Saarna Konginkankaan kirkon 150-vuotisjuhlassa

Luuk. 15:1-10

Konginkankaan muotoutuminen syrjäkylästä kirkkoherrakunnaksi kesti 100 vuotta. Itsenäisen seurakunnan aikaa elettiin toiset 100 vuotta. Sitten koitti paluu kappeliseurakunnaksi osana Äänekoskea. Seurakuntien hallintorakenteet ovat muuttuneet, mutta yksi on pysynyt paikallaan rakentamisesta lähtien: Kongikankaan upea, ’sangen ihanalla paikalla’ sijaitseva kirkko ja siinä kokoontuva seurakunta. Se näkyy tässäkin messussa ja juhlassa, jota on rakennettu konginkankaalaisten yhteisvoimin. Kirkolla on pysyvä, suuri merkitys paikkakunnan asukkaille.

Mutta mihin kirkon pysyvä merkitys perustuu? Voimme etsiä siihen vastausta juhlapäivän evankeliumista.

Kaksi syytä

Evankeliumi alkaa Luukkaan tekemällä havainnolla. Hän kirjoitti näin: ’Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä.’ Havainto sisältää kaksi olennaista seikkaa. Ensinnä sen, että publikaanit ja muut syntiset halusivat mennä Jeesuksen luokse. Publikaanit olivat julkisyntisiä, koska he keräsivät tullimaksuja roomalaisille miehittäjille Siinä sivussa he laittoivat ahneuttaan ison osan rahoista omaan taskuunsa. Ja oli toki muitakin, joita pidettiin syntisinä. Loppupäätelmä on yhtä kaikki selvä: juuri syntiset menivät Jeesuksen luo.

Toinen olennainen seikka on se, että syntiset halusivat kuulla Jeesusta. He eivät olleet vain pintapuolisesti kiinnostuneet Nasaretilaisesta. He halusivat päästä perille tämän sanomasta. Toisin oli fariseusten ja lainopettajien kohdalla. Nämä olivat huolella perehtyneet uskonnollisiin kysymyksiin. Siitä huolimatta he paheksuivat Jeesuksen myötämielistä suhtautumista. He sanoivat: ’Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.’

Syntiset hakeutuvat kirkkoon, Jeesuksen luokse

Mitä ajattelet, voisiko kirkon merkitys täällä Konginkankaalla perustua näihin kahteen seikkaan. Siihen, että syntiset haluavat kuulla Jeesusta, ja siihen, että Jeesus hyväksyy heidät seuraansa.

Me olemme syntisiä ihmisiä. Kaipaamme hyväksyntää ja anteeksiantoa. Haluamme, että välit Jumalaan ja lähimmäisiin ovat kunnossa. Sen vuoksi hakeudumme kirkkoon: toiset useammin, toiset harvemmin. Mutta kuitenkin kirkkoon. Tulemme tänne, koska haluamme kuulla armon ja anteeksiannon sanoja. Toivomme, että nuo sanat koskettaisivat sisintämme. Odotamme, että Jumala hyväksyisi meidät seuraansa siitä huolimatta, mitä olemme tehneet ja mitä olemme jättäneet laiminlyönteinä tekemättä.

Tällaisten odotusten keskellä kirkko voi säilyttää paikkansa ihmisten mielissä vain silloin, kun armon sanoma kuuluu kirkkaana ja voimakkaana. Se on mahdollista, jos sanomamme keskuksessa on Jeesus Kristus. Hänen elämästään, puheistaan ja teoistaan käy ilmi Jumalan armo. Siksi kirkon on julistettava juuri sitä Kristusta, jota fariseukset ja lainoppineet vieroksuivat. Kristusta, joka ottaa syntiset vastaan ja on valmis aterioimaan heidän kanssaan. Tämänkaltainen ateriayhteys on merkki kokonaisvaltaisesta yhteenkuuluvuudesta, huolenpidosta ja hyväksynnästä. Ehkäpä tästä syystä kirkkoa kutsutaan luterilaisessa perinteessä syntisten ja sairaiden majataloksi.

Mitä ajattelet, voivatko Konginkankaan asukkaat kohdata armollisen Kristuksen tässä kirkossa, syntisten majatalossa?

Kirkon ydinsanoma on kuvattu täällä Konginkankaan kirkossa. Alexandra Frosterus-Såltinin maalaamassa alttaritaulussa on kärsivä Kristus. Hän on Jumalan hyväksyvän ja anteeksi antavan rakkauden kuva. Ristinkuolemansa vuoksi hän ottaa syntiset seuraansa ja on valmis aterioimaan heidän kanssaan. Ja näin tapahtuu tänäänkin, hetken päästä, kun ehtoollispöytä katetaan. Siihen ovat tervetulleita kaikki, jotka kaipaavat Kristuksen läheisyyttä tai epäröivät omaa kelvollisuuttaan.

Kadonnut lammas

Juhlapäivän evankeliumissa kerrotaan muutakin Jeesuksen tavasta kohdella syntisiä. Herramme vastaa fariseusten paheksuntaan kertomalla heille vertauksen kadonneesta lampaasta. Vertauksesta huomaa, kuinka yksikin kadoksissa oleva on Jeesukselle tärkeä. Hän ei syyttele lammastaan, vaan noutaa tämän kotiin.

Vertauksessa on silmiinpistävää, että lammas ei tee mitään. Se ei yritäkään etsiä tietä takaisin kotiin, vaan pelkästään harhailee. Paimen sen sijaan toimii. Hän lähtee kadonneen perään, etsimällä etsii hänet, nostaa hänet olkapäilleen ja kantaa hänet takaisin kotiin. Eikä tässä kaikki. Kadonneen löydettyään paimen järjestää iloiset juhlat ja kutsuu niihin ystävänsä ja naapurinsa.

Tällä vertauksella Jeesus kertoo fariseuksille, kuinka syntisen kääntyminen ja parannuksen tekeminen tapahtuu. Ratkaisevaa on, mitä paimen tekee. Eivät sen sijaan kadonneen omat toimet. Tästä syystä luterilaisessa perinteessä painotetaan Jumalan pelastavia tekoja ja toimintaa, ei niinkään ihmisen pyrkimystä päästä Jumalan yhteyteen. Monessa hengellisessä laulussa ja virressä suurin ilon aihe on se, että Jeesus löysi minut. Jeesus löysi – minä tulin löydetyksi.

Samalla vertaukseen sisältyy muistutus siitä, missä fariseukset kulkivat harhaan. Nämä uskonnon asiantuntijat eivät halunneet olla syntisiä eivätkä tulla syntisiksi. He olivat mielestään hyviä ja jo kelvollisia Jeesuksen seuraan. Tämän asenteen vuoksi evankeliumilla oli heille hyvin vähän jos mitään annettavaa. Kirkon ydinsanoma on tarkoitettu kadonneille, syntisille. Sen vuoksi säilyköön meissä jokaisessa syntisten mielenlaatu: halu päästä Jeesuksen seuraan ja kuulla häntä.

Lähimmäisen hyväksi

Evankeliumissa kerrotaan useasti siitä, miten Jeesuksen ateriointi syntisten seurassa vaikutti näiden elämään. Muistattehan kertomuksen publikaani Sakkeuksesta, joka kiipesi puuhun Jeesuksen nähdäkseen ja kohdatakseen. Yllättäen Jeesus huomasi Sakkeuksen, vieraili hänen kodissaan ja aterioi hänen kanssaan. Silloinkin fariseukset nurisivat. Sakkeus kuitenkin otti Jeesuksen iloiten vastaan. Vierailu muutti hänen elämänsä. Ahne tullimies päätti antaa puolet omaisuudestaan köyhille ja lupasi maksaa nelinkertaisesti takaisin niille, joilta oli veroja kiskonut. Ehkäpä meille käy samoin, kun aterioimme Kristuksen seurassa ja otamme hänet vastaan ehtoollispöydässä.

Jumalan osoittaman hyvyyden ja rakkauden erityispiirteenä on, että se synnyttää uskon ja luottamuksen. Usko puolestaan aikaansaa toiselle hyvää tahtovaa rakkautta. Se ilmenee monin eri tavoin. Ystävällisenä puheena, hyvinä tekoina, omasta luopumisena, toisen asettamisena etusijalle, iloisena mielialana. Eikö ole niin, että voidakseen uskoa ja täyttää rakkauden käskyn konginkankaalaisetkin tarvitsevat kirkkoa elämäänsä. Täällä saamme ammentaa uutta voimaa kristityn kilvoitukseemme. Täällä julistetaan armoa ja anteeksiantoa ilman ehtoja. Täältä voi palata kotiin vapain mielin, ilo sydämessä. Yksi on ja pysyy: kirkko, sen sanoma ja täällä kokoontuva seurakunta. Aamen.

© Simo Peura