas kaikesta siitä, mitä edellä olen kirjoittanut [kirkon kulttuurinen paikka yhteiskunnassa]. Toiseksi voimakkaan maahanmuuton seurauksena ajatus Suomesta luterilaisen yhtenäiskulttuurin maana on murentunut. Jatkossa luterilaisuuden vaikutus suomalaiseen yhteiskuntaan ja kulttuuriin onkin yhä suurempi kysymysmerkki.’ (s. 85)

Kirkon yhteiskunnallisen vaikutuksen takana on luterilainen eetos, ja sen takana ovat puolestaan luterilaisen uskon ydinkohdat. Näin ainakin ajattelemme, vaikka eetokseen ovat vaikuttaneet toki muutkin tekijät. Meistä luterilaisen perinteen vaikutus yhteiskuntaan on myönteistä ja vaalimisen arvoista. Välttämättä emme ole kaikesta vaikutuksesta edes tietoisia, ja osa on sellaista, jota kritisoimme. Yksi juhlavuoden tavoitteista on tehdä luterilaista perinnettä tunnetuksi.

Tässä puheenvuorossa jätän sivummalle sellaiset yhteiskunnallista vaikutusta ilmentävät seikat, jotka tunnetaan hyvin. Näitä ovat mm. lukutaidon opettaminen kansalle, työn ahkeruuden ja rehellisyyden arvostus ja vaikkapa hyvinvointivaltion puolustaminen 1900-luvun lopulla. Näitä ilmiöitä Immonen on kuvannut taitavasti. Keskityn sen sijaan hahmottamaan luterilaisuuden katsomuksellista perustaa, josta edellä kuvattu suoraan tai välillisesti kumpuaa.

2. Raamatun lisäksi on muitakin totuuden lähteitä

Lutherin mielestä jokaisen oli voitava lukea Raamattua itse, koska vain sanan omaksumisen kautta saattoi syntyä yhteys Jumalaan. Tästä syystä hän käänsi Raamatun saksankielelle. Uusi testamentti ilmestyi saksaksi jo 1522, koko Raamattu 1534. Hänen esimerkkiään seurasivat muut uskonpuhdistajat eri maissa. Luterilaisissa kirkoissa kansaa opetettiin lukemaan ja kasvatettiin kristilliseen uskoon. Vähä katekismuksen avulla ihmiset opetettiin ymmärtämään kristinuskon pääkohdat, Iso katekismus perehdytti papit laajemmin samaan asiasisältöön.

Raamattu on Jumalan sanana luterilaisille armonväline. Sanalla on lisäksi sakramentaalinen luonne. Se tarkoittaa, että evankeliumi Kristuksesta sulkee sisäänsä julistuksen sisällön ja lahjoittaa sen kuulijoille. Sana ei anna vain tietoa jostakin kauan sitten tapahtuneesta vaan tuo sen kuulijan ulottuville. Kasteen ja ehtoollisen sakramentin tavoin myös Jumalan sana tekee osalliseksi Kristuksesta. Tästä näkökulmasta on huolestuttavaa, että pappien kiinnostus Raamattua ja sen tutkistelua kohtaan on 2000-luvulla merkittävästi vähentynyt.

Raamatun asemaa korostaessaan luterilaisuudessa on toisinaan päädytty myös yksipuolisuuksiin. Vähemmälle huomiolle on jäänyt, että Luther tunnusti useita kristillisen uskon ja totuuden lähteitä. Raamatun lisäksi näitä ovat kirkon traditio eli vanhakirkolliset uskontunnustukset ja kirkkoisät, kirkolliskokousten päätökset ja jumalanpalvelustekstit sekä kirkkolaki ja järjestys. Vaikka Luther kiisti näiden lähteiden erehtymättömyyden ja absoluuttisuuden Raamattuun verrattuna, hän ei niitä silti hylännyt. Tämä kokonaisuus tulee pitää mielessä, kun tulkitsemme kirkon uskoa muuttuvassa ajassa.

Kirkossa erityisesti opetusviran piispojen ja papiston tehtävä on yhdessä etsiä vastauksia uskon ajankohtaisiin kysymyksiin. Tässä tehtävässä meidät on sidottu Raamattuun ja muihin totuuden lähteisiin. Ne eivät ole pelkkiä virikekirjoja, vaan tradition ja sen jatkuvuuden ylläpitäjiä. Niiden valossa, Raamattu ylimpänä, arvioidaan myös kirkon opetusviran näkemyksiä. Tähän meidän pappien on suostuttava.

Kirkkoon ja sen opetusvirkaan kohdistamastaan kritiikistä huolimatta luterilaisuus sitoutui sekä Raamattuun että kirkon traditioon. Tämä on itseymmärryksemme edelleen. Sitoutuminen käy ilmi esimerkiksi Augsburgin tunnustuksesta, kun Melanchthon toteaa 21 oppiartiklan päätteeksi: ’Tässä ovat esitettyinä meidän oppimme piirteet. Siitä voidaan todeta, ettei siinä ole mitään, mikä on ristiriidassa Raamatun tai katolisen kirkon tai Roomankaan kirkon kanssa, sikäli kuin kirkon oppi on isien kirjoituksista meille tunnettua.’

3. Lailla ja evankeliumilla on eronsa mutta myös yhteys

Raamatun tulkinnan ja julistuksen apuneuvona luterilaiset käyttävät lain ja evankeliumin erottamista. Lain sisältö voidaan tiivistää rakkauden kaksoiskäskyyn eli uskon ja rakkauden vaatimukseen. Laille on tunnusomaista, että se vaatii ja edellyttää kokonaisvaltaista ja kokosydämistä täyttämistään. Vaikka Luther puhuu kristityn vapaudesta, hän ei luovu edellä kuvatun vaatimuksen pysyvyydestä. Uskonpuhdistaja on samalla kuitenkin tietoinen siitä, että asetettua tavoitetta ei saavuteta käskyjä noudattamalla. Laki vaatii, ajaa, uhkaa, lyö ja nuhtelee mutta ei lahjoita mitään.

Evankeliumi puolestaan on lain vastakohta: se antaa ja lahjoittaa. Sen sisältönä on Kristus, hänen persoonansa, sanansa ja tekonsa. Lutherin mukaan evankeliumi voi olla joko lyhyt tai pitkä puhe siitä, että Kristus on kuolemallaan ja ylösnousemisellaan voittanut synnin, kuoleman ja helvetin. Saman asian voi siis kuvata monisanaisesti tai välähdyksenomaisesti. Olennaista on, että Kristus-puhe ei ole yleisluontoista kertomusta Jeesus Nasaretilaiseen liittyvistä historiallisista tapahtumista.

Julistuksen tähtäyspisteenä tulee olla se, että Kristus ja kaikki hänen tekemänsä on tapahtunut ’minulle’ ja ’minua varten’. Lutherin mukaan evankeliumi oivalletaan ja omaksutaan vasta silloin, kun kuulemme sanottavan: ’sinun omaasi on Kristuksen elämä, opetukset, teot, kuolema, ylösnousemus ja kaikki, mitä hän on, mitä hänellä on ja mitä hän tekee ja voi.’ Koen, että omalla kohdallani tähän liittyvät saarnaamisen suurimmat vaikeudet.

Asian toinen puoli, lain ja evankeliumin yhteys, näyttää jäävän usein sivuun. Evankeliumi toteuttaa lain vaatimukset, koska se synnyttää uskon ja lahjoittaa Kristuksen. Kristus-uskosta puolestaan seuraavat rakkauden teot. Lain ja evankeliumin sisällöllinen yhteys on siis tämä: mitä laki vaatii, sen Kristuksen evankeliumi lahjoittaa. Jumalan sanan kahden puolen huomaaminen varmistaa siten sen, että Kristus pysyy (Christum treibet) julistuksen keskipisteenä. Kristus tarvitaan ja häntä meidän tulee sanasta etsiä, koska ihminen ei pysty täyttämään lain suurta vaatimusta. Tätä tarkoittaen Luther toteaa Raamatun esipuheessa, että Jeesus Kristus on ’Raamatun Herra ja Kuningas’.

4. Myös luterilaiset puhuvat Pyhästä Kolminaisuudesta

Ajattelin pitkään, että Pyhän Kolminaisuuden pohtimisesta seuraa asian vaativuuden vuoksi vain henkinen päänsärky. Siksi kolminaisuusoppi on viisas jättää ortodoksien huoleksi. Isoisäni, yksinkertainen maanviljelijä, sai minut toisiin ajatuksiin. Hän nimittäin kysyi kerran hyvin juhlallisesti ja ääntään selväksi rykien, eikö syntiselle riitä, että uskoo Pyhään Kolmiyhteiseen Jumalaan. Mieleni teki vastata, että vähempikin kuin Jumalan olemuksen tunteminen riittää. Nykymaailmassa asiaa ei voi kuitenkaan kuitata näin helposti. Oppi Jumalasta nousee väistämättä esille, kun muslimi kysyy kristityltä, miksi teillä on kolme Jumalaa.

Luterilainen näkemys Pyhästä Kolminaisuudesta löytyy papiston perusoppikirjasta, Isosta katekismuksesta, kun Luther selittää uskontunnustusta. On kiinnostavaa huomata, että hän ei ala selostaa varhaisten konsiilien päätöksiä Triniteetin persoonien samasta olemuksesta tai Kristuksen kahden luonnon suhteesta. Silti hän ajattelee, että uskontunnustuksessa on kuvattu erittäin osuvasti Jumalan olemus, tahto ja kaikki teot, lyhyin mutta runsassisältöisin sanoin.

Katekismuksen tarkempi tarkastelu osoittaa, että jokainen Jumalan persoona antaa meille itsensä. Isä tekee näin lahjoittaessaan meille luomakunnan hyvyydet ja pitäessään huolta ajallisen elämän tarpeista. Poika lahjoittaa itsensä ristillä luopuessaan kaikesta omastaan ja antaessaan sen meille. Samoin toimii Pyhä Henki, kun hän tulee meihin ja tekee meissä pyhittävää työtään lakkaamatta aina viimeiseen päivään asti.

Jumala salattu olemus paljastuu, kun uskontunnustuksen lauseita meditoidaan rukouksessa. Tie Isän olemukseen kulkee Pojan ja tämän Hengen kautta. Jumalan tunteminen alkaa, kun Pyhä Henki vie meidät Kristuksen luokse ja ohjaa meitä katsomaan häneen. Pyhän Hengen ansiosta huomaamme eron Kristuksen ja muiden pelastajien välillä. Hengen vaikutuksesta opimme tuntemaan Kristuksen pelastavan työn, ottamaan sen vastaan, säilyttämään sen, käyttämään sitä hyödyksemme, jakamaan sitä muille ja edistämään sen tuntemista.

Ristillä oleva Kristus on sitten meille kuin kuvastin, josta paljastuu Jumalan armollinen mieliala syntistä kohtaan. Kun katsomme häneen, käy olennaisin ilmi, nimittäin se, että Isän salatun olemuksen syvyyksissä on sula rakkaus syntistä kohtaan. Kristinuskon Jumala ei ole etäältä luotujensa elämää tarkkaileva olento, joka odottaa, että nämä pääsevät takaisin Luojansa yhteyteen. Päinvastoin. Hän, Jumala, pyrkii ihmisen luokse. Hän osoittaa rakkautta luopumalla omastaan ja kurottautuessaan lähelle ihmistä. Olla Jumala on yhtä kuin antaa ja lahjoittaa omastaan.

Synodaalikirjassa edellä kuvattu käsitys Jumalasta käy ilmi lainauksesta sivulta 38. Se on peräisin Lutherin laajasta ehtoollistunnustuksesta vuodelta 1528. Teos on saatavilla suomeksi ja lukemisen arvoinen.

Mielestäni Lutherin Jumala-käsitys on huikea lähtökohta papin työlle, kun hän kohtaa epätoivoisia tai elämän tarkoituksen kadottaneita tai perusluottamuksen ja elämän myönteisyyden menettäneitä. Toivo elää, Jumala on edelleen hyvä ja pitää huolta. Tällaisen Jumala-näkemyksen varassa voi myös ymmärtää ihmisen ilon tämän kokemasta hyvyydestä ja olla kiitollinen. Luterilaisuuden näkemys niin Jumalasta kuin elämästä on aidosti myönteinen. Olen varma siitä, että näkemys Jumalasta itsensä lahjoittavana rakkautena puhuttelee myös muslimia. Kunpa vain osaisimme avata sen.

5. Yksipuolinen vanhurskauttamisoppi vie terän luterilaisuudelta

Edellä kuvatun Jumala-käsityksen johdonmukainen jatke on käsitys pelastuksesta, luterilaisittain oppi vanhurskauttamisesta. Se syntyi, kun Luther arvosteli oman aikansa uskonharjoitusta eli rippi- ja messukäytäntöä. Pelastuksesta oli tullut Jumalan ja ihmisen yhteistyötä, synergismiä. Tätä vastaan Luther tähdensi Jumalan yksinvaikuttavuutta.

Vanhurskauttamisopin käsitteistö on nykyihmiselle vieras. Huomaan itsekin käyttäväni tämän opin käsitteitä saarnoissani harvoin. Teologeina tehtävämme on kuitenkin tehdä ymmärrettäväksi, mistä vanhurskauttamisessa on kyse.

Seurakuntalaisten on todennäköisesti helpompi ymmärtää vanhurskauttaminen, jos asia kuvataan Tuomo Mannermaan tapaan kahden rakkauden eli ihmisen ja Jumalan rakkauden avulla. Skolastikot opettivat, että synnin heikentämä luonnollinen rakkaus kohdistuu yhä edelleen Jumalaan. Reformaattori sen sijaan ajatteli, että tämä ei riitä rakkauden vaatimuksen täyttämiseen. Pelastus perustuu Jumalan ihmiseen kohdistuvaan rakkauteen. Ristin teologian mukaisesti se kohdistuu syntisiin, mitättömiin, vähäisiin ja pahoihin. Jumalan rakkaus ei pyri löytämään rakkautensa arvoista kohdetta vaan se luo kohteensa. Se tekee syntisestä vanhurskaan, pahasta hyvän ja ei-mistään olevan. Jotta tällainen muutos olisi mahdollista, ihmisen on ensin tultava syntiseksi ja tunnistettava todellinen tilansa. Vasta sitten Jumalan rakkaus voi tehdä syntistä vanhurskaan.

Tutkimuksessa väitetään yhä edelleen, että vanhurskaaksi julistaminen olisi tyypillinen luterilainen ja vanhurskaaksi tekeminen katolinen tapa ymmärtää pelastus. Lutherin mukaan vanhurskauttaminen sisältää kummankin puolen. Erot katoliseen näkemykseen ovat siten toisaalla. Siinä, voiko ihminen myötävaikuttaa omaan pelastumiseensa, ja siinä, kuinka vanhurskaaksi tekeminen toteutuu ihmisessä.

Lutherilaisen näkemyksen mukaan vanhurskauttaminen perustuu uskoon. Usko on Jumalan todellisuutta ihmisessä. Uskoa ihminen ei voi sitä omilla pyrkimyksillään synnyttää, ei hallita eikä edes sen syntyä estää. Usko aikaansaa Kristuksen läsnäolon kristityssä ja yhdistää hänet ja Kristuksen toisiinsa. Yhdistymisen osapuolten kesken tapahtuu sitten pelastavien hyvyyksien vaihto (ihmeteltävä vaihtokauppa): Kristuksen vanhurskaudesta tulee kristityn vanhurskautta ja kristityn synnistä Kristuksen syntiä. Kristitty saa lahjaksi armon, vapauden, ilon, rauhan ja ikuisen elämän osallisuuden, Kristus puolestaan kuoleman, hädän ja tuomion. Tämän jälkeen kristitty ei ole entisensä.

Muutos, jonka läsnäoleva Kristus aikaansaa uskovassa, on aina osittaista, mutta sellaisena kuitenkin todellista. Sen sijaan Kristuksen vanhurskauden julistaminen kristityn vanhurskaudeksi on kokonaisvaltaista. Vanhurskaaksi julistamisessa ihmisen asema ja paikka Jumalan edessä muuttuu, mutta ihminen itse jää ennalleen. Kristitty on häneen jääneestä synnistä huolimatta Jumalan suosiollisen asenteen, armon kohteena. Kristuksen vanhurskaus on ikään kuin peite, joka suojaa syntistä ja keskeneräistä kristittyä synnin aikaansaamalta vihalta.

Vanhurskauttaminen merkitsee siis vanhurskaaksi julistamista ja tekemistä. Sen seurauksena syntyvät sitten uskon hedelmät. Niihin kuuluvat rakkaus lähimmäistä kohtaan kotona ja yhteiskunnassa tai siellä missä ihminen kohtaa toisen. Niihin kuuluvat myös halu taistella omassa itsessä olevaa syntiä vastaan eli kilvoitus, rukous ja hengellisen elämän vaaliminen. Uskon hedelmiin kuuluvat kiitollisuus ja kunnioitus Jumalaa kohtaan. Tiivistäen voidaan sanoa, että uskosta seuraa rakkaus. Kun usko on vapauttanut synnin kahleista, ihmisen on mahdollista osoittaa rakkautta lähimmäistä kohtaan ilman pakkoa. Läsnäoleva Kristus ja kristitty saavat yhdessä aikaan vapain mielin tehdyt hyvät teot.

Lutherin vanhurskauttamiskäsityksellä on ollut suuri vaikutus siihen, kuinka kirkko julistaa Kristusta ja puhuu hyvistä teoista. Jos luet Lutherin saarnoja, niin huomaat, että hän vaati aika usein hyvien tekojen tekemistä. Se on seuraava ja samalla viimeinen näkökulmamme ennen loppupäätelmää.

6. Hyvät teot luterilaisten kompastuskivi?

Luterilaisten on ollut historiansa aikana vaikea löytää tasapainoa uskon ja hyvien tekojen välille. Lutherin ajan jälkeen kysymys hyvistä teoista nousi useamman kerran luterilaisten sisäisten oppiriitojen aiheeksi. Syynä oli yksipuolinen käsitys vanhurskauttamisesta. Uskon ja sen hedelmien eli rakkauden yhteys murtui.

Yksipuolisesta forenssisesta näkemyksestä seuraa ensiksi väistämättä se, että hyviltä teoilta katoaa subjekti eli tekojen tekijä. Ongelma voitaisiin ratkaista siten, että hyvistä teoista lakataan puhumasta kokonaan. Tämä ratkaisumalli merkitsee kuitenkin ajautumista antinomismiin, jonka mukaan lain vaatimukset eivät enää koske kristittyä.

Antinomistinen vaihtoehto oli tarjolla jo Lutherin elinaikana, ja asiaa koskeva riita jatkui hänen jälkeensä. Eikä antinomismi ole meistäkään kaukana. Amerikkalainen Luther-tutkija Reinhard Hütter on sitä mieltä, että moderni protestantismi on joutunut antinomismin vankeuteen. Jolkkonen huomauttaakin synodaalikirjan artikkelissaan, että kansanomaisen mutta vääristyneen päättelyn mukaan luterilainen pelastuu yksin armosta ja uskon kautta, ilman minkäänlaisia tekoja. Luterilaisen ei siis tarvitsisi tehdä parannusta elämässään eikä elää Jumalan käskyjen mukaan. Dietrich Bonhoeffer kutsui tällaista käsitystä ’halvaksi armoksi’. Se on julistusta, josta puuttuu kutsu kuuliaisuuteen ja kehotus elämän uudistukseen.

Vaikka laki Lutherin mukaan ei anna mitään vaan kiristää ja käskee, sen sisällöllinen vaatimus eli rakkauden kaksoiskäsky pysyy voimassa. Lain tarkoitus ei siis ole vain osoittaa ihmisen syntisyys ja kyvyttömyys lain täyttämiseen. Jumala todella haluaa, että hänen tahtonsa toteutetaan. Sen vuoksi Luther arvostelee esimerkiksi Ison katekismuksen esipuheessa yltiöevankelista tulkintaa laista, joka johti velttoon ja vahingolliseen vapauteen. Tiedämme myös, että hän oli 1530-luvulle tultaessa pettynyt siihen, että evankelisissa seurakunnissa lähimmäisen rakastaminen oli laiminlyöty ja hyvät teot unohdettu. Ajatus hyväksi tehdystä puusta, joka ei tuottaisi hedelmiä, oli hänelle mahdottomuus.

Yksipuolisesta forenssisesta vanhurskauttamisopista saattaa toiseksi helposti seurata lakihenkisyys ja moralismi. Määritelmän mukaan vanhurskaaksi julistaminen ei muuta ihmistä vaan ainoastaan hänen asemansa Jumalan edessä. Jos tässä tilanteessa ihmiseen kohdistetaan hyvien tekojen ja korkean moraalin vaatimus, hän ajautuu lain alle. Häneltä puuttuvat mahdollisuudet vastata lain vaatimukseen ja kuitenkin hänen pitäisi parhaan kykynsä mukaan täyttää rakkauden kaksoiskäsky. 2010-luvulle tultaessa kirkon puheenvuoroihin on sisällytetty korkean eettisyyden ja oikeudenmukaisuuden vaatimus. Onko niin, että tämä vaatimus lepää tyhjän perustan päällä?

Miten siis meidän tulisi saarnata hyvistä teoista, jotta väistämme yksipuolisuudet? Kysymys on vaikea vastattavaksi.

Lutherin saarnoja lukiessa voi huomata, että niiden sisäinen logiikka on samankaltainen. Aluksi hän kuvaa ajankohtaisilla esimerkeillä sitä, kuinka ihminen rikkoo Jumalan tahtoa vastaan. Tämä on lain saarnaa. Se ei johda hyviin tekoihin, mutta osoittaa ihmisen syntisyyden. Toiseksi Luther kertoo Kristuksesta ja hänen pelastavista teoistaan. Kristus on ennen muuta kristitylle annettu lahja (donum), johon usko tarttuu. Kolmanneksi Luther vetoaa Kristuksen esimerkkiin (exemplum) ja tapaan osoittaa rakkautta. Sen avulla kuulijaa houkuttellaan hyviin tekoihin. Tämä saarnan vaihe on rohkaisemista ja kannustamista, ei vaatimista. Puhe Kristus-lahjasta on puhetta uskon syntymiseksi, puhe Kristuksen esimerkistä kannustaa rakkauden osoittamiseen.

Ilman julistusta, joka ravitsee uskoa ja saa meidät omistamaan Kristuksen, emme siis voi saarnata hyviä tekoja. Ilman uskoa ja Kristus-lahjan esillä pitämistä julistuksemme muuttuu väistämättä laiksi, joka ei anna mitään eikä synnytä rakkautta. Usko sen sijaan murtautuu esiin hyvissä teoissa ja sitoutumisessa evankeliumin sanomaan ihmisten edessä. Uuden testamentin esipuheessa reformaattori kuvaa uskon ja rakkauden yhteyden puhuttelevalla tavalla: ’Missä teot ja rakkaus eivät esiinny, siellä ei usko ole oikeaa, siellä ei evankeliumi ole vielä omana, eikä Kristusta ole vielä oikein tunnettu.’

Oma kysymyksensä on, mitkä teot ovat Jumalan tahdon mukaisia. Tätä arviointia kirkossa tulee tehdä yhä uudestaan. Emme kuitenkaan aloita tyhjästä. Jumala on kirjoittanut luomisessa lakinsa jokaisen luodun sydämeen. Luonnollisen lain tulkinnassa apuna voidaan käyttää kultaista sääntöä. Se ohjaa jokaista ihmistä asettumaan lähimmäisen asemaan ja kysymään, mitä minun tulee tehdä, jotta lähimmäisen hyvä toteutuu.

Luonnollisella moraalilailla on silti rajansa. Vaikka ihminen pääpiirteissään tietää, kuinka lähimmäisen kanssa tulee toimia, syntisyys hankaloittaa hyvän tekemistä. Syntiinlankeemuksen vuoksi teemme myös virheellisiä johtopäätöksiä. Tästä syystä luonnollisen lain tulkintaan tarvitaan avuksi uskon tuomaa valoa. Toinen ongelma on hyvän tahdon puute: ihminen ei kykene yksin toteuttamaan sitä, minkä luonnollisen lain avulla tietää oikeaksi ja hyväksi. Hän tarvitsee Kristuksen läsnäolon ja Pyhän Hengen, joka kutsuu, rohkaisee ja innostaa häntä tekemään hyvää lähimmäiselle.

7. Luterilainen usko ja eetos

Aloitimme Raamatusta, Jumalasta ja Kristuksesta. Etenimme uskon ja vanhurskauttamisen kautta rakkauteen ja hyviin töihin. Luterilaisen uskonharjoituksen ja eetoksen takana on pyrkimys ymmärtää Jumalaa ja hänen olemustaan rakkautena, joka lahjoittaa itsensä ja luo uudeksi kohteensa.

Seuraukset näkyivät monin tavoin 1520-luvulta lähtien Wittenbergissä, sen ympäristössä ja luterilaisiksi kutsutuissa maissa. Maallisen kutsumuksen, erilaisten virkojen ja työn arvostus sekä köyhien kassojen luominen ovat esimerkkejä osallistumisesta Jumalan elämää ylläpitävään ja uudistavaan toimintaan maailmassa. Näiden instituutioiden välityksellä Jumala lahjoittaa luomisen lahjat ja niissä itsensä.

Samasta oli kysymys lasten ja nuorten kristillisen kasvatuksen kehittämisessä. Se turvasi paitsi kristikunnan jatkuvuuden myös sen, että tulevat sukupolvet palvelisivat koko yhteisöä ja olisivat sille hyödyksi. Kuten Luther sanoo, heidät tuli kasvattaa niin, että he voisivat aikanaan seurata meitä ja astua jälkeemme hoitamaan virkaamme ja töitämme. Omaksuttuaan ja sisäistettyään kristillisen uskon he varttuisivat ihmisiksi, jotka kantavat vastuuta toisistaan, yhteisistä asioista ja koko luomakunnasta.

Tuntematon luterilaisuus. Tiedä häntä. Ehkäpä ainakin paljon rikkaampi perintö kuin aavistamme. Onko sillä vaikutusta tulevaisuuden suomalaiseen yhteiskuntaan, jää nähtäväksi. Ehkäpä se on meistäkin kiinni. Luterilainen perintö on edelleen ulottuvillamme, mutta se on omaksuttava. Ymmärtämiseen ei ole oikotietä: on luettava Lutheria, hänen omia tekstejään. Se on ainoa varma keino vaalia traditiota ja välttyä yksipuolisuuksilta.

Olen koonnut joukon Lutherin tekstien käännöksiä, joihin toivon sinun tutustuvan. Ensi torstaina ne löytyvät hiippakunnan kotisivuilta. Tartu niihin rohkeasti, anna Lutherille mahdollisuus ja ylläty. Jos ei muuten, niin sen vuoksi, että sinä olet luterilainen pappi.

© Simo Peura