Esitelmä Oulun hiippakunnan Mannermaa-symposiumissa Oulussa

Taustalla Rahner ja Bonhoefferin idea

Tuomo Mannermaa oli monipuolisesti kiinnostunut teologinen ajattelija. Edeltävän sukupolven Luther-tutkijoista hän arvosti erityisesti Lauri Haikolaa. Tältä perittyä oli ainakin Lutherin ja myöhemmän luterilaisuuden erilaisuus. Sen sijaan Lennart Pinomaan eksistentialistista Luther-tulkintaa Mannermaa vierasti.

Mannermaa väitteli katolisen Karl Rahnerin teologiasta, joka oli toteuttanut teologiassaan uudelle ajalle tunnusomaisen ”käänteen subjektiin” ns. sanottua transsendentaalista menetelmää käyttäen. Väitöskirjassaan Mannermaa analysoi Rahnerin käsitystä uskontiedon spontaaniuden ja reseptiivisyyden suhteesta. Kyse on siitä, missä määrin Jumalan tunteminen perustuu ymmärtävässä subjektissa oleviin edellytyksiin (spontaanius) ja missä määrin tieto on ulkoa annettua ja vastaanotettua (reseptiivisyys) Rahner oli Mannermaalle sekä vaativuudessaan kiehtova että jännitteinen tutkimuskohde, joka edusti yhtäaikaa antroposentrista ja teosentrista ajattelua.

Kun lukee Mannermaan varhaistuotantoa, huomaa hänen teologisen kiinnostuksensa suuntautuneen hyvin erilaisiin teemoihin. Varhainen artikkelikokoelma sisältää 1900-luvun teologien, kuten Dietrich Bonhoefferin, Fritz Burin ja Karl Rahnerin ajattelun analyysejä, kirkon työalojen tarkastelua, kirkkokäsityksen pohdintaa ja lopulta ekumeenisia teemoja. Tästä polyfoniasta huolimatta Mannermaan sarja itsenäisiä kontrapunkteja pysyy hänen omasta mielestään kuitenkin koossa. Tutkielmia yhdistää ”niiden ohella soiva yhdistävä cantus firmus”. Mikä on Tuomo Mannermaan teologian yhdistävä teema, cantus firmus?

Tekijä vastaa tähän Bonhoefferin suulla, joka kirjoittaa näin: ”Kaikessa voimakkaassa rakkaudessa on todellakin olemassa vaara, että sen tähden kadotetaan tekisi mieli sanoa: elämän polyfonia. Tarkoitan tätä: Jumalaa ja hänen iankaikkisuuttaan on rakastettava koko sydämestä, ei niin että maallinen rakkaus siitä vaurioituisi tai heikentyisi, vaan sillä tavoin, että rakkaus Jumalaan on cantus firmus, jonka rinnalla muut elämän teemat soivat kontrapunktisina teemoina; eräs näistä kontrapunktisista teemoista, joilla on täysi itsenäisyytensä, mutta jotka kuitenkin ovat suhteessa cantus firmukseen, on maallinen rakkaus. … Missä cantus firmus on selvä ja kirkas, siellä saa kontrapunkti puhjeta niin valtavaan voimaan kuin mahdollista.” (Mannermaa 1980, 13)

Mannermaan oman käsityksen mukaan hänen polyfonisilla artikkeleillaan on cantus firmus. Avoimeksi sen sijaan jää, onko se Bonhoefferin idean mukaisesti kokosydäminen rakkaus Jumalaa ja hänen iankaikkisuuttaan kohtaan. Tähän kysymykseen, Jumalan rakastamisen ja sen kontrapunktin eli maallisen rakkauden jännitteiseen suhteeseen, Mannermaa kuitenkin palaa toistuvasti. Myöhemmän tutkimuksen tehtäväksi jää selvittää hänen teologiansa cantus firmus. Meille riittää tässä yhteydessä huomata, että Mannermaan Luther-tulkinnan taustalla vaikuttaa hänen aiempi perehtymisensä Rahnerin ja Bonhoefferin ajatteluun. Toinen merkityksellinen tekijä oli professorin osallistuminen ekumeenisiin ponnisteluihin.

Leuenbergin sijasta venäläis-ortodoksiset neuvottelut

Martti Simojoki ja hänen luotettunsa, Tuomo Mannermaa, loivat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ekumeenisen linjan 1970-luvun alussa. Linja on kestänyt miltei näihin päiviin asti. Alkuvaiheessa linjaan sisältyi kriittisyys protestanttista ekumeniaa ja sen minimalistista ykseyskäsitystä kohtaan. Leuenbergin konkordialle sanottiin ’ei’.

Konkordian teologiset ongelmat ovat peräisin Marburgin keskusteluista 1529, joissa Zwingli ja Luther muodostivat yhteisen näkemyksen ehtoollisesta. Kotiin palattuaan Zwingli irtisanoutui reaalipreesensistä. Tästä syystä hänen edustamansa reformaation haara ei voinut kuulua Augsburgin tunnustuksen allekirjoittajiin ja sen suoman uskonrauhan piiriin. Ehtoollista koskeva protestanttinen yksimielisyys saavutettiin Preussin kirkkounionin voimalla 1800-luvulla ja saksalaisten teologien 1970-luvulla luoman Leuenbergin konkordian avulla.

Simojoki ja Mannermaa vaikuttivat ratkaisevasti siihen, että kirkkomme ei allekirjoittanut Leuenbergin konkordiaa. Syitä oli nähdäkseni kaksi. Konkordian ekumeeninen metodi ja sen mukainen erottelu perustan ja ilmauksen välillä oli epäselvä. Ja vaikka menetelmä selitettäisiin parhain päin, uskonopin sisältöjä koskeva yksimielisyys oli joka tapauksessa erittäin ohut ja kapea.

Samaan aikaan kirkkomme aloitti oppikeskustelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Nämä osoittautuivat, kuten ekumeniassa parhaimmillaan käyn, yllätyksellisen hedelmällisiksi. Jossain vaiheessa keskusteluja venäläinen osapuoli kuvasi oman pelastusoppinsa jumalallistamisen käsitteen avulla ja kysyi sitten suomalaisilta ”onko teillä jotain vastaavaa?” Mannermaan mukaan Simojoki vastasi aikansa mietittyään myönteisesti siteeraamalla Lutherin pelastusopin peruslausetta ”in ipsa fide Christus adest”. Mannermaan tehtäväksi tuli sitten selvittää tarkemmin Lutherin näkemystä ja kuvata se.

Hän kirjoitti tulevia neuvottelua varten kaksi esitelmää, joista ensimmäisen vuonna 1977 nimellä  ”Pelastus vanhurskauttamisena ja jumalallistamisena” ja toisen kolme vuotta myöhemmin nimellä ”Usko ja rakkaus pelastuksen kannalta” (1980). Tällä välin edellinen ilmestyi laajennetussa muodossa nimellä ”In ipsa fide Christus adest. Luterilaisen ja ortodoksisen kristinuskonkäsityksen leikkauspiste” (1979). Tästä eteenpäin Mannermaa omistautui Luther-tutkimukselle ja selvitti tämän teologian keskeisiä motiiveja.

Keskittyminen Lutherin teologian keskeisten motiivien tutkimiseen

Syksystä 1979 lähtien Mannermaa luennoi Lutherin usko ja rakkaus -käsityksestä, vaikka opinto-oppaassa aiheeksi ilmoitettiin psykoterapian teoriasta tai jostain sellaisesta. Hän oli valmistanut luennot huolella. Käytössä oli valmis käsikirjoitus uskoa ja rakkautta käsittelevästä teoksesta, jota käsittääkseni ei ole vieläkään julkaistu. Analyysin lähteinä olivat Lutherin laatima kirjanen Kristityn vapaudesta ja Kirkkopostillan joulunajan saarnoja. Syy käsikirjoituksen julkaisemattomuuteen oli pedagoginen: samaan aikaan käynnistyneessä pro gradu -seminaarissa teologian ylioppilaat saivat tehtäväkseen analysoida Lutherin usko- ja rakkaus-käsitystä eri aikojen kirjoitusten pohjalta. Mikäli professorin oma tutkimus olisi ilmestynyt tätä ennen, se olisi epäilemättä ohjannut opiskelijoita liian paljon. Sittemmin kävi niin, että valmis käsikirjoitus jäi arkistoon pölyttymään.

Tulevina vuosina Mannermaa piti useita Lutherin teologiaa käsitteleviä seminaareja yhdessä assistenttiensa Juhani Forsbergin ja Eeva Martikaisen kanssa. Useat kymmenet teologian ylioppilaat ovat kirjoittaneet gradunsa heidän ohjauksessaan Lutherin teologian jostakin teemasta ja tähdentäneet sen reaalis-onttista luonnetta. Vaikka tämä Mannermaan luoma käsite osoittautui myöhemmin hankalaksi ja sen sisältöä jouduttiin selittämään, esiin nousi kuitenkin Lutherin ajattelun realismi ja mystisyys: Kristuksen läsnäolo ei ollut reformaattorille vain retorinen puheentapa vaan todellinen asiantila. Sen avulla oli mahdollista ymmärtää Lutherin teologian eri locuksia ja löytää vastaus kysymykseen, kuinka uskosta seuraa rakkaus Jumalaa ja lähimmäistä kohtaan. Tällä kohtaa Mannermaan tulkinta poikkesi radikaalisti aiemmista Luther-tutkijoista.

Mannermaa huomasi hyvin pian, että Luther-tutkimus on poikkeuksellisen vahvasti sidoksissa tutkijoiden aatehistoriallisiin edellytyksiin ja erilaisiin koulukuntiin. Tästä syystä hän luennoi syksystä 1980 lähtien Luther-tutkimuksen filosofisista edellytyksistä ja pyrki osoittamaan, miten nämä edellytykset määrittivät Lutherille keskeisten motiivien ymmärtämistä. Hän perehdytti opiskelijoita esimerkiksi Albrecht Ritschlin, Adolf von Harnackin, Wilhelm Herrmannin ja Karl Hollin Luther-tulkintaan. Hän osoitti, kuinka Kristuksen läsnäolo uskovassa pyrittiin – filosofisten ja tietoteoreettisten lähtökohtien vuoksi – tyhjentämään reaalisuudestaan. Tämä pyrkimys ilmeni niin uusprotestantismin ja Luther-renessanssin (Holl, Vogelsang, Seebergit) Luther-tutkimuksessa kuin myös dialektisen teologian ja eksistentialismin sävyttämässä tutkimuksessa aina aikakauden tunnetuimpaan tutkijaan Gerhard Ebelingiin asti.

Vuonna 1981 Mannermaa aloitti yhteistyön katolisen Luther-tutkijan Peter Mannsin kanssa. Käynnistyi hanke, jonka tuloksena syntyi useita Lutherin teologiaa käsitteleviä väitöskirjoja. Manns toimi Eurooppalaisen historian instituutin kirkkohistorian osaston johtajana Mainzissa. Mannermaan ja Mannsin sopimus merkitsi sitä, että Mannermaa saattoi lähettää vuodessa yhden oppilaistaan tekemään väitöskirjaansa Reinin rannalle. Ensimmäiseksi matkaan lähti Juhani Forsberg, lähin työtoveri, joka kirjoitti tutkimuksensa Lutherin Abraham-kuvasta. Teema oli Mannsin antama, mutta sopi hyvin mannermaiseen lähestymistapaan, joka painotti uskon merkitystä ja tunnisti myös vanhurskauttamisen efektiivisen aspektin.

Alkuvuodesta 1982 minulle ja Risto Saariselle, josta tuli sittemmin Mannermaan seuraaja ekumeenikan professorina, avautui mahdollisuus hakeutua Mainzin instituuttiin. Laadimme tutkimussuunnitelmat, joissa oli kaksi kärkeä: oma tehtäväni oli selvittää Lutherin käsitystä jumalallistamisesta, Risto Saarinen puolestaan paneutui Luther-tutkimuksen filosofisiin edellytyksiin. Kummankin työ ohjattiin Helsingistä, mutta Mainzin apuraha mahdollisti päätoimisen tutkimustyön.

Suomeen palattuamme tutkimustyö jatkui yliopistolla. Mannermaa muodosti oppilaistaan tutkimusryhmän, joka anoi Suomen Akatemialta tarvittavaa rahoitusta kolmeksi vuodeksi. Hakemus, ja myöhemmin myös kaksi jatkohakemusta, hyväksyttiin. Yhteistyö Mainzin instituutin kanssa ja Suomen Akatemian projektit takasivat sen, että Mannermaa saattoi rekrytoida uusia tutkijoita. Joukkoon liittyivät Antti Raunio, Kari Kopperi, Anja Ghiselli, Sammeli Juntunen, Vesa Hirvonen, Pekka Kärkkäinen, Olli-Pekka Vainio ja Jari Jolkkonen ja löyhemmin monet muut. Mannermaan oppilaista ensimmäisenä väitteli Saarinen. Väitöskirjassaan ”Gottes Wirken auf uns” hän tarkasteli Kristuksen läsnäolon motiivin transsendentaalista tulkintaa Luther-tutkimuksessa Ritschlistä Ernst Wolfiin (1988).

Yhteistyö katolisen tutkijan Peter Mannsin kanssa

Tuomo Mannermaa jatkoi Lutherin uskonmaailman avaamista teoksellaan Kaksi rakkautta, joka ilmestyi 1983. Esipuheessa hän viittaa siihen, että Lutherin ajattelua – kaikesta tutkimuksesta huolimatta – tunnetaan edelleen huonosti. Uskonpuhdistajan kuoleman jälkeen hänen keskeiset ajatuksensa hämärtyivät. Haikolalta kuulostavalla tavalla hän totesi, että viime vuosikymmenien tutkimus on tuonut esille ne syvälliset eroavuudet, jotka vallitsevat Lutherin ja myöhemmän luterilaisuuden välillä.

Kirjan otsikko on ytimekäs. Kaksi rakkautta tarkoittaa Lutherin Heidelbergin disputaatiossa (1518) hahmottamaa eroa Jumalan luovan rakkauden ja ihmisen jo olevaan suuntautuvan rakkauden välillä. Mannermaa osoittaa Lutherin omaksuneen klassisen teologisen ajatuksen rakkaudesta yhdistävänä voimana, mutta tämän myös poikkeavan aristotelis-tomistisesta rakkaus-käsityksestä ja sen järjestyksestä. Kahden rakkauden idea avaa Lutherin uskonkäsityksen. Jumala on ulospäin pulppuava rakkaus, joka ei etsi olevaa ja hyvää, vaan lahjoittaa itsensä kaikkine jumalallisine rikkauksineen ja tekee ei-mistään ja pahasta olevaa ja hyvää. Tämä Jumalan rakkauden ihminen ottaa vastaan uskolla eikä Jumalaan suuntaamillaan rakkauden teoilla, kuten skolastinen teologia väittää. Mannermaan mielestä Lutherin reformatorisen ohjelman ydin on lause ”tuon rakkauden tilalle panemme uskon” (ss. 58-59).

Kaksi rakkautta on kiinnostava teos myös Peter Mannsin kanssa käytyjen keskustelujen ja yhteistyön näkökulmasta. Manns nimittäin kehitti edeltäjänsä Joseph Lortzin Luther-tulkintaa merkittävästi eteenpäin ja väitti, että Lutherin teologian keskeinen motiivi oli etsiä vastausta Jumalan rakastamisen ongelmaan. Tällä kohtaa Luther oli saanut Mannsin mielestä merkittävästi vaikutteita Bernhard Clairvauxlaiselta ja munkkiteologiasta. Sen avulla Luther saattoi hylätä aristotelis-tomistisen teologian. Se pysyikin loppuun asti hänen arvostelunsa kohteena.

Manns kirjoitti tärkeimmät Luther-artikkelinsa 1960- , 1970- ja 1980-luvuilla yrittäessään selvittää, miksi Luther korosti uskoa korkeimman käskyn eli Jumalan rakastamisen sijasta. Hänen mukaansa usko oli välttämätön, koska ihmisen rakkaus, jota hän osoittaa Jumalaa kohtaan ja jonka hän on saanut lahjaksi, jää väistämättä vajaaksi. Manns saattoi myös todeta, että uskon ja rakkauden suhteen ymmärtämisessä Luther ei tullut kuitenkaan valmiiksi. Toisin kuin Mannermaan kohdalla Mannsin Luther-tulkinnassa Kristuksen läsnäolon motiivilla ei ollut erityistä sijaa.

Manns oli ekumeenisesti avoin tutkija, joka halusi osoittaa, että Luther oli aito katolinen teologi. Hän puolusti Lutheria heresia-syytöksiltä ja katsoi, että 1500-luvun alun katolinen kirkko oli irtautunut katolisesta uskosta, kun taas Luther oli puolustanut katolista uskoa omaa kirkkoaan vastaan.  Tästä syystä Manns kutsui Lutheria kunnianimellä Vater im Glauben ja kehotti niin luterilaisia kuin katolisia oppimaan tämän ajattelusta. Mannsin mukaan Luther (toisin kuin Philipp Melanchthon) oli ekumenialle mahdollisuus eikä sen este. Manns promovoitiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi vuonna 1983.

Mannermaan ja Mannsin yhteistyön perimmäinen tavoite oli yhdessä kirjoittaa Lutherin teologian ekumeeninen yleisesitys. Tätä varten Mannermaa oli virkavapaana professuuristaan. Kirkollinen keskustelu tempaisi hänet kuitenkin mukaansa eikä hanke oikein edennyt. Joitain alustavia, lyhyehköjä tekstejä saatiin aikaiseksi. Lutherin teologia jäi kuitenkin kirjoittamatta. Manns sairasteli, hänen parhaat päivänsä olivat takana. Voi myös aavistaa, että kahden jättiläisen yhteistyö olisi ollut vaativa ponnistus kummallekin. Tästä yhteistyöstä luterilais-katolinen ekumenia kuitenkin hyötyi ennakoimattomalla tavalla myöhemmin.

Vuonna 1995 LML:n jäsenkirkot saivat nimittäin arvioitavakseen asiakirjan, jonka oli tarkoitus olla Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista LML:n ja Katolisen kirkon välillä. Asiakirjassa ilmaistun yhteisen näkemyksen perusteella reformaation ja vastauskonpuhdistuksen ajan edelleen voimassa olevat oppituomiot todettaisiin kohteettomiksi. Kirkkomme vastausta valmisteltiin teologisten asiain toimikunnassa, joka ei tyrmännyt asiakirjaa mutta esitti siihen muutoksia. Suomalaiset toivoivat, että asiakirja sisältäisi tasapainon vanhurskaaksi julistamisen ja vanhurskaaksi tekemisen välillä osana luterilaista pelastusopin tulkintaa. Olimme varmat siitä, että yhteistä sanottavaa oli enemmän kuin luultiinkaan. Tämä olisi mahdollista, jos luterilais-katolisessa ekumeniassa hyödynnettäisiin venäläisneuvottelujen ja Luther-tutkimuksen tuloksia.

Käytännössä tämän tavoitteen edistäminen jäi Eero Huovisen murheeksi, joka toimi LML:n neuvoston jäsenenä ja kuului vuoden 1995 tekstiä kehittelevään työryhmään. Jatkotyöskentelyssä vaikeinta oli sovittaa yhteen suomalainen Luther-tulkinta ja saksalainen eksistentialistinen Luther-tulkinta. Monivaiheisen toimitustyön tulos valmistui 1997, ja juhlallisilla allekirjoituksilla vanhurskauttamisopin alueen oppituomioiden ongelma tuli ratkaistuksi. Vaikka Mannermaa ei itse osallistunut asiakirjan toimitustyöhön, voidaan silti sanoa perustellusti, että hän loi Luther-tutkimuksillaan edellytykset ekumeenisen yksimielisyyden synnylle katolisen osapuolen kanssa. Sittemmin hänen löytöjään on käytetty hyväksi suomalais-ruotsalaisessa luterilais-katolisessa ekumeniassa 2000-luvulla.

Luther ja ekumenia – vastakkainasettelu protestanttisten tutkijoiden kanssa

Jos yhteistyö katolisen Luther-tutkimuksen kanssa eteni lupaavasti ja synnytti tuloksia, toisin oli protestanttisten tutkijoiden kanssa, ja he edustivat valtaenemmistöä alan tutkijoista. Yksi vuosittaisista kohtaamispaikoista oli Ratzeburgin Luther-Akatemia, jonka johtokuntaan Mannermaa kuului. Syksyisin akatemia järjesti kokouksen, johon osallistui tutkijoita ja teologiasta kiinnostuneita paitsi Länsi-Saksasta myös Pohjoismaista. Tämä yhteistyö oli jännitteistä. Ilmeinen syy siihen oli Mannermaan panos Leuenbergin konkordian torjumisessa. Kirkkopoliittisesti ja teologisesti Pohjolan luterilaisuus ja Saksan evankeliset kirkot etääntyivät koko ajan toisistaan. Yhteistyö Ratzeburgin kanssa oli kuitenkin merkityksellistä, sillä se tarjosi mahdollisuuden esitellä suomalaisen Luther-tutkimuksen tuloksia saksaksi kansainväliselle tiedeyhteisölle.

Ratzeburgin Luther-Akatemia ja Helsingin yliopiston systemaattisen teologian laitos järjestivät kaikkiaan kolme Luther-symposiumia. Niistä ensimmäisen (1986) luennoitsijat olivat kahta poikkeusta (Manns ja Rudolf Malter) lukuun ottamatta laitoksen omia tutkijoita; kyseessä oli myös Suomalaisen Teologisen Kirjallisuusseuran vuosittainen symposium. Sen aiheena oli ”Lutherin aarre. Luther-tutkimuksen uusia paradigmoja etsimässä”. Omassa esitelmässään Mannermaa kokosi siihenastisen Luther-tulkintansa keskeiset teemat. Koska esitelmät julkaistiin saksaksi, Mannermaan uusi tutkimusparadigma tuotiin kansainvälisen tiedeyhteisön tietoisuuteen.

Toisessa symposiumissa (1989) Ratzeburgin rooli oli jo vahva. Akatemian presidentti, maapiispa Joachim Heubach avasi symposiumin, jonka aiheena oli ”Luther ja Theosis”. Saksalaisista teologeista mukana olivat Reinhard Slenczka, Georg Kretschmar ja Ulrich Asendorf. Mannermaa esitelmöi aiheesta ”Theosis suomalaisen Luther-tutkimuksen aiheena”. Samassa kokouksessa Risto Saarinen hahmotteli substanssiajattelun ja vaikutusajattelun peruseroa evankelisessa Luther-tutkimuksessa. Viimeistään tämän jälkeen oli selvää, että Mannermaan johtama tutkimus haastoi päättäväisesti protestanttisen saksalaisen Luther-tutkimuksen.

Kolmas symposium jatkoi edellisten viitoittamalla linjalla (1992). Sen aiheena oli ”Luther ja ontologia”. Alaotsikko ”Kristuksen oleminen uskossa Lutherin teologiaa strukturoivana prinsiippinä” osoittaa, että tämänkin symposiumin pyrkimyksenä oli nostaa keskustelun ytimeen Lutherin teologian ydinajatukset uuden paradigman tavoin. Tällä kertaa saksalaisten tutkijoiden osanotto kertoo siitä, että Mannermaan koulukunnan tulkinta otettiin entistä vakavammin. Esitelmän pitäneistä saksalaisista kollegoista Albrecht Beutel tunnettiin Gerhard Ebelingin uskollisena oppilaana, Oswald Bayer asettui Mannermaan ja Ebelingin tulkintojen puoliväliin ja tanskalainen Theodor Jörgensen oli puolestaan luettavissa Ebelingin kannattajiin.

Gerhard Ebeling ei itse osallistunut edellä mainittuihin symposiumeihin. Hänen Luther-tulkintansa oli kuitenkin epäilyksittä Mannermaan koulukunnan kritiikin keskeinen kohde. Risto Saarinen oli tehnyt jo pro gradu -tutkielmansa Ebelingin Luther-tulkinnan filosofisista edellytyksistä, vaikka muutoin varoikin arvostelemasta tätä aikanaan vaikutusvaltaisinta Luther-tutkijaa. Ebeling kuului Ratzeburgin akatemian keskeisiin taustavaikuttajiin ja esitelmöitsijöihin. Heubachin pyrkimyksenä oli silloittaa koulukuntien vastakkainasettelua, mikä selittää kolmen symposiumin järjestämisen. Näin jälkikäteen voi todeta, että aitoon, Lutherin tekstien äärellä tapahtuneeseen vuoropuheluun ei päästy. Tulkinnat olivat etäällä toisistaan, oli sitten kyse vanhurskauttamisopista, ekklesiologiasta, kirkon erityisestä virasta tai sakramenteista.

1990-luvun puolivälissä järjestettiin vielä seminaari, jossa pidettyjä esitelmiä ei ole kuitenkaan koskaan julkaistu. Neuvottelussa kohtasivat Ebeling ja Mannermaa sekä heidän koulukuntiensa edustajat. Olen jälkeenpäin harmitellut, etten tehnyt tarkempia muistiinpanoja näistä keskusteluista. Muistan vain sen, että tulosta ei juurikaan syntynyt, ja sen, kuinka keskustelujen päätteeksi Ebeling tuli kättelemään suomalaisia. Hän totesi tähän tapaan: ”vaikka näkemyksemme Lutherista ovat vastakkaiset, välillämme oleva hengellinen yhteys kuitenkin pysyy”. Tästä oli helppo olla yhtä mieltä. Mannermaan koulukunnassa spiritualiteetin merkitys ymmärrettiin.

Yhteistyöstä saksalaisten tutkijoiden kanssa on aiheellista vielä mainita osallistuminen TARFin (Theologische Arbeitskreis für reformationsgeschichtliche Forschung) vuosittaiseen kokoukseen. TARF toimi tuolloin kutsupohjalta ja noudatti ns. saksalaista nokkimisjärjestystä. Niin osallistujat kuin esitelmöitsijät valittiin tarkoin, ei avoimella kutsulla. Mannermaa oli osallistunut TARFin kokouksiin oletettavasti jo 1970-luvulta lähtien. Vuonna 1991 suomalaisia tutkijoita pyydettiin alustamaan Lutherin theosis-teksteistä. Mannermaa hoiti tehtävän. Vastaanotto oli jäätävä ja kohtelu epäasiallista. Mannermaa palasi kaltoin kohdeltuna Suomeen eivätkä suomalaiset tutkijat Simo Heinistä lukuun ottamatta enää osallistuneet TARFin työskentelyyn. Näiden kokemusten jälkeen yhteistyö pohjoismaisten ja anglosaksisten tutkijoiden kanssa muodostui entistä tärkeämmäksi.

Pohjoismainen ja kansainvälinen yhteistyö

Luther-tutkimuksen tilanne Pohjoismaiden kesken vaihteli suuresti. Aikanaan menestyksekäs ruotsalainen tutkimus hiipui 1970-luvulle tultaessa ja jäi Carl-Axel Aureliuksen ja Rune Söderlundin varaan. Kööpenhaminan yliopistossa Leif Grane ja hänen oppilaansa Steffen Kjeldgaard-Pedersen jatkoivat Lutherin tutkimista kirkkohistorian puolella vahvalla otteella. Norjassa tutkimus oli melko vähäistä, tunnetuin nimi oli Inge Lönning. Hän kuului mm. Luther-tutkijoiden kansainvälisen kongressin jatkokomiteaan samoin kuin Kjeldgaard-Pedersen.

Pohjoismainen yhteistyö vahvistui 1980-luvun lopulta alkaen. Sille luotiin suomalaisten aloitteesta yhteistyöelin Nordiskt Forum för studiet av Luther och luthersk teologi. Siitä muodostui pohjoismainen vaihtoehto TARFille. Nordiskt Forum kokosi professorit ja nuorempaa tutkijapolvea yhteen säännöllisin väliajoin. Näin tuettiin erityisesti niitä tutkijoita, jotka valmistautuivat väittelemään Lutherin teologiasta. Yhdessä myös valmistauduttiin kansainvälisen kongressin kokouksiin ja pidettiin huolta siitä, että kongressissa oli laaja pohjoismainen osanotto. Tämän yhteistyön mahdollistaja oli työ, jota Tuomo Mannermaa oli tehnyt jo pitkään Luther-tutkimuksen alueella. 2000-luvun alkupuolella hänet kutsuttiin, ja ansioista, Kööpenhaminan yliopiston teologisen tiedekunnan kunniatohtoriksi.

Luther-tutkijoiden merkittävin forum on alan tutkijoiden kansainvälinen kongressi, joka kokoontuu noin viiden vuoden välein. Parhaimmillaan kongressi kokoaa lähes 200 tutkijaa eri puolilta maailmaa. Mannermaa osallistui kongressiin ainakin vuodesta 1983 lähtien, jolloin tuli kuluneeksi 500 vuotta Lutherin syntymästä. Kokous järjestettiin tuolloin Itä-Saksassa Erfurtissa. Vuonna 1988 oltiin koolla Oslossa. Kokeneempien Mannermaan, Eero Huovisen, Simo Heinisen, Miikka Ruokasen ja Ahti Hakamiehen lisäksi mukaan pääsi myös nuoria suomalaistutkijoita.

St. Paulin (USA) kongressi vuonna 1993 avasi monia ovia ja yhteistyömahdollisuuksia. St. Paul oli taitekohtia. Suomalaisten osanotto oli vahvaa, ja kongressin toimintatapaa oli muutettu. Yksi päivä oli varattu nuoremmille tutkijoille, jotka saattoivat puolen tunnin ajan esitellä tutkimusaiheitaan aiheesta kiinnostuneille. Monet suomalaiset käyttivät tätä mahdollisuutta hyväksi ja kertoivat tutkimusaiheistaan tutkijakollegoille.

St. Paul sisälsi toisenkin tulevaisuuden kannalta tärkeäksi muodostuneen seikan. Inge Lönning jäi pois jatkokomiteasta. Hänen tilalleen tähän itse itseään täydentävään komiteaan kysyttiin suomalaisen Luther-tutkimuksen edustajaa. Mannermaa kieltäytyi ja esitti allekirjoittanutta. Mannermaa laskeskeli näin: kun jatkokomiteasta ei voida erottaa, vaan siitä on päätettävä itse lähteä, suomalaisella tutkimuksella olisi – jos Jumala suo – pitkän aikaa pysyvä jäsen komiteassa.

St. Paulin kongressiin liittyi vierailu Northfieldiin, jossa tunnettu amerikkalainen systemaatikko Carl E. Braaten toimi professorina. Hän teki läheistä yhteistyötä professori Robert Jensonin kanssa. He mm. toimittivat yhdessä aikakauskirjaa Pro Ecclesia, joka teologisesti oli avoin niin katolisuuden kuin evankelikaalisuuden suuntaan. Vierailu johti siihen, että Mannermaa ja hänen oppilaitaan kutsuttiin kolme vuotta myöhemmin Northfieldiin esittelemään suomalaista Luther-tutkimusta amerikkalaisille teologeille. Esitelmät julkaistiin kokoomateoksena Union with Christ (1998), jonka ansiosta Mannermaan tutkimustulokset olivat nyt englanninkielisen tutkijajoukon ulottuvilla. Tämä merkitsi uutta läpimurtoa. Sittemmin vuonna 2005 Mannermaan tärkeimmät Luhter-artikkelit julkaistiin englanniksi professori Kirsi Stjernan toimesta, joka tuolloin toimi Gettysburgin seminaarin professorina.

St. Paul mahdollisti sen, että Mannermaa piti seuraavassa eli Heidelbergin kongressissa 1997 yhden pääesitelmistä. Suomalaiset tutkijat johtivat 2-3 seminaaria 20:stä ja muutoinkin pohjoismaisten tutkijoiden osallistuminen oli vahvaa. Tämän jälkeen jokaisessa kansainvälisessä kongressissa 2002 Kööpenhaminassa, 2007 Porto Alegressa ja 2012 Helsingissä suomalainen Luther-tutkija on pitänyt yhden pääesitelmistä ja useammat johtaneet seminaareja. Vuodesta 2008 suomalaista tutkimusta jatkokomiteassa on edustanut professori Antti Raunio.

Helsingin valinta kongressin pitopaikaksi 2012 oli tulos Tuomo Mannermaan pitkäjänteisestä vaivannäöstä Lutherin tekstien äärellä. Kongressin presidenttinä toimi Eero Huovinen, joka tarkasteli avauspuheessaan Lutherin ekumeenista merkitystä. Yksi istunto oli varattu Mannermaan Luther-tulkinnan arviointiin. Siinä tuotiin esiin hänen tutkimustensa ansiot mutta myös kritiikki. Arviointi oli kuitenkin tällä kertaa asiallista, kunnioittavaa ja uskottavaa. Sellaisena se oli merkittävä kunnianosoitus Mannermaan elämäntyölle. Vastaavanlainen huomio osoitettiin vuonna 1997 Heidelbergissä, kun Gerhard Ebeling kutsuttiin kongressin kunniapresidentiksi. Surullista on, että sairautensa vuoksi Tuomo ei voinut enää itse osallistua Helsingin kongressiin.

Kun katselen kuluneita vuosia taaksepäin, huomaan, kuinka ennakkoluulottomasti ja kärsivällisesti Tuomo Mannermaa kehitteli eteenpäin Luther-tulkintaansa. Hän oli periaatteellinen teologisessa linjassaan ja vaikutti merkittävästi evankelis-luterilaisen kirkon elämään. Hänelle Luther-tutkimuksessa oli perimmältään kyse Raamatun ja kristillisen opin ydinkysymysten, kuten uskon ja rakkauden suhteen, kestävästä tulkinnasta. Hänen tutkimuksensa täyttivät tieteellisen tutkimuksen kriteerit, mutta niillä oli samalla syvä hengellinen vaikuttavuus.

Hänen edustamaansa tutkimuslinjaa voidaan kutsua ekumeeniseksi Luther-tutkimukseksi kahdesta syystä. Ensinnä sen vuoksi, että Mannermaa katsoi Lutherin edustavan klassisen kristinuskon jatkumoa: reformaatio ei ole kaiken alku, vaan vanhakirkollinen teologia välittyy keskiajan katolisen teologian kautta luterilaisuuteen. Lännen kirkon 15 ensimmäistä vuosisataa ovat myös meidän luterilaisten kirkkojen historiaa. Toiseksi sen vuoksi, että Mannermaa ajatteli Lutherin teologian olevan ekumeenisesti käyttökelpoista. Sen avulla erilleen ajautuneet kirkot voivat tavoitella jälleen yhteyttä.

Oli kiehtovaa ja innostavaa kuulua Tuomo Mannermaan oppilaiden, työtoverien ja ystävien joukkoon. Kysymyksen, mikä on cantus firmuksen ja kontrapunktien suhde Tuomo Mannermaan teologiassa ja kuinka hyvin hän onnistuu ratkaisemaan Jumalan rakkauden ja ihmisen rakkauden suhteen, jätän oppineiden selvitettäväksi. Sanon vain ”kiitos Tuomo”.

© Simo Peura