”Usko on tietoa, luottamusta ja kuuliaisuutta”

Rakkaat seurakuntalaiset!

Tänään on erityinen juhlapäivä tässä seurakunnassa. Jo vuonna 1954 eli pari vuotta ennen Lapuan hiippakunnan perustamista rakennettu kirkkonne on käynyt läpi perusteellisen huollon ja on nyt entistä paremmassa kunnossa. Vähän aikaa olette saaneet tähän uusittuun kirkkoon jo totutella, mutta tänään se juhlavasti siunattiin uudelleen käyttöön. Usein rakennus, olkoon se oma koti tai julkinen rakennus, jää jollakin tavalla kesken. Viimeinen jalkalista jää asentamatta tai jokin kohta odottaa seuraavaa remonttia. Tännekin olette joutuneet odottamaan viimeisiä kalusteita ja odotus jatkuu… Mutta se ei estä käyttämästä kirkkoa ja juhlimasta tätä kunnostettua Jumalan huonetta tänään.

Ehkä se keskeneräisyys on hyvä muistutus siitä, että emme mekään ole ihmisinä koskaan aivan valmiita, aina jää kasvulle ja kehittymiselle varaa. Vasta perillä kaikki on täydellistä. Siinä on myös jotain kaunista ja rohkaisevaa, että se riittää. Pekka Simojoen laulussa todetaan: ”Jospa kauneinta on keskeneräisyys, jospa kirkkainta on aamun hämäryys, vaikka yrittäisin sormet verillä, puolivalmiiksi jään!”. Jos voimme hyväksyä itseltämme ja toisiltamme keskeneräisyyden, elämä on paljon armollisempaa.

Tämä kirkko tarjoaa tiloja monenlaiselle toiminnalle – ei vain sunnuntaisin, vaan pitkin viikkoa. Hienolla tavalla tämä on siis koko seurakuntatoiminnan keskus ja nyt uudistettuna sitä entistä paremmin. Nyt saamme kiittää hyvästä yhteistyöstä suunnittelijoiden ja rakentajien kanssa ja käydä jatkamaan toimintaa hyvissä ja siunatuissa tiloissa.

Tämän päivän teemana usko ja epäusko. Myös uskon polulla joudumme tyytymään keskeneräisyyteen ja vajavaisuuteen. Usko katsoo kohti täyttymystä ja kirkkautta, mutta on täällä vielä toisinaan kuin lepattava kynttilänliekki.

Evankeliumi kertoo Jeesuksen parantaman sokean ja uskonnon ammattilaisten, fariseusten, keskustelusta. Yhteistä ymmärrystä ei tahdo löytyä. Fariseusten mielestä Jeesus oli syntinen ihminen eikä sen takiakaan voinut ketään parantaa. Ongelma oli kuitenkin tämä mies, jonka kaikki tiesivät syntymästään asti sokeaksi ja joka nyt todisti parantumisestaan. Teoria ja käytäntö eivät nyt kohdanneet fariseusten mielessä. Jeesuksesta alkoi tulla ongelma, samoin parantuneesta miehestä.

Parantunutkaan ei aivan tarkalleen tiennyt, mistä tässä kaikessa oli kyse, mutta sen hän tiesi aivan varmasti, että hän, joka oli ollut syntymästä sokea, nyt näki – ja se oli riemullinen asia. Miksi toiset eivät voineet yhtyä hänen riemuunsa?

Fariseusten ajattelussa sokeana syntyneen täytyi kantaa jotain syntiä mukanaan tai hänen vanhempiensa syyllistyneen johonkin pahaan, koska näin oli käynyt. Oliko tämä teoria kuitenkaan oikein? Entä miten selittää se, että hän nyt näkikin? Oliko mahdollinen sairauden aiheuttama syntikin otettu pois?

Ajatus siitä, että sairaus ja onnettomuus on syyllisyyden seurausta, asuu meissä syvällä. Moni pohdiskelee, mitä pahaa on tehnyt, kun joutuu onnettomuuteen tai kun itse tai läheinen sairastuu. Useampaan kertaan Jeesus torjuu tämän yksiviivaisen päättelyn. Kerran hän totesi, että sairauden merkitys oli siinä, että Jumalan teot tulisivat hänessä eli sairastuneessa julki. Kyseessä oli sairas, jonka Jeesus paransi. Tai kun ihmeteltiin tornin kaatumisessa kuolleita, Jeesus totesi, etteivät he olleet muita huonompia – mutta samoin kaikki hukkuvat elleivät tee parannusta. Pahatkin asia saattoivat siis palvella loppujen lopuksi hyvää tarkoitusta. Ja sanoihan apostoli Paavali myös niin, että ”kaikki yhdessä vaikuttaa niiden parhaaksi, jotka Jumalaa rakastavat, niiden, jotka hänen aivoituksensa mukaan ovat kutsutut” (Room 8:28). Toisaalta moni sairautensa tai vammansa kanssa sinuiksi päässyt toteaa, ettei vaihtaisi osaansa toiseen.

Tässä kertomuksessa on myös toinen osa, jossa Jeesus tapaa uudelleen parantuneen. Silloin mies saa tutustua paremmin parantajaansa – josta tulee myös pelastaja. Ihmetys parantumisesta vaihtuu kiitokseen terveydestä ja turvautumiseen pelastajaan. Alkukielessä parantamista ja pelastamista tarkoittava sana on usein sama. Ja usein kun Jeesus kohtaa apua tarvitsevan sairaan tai syntien taakan kantajan, hän sekä parantaa, että pelastaa. Antaa terveyden ja antaa uskon, julistaa synnin anteeksi annetuksi. Terveys kestää aikansa, mutta usko kantaa perille saakka. Siinä mielessä pelastuminen on vielä tärkeämpi ja kokonaisvaltaisempi asia kuin ajallinen ja hetkellinen parantuminen, vaikka toki terveys siinä hetkessä on monelle ajallisista lahjoista tärkein.

Tämän päivän aihe on usko ja epäusko. Nämä ovat tuttuja teemoja meille tämänkin ajan ihmisille. Joudumme välillä ja jopa läpi elämän taistelemaan näiden kahden välillä eikä kiusaaja jätä meitä helpolla. Moni asia pyrkii riistämään meiltä uskon. Tämä aika tarjoaa uskolle kilpailevia vaihtoehtoja yllin kyllin. Mutta kuitenkin meillä on kaipaus saada jotain pysyvää ja sisäistä rauhaa ja turvaa tämän elämän pelkojen ja huolten keskelle.

Kun tapahtuu hirveitä asioita Israelissa tai Ukrainassa tai kun maanjäristys tai tulva vie ihmisiä ja omaisuutta, kyselemme, missä Jumala on. Silloinkin uskoa koetellaan ja joutuu ehkä kysymään, onko Jumalaa tai ketään, joka tätä kaikkea pitää hallinnassa.

Uskoa voi tarkastella eri näkökulmista. Alkukielessä uskosta käytetään kreikan sanaa ”pistis”, joka tarkoittaa vakuuttumista, uskoa ja luottamusta. Roomalaiskirjeessä Paavali kertoo, miten Jumalan ”näkymättömät ominaisuudet  ja ikuinen voima ja jumaluus ovat luomisesta lähtien olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan”. Uskoon ei siis tarvitse kuin silmien avaaminen ja katsominen ympärille. Kristinopissa todetaan, miten Jumala puhuu meille luomakunnan ja kansojen vaiheiden kautta eli ns. yleisen ilmoituksen kautta.

Korinttilaisille Paavali puolestaan kirjoittaa, että Jumalan ilmoitus on hulluutta viisautta etsiville kreikkalaisille (1 Kor 1:23). Filosofisesta näkökulmasta usko sijaitsee tiedon ja mielipiteen välimaastossa, kuten Tuomas Akvinolainen sanoi. Lutherin mukaan uskon merkitys taas avautuu henkilökohtaisen elämän kautta ja siinä on kysymys luottamuksesta Jumalan lupauksiin.

Uskoa voikin katsoa kolmesta näkökulmasta. Se on 1) uskoa Jumalan olemassaoloon, se on 2) uskon luottamusta Jumalaan ja 3) kolmanneksi se on uskoa siihen, mitä Jumala sanoo. Eli se on tietämisuskoa, luottamisuskoa ja uskonkuuliaisuutta. Tänä rationaalisena aikana voi korostua tietämisusko, rationaaliset eli järjelliset perusteet uskoon. Usko on siis historiallisten ja dogmaattisten asioiden tietämistä ja hyväksymistä – tai vastaavasti niiden kiistämistä. Ja niitä tietojahan me rippikoulussakin opetamme esimerkiksi ulkoläksyjä kyselemällä.

Mutta jotenkin paljon lisää syvyyttä ja henkilökohtaisuutta tuo tuo toinen näkökulma: usko on luottamusta. Se on luottamusta Jumalan ominaisuuksiin ja Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen. Usko on tarttumista meille ojennettuun käteen, meille tarjotun armon vastaanottamista.

Ja vielä se on uskoa siihen, mitä Jumala sanoo, luottamusta hänen sanaansa ja sen lupauksiin ja vakuutuksiin. Nämä toinen ja kolmas näkökulma tuovat uskoon paljon lisää ulottuvuutta. Usko ei ole vain pääntietoa ja opittua oppia, vaan se on luottamussuhde ja kuuliaisuussuhde. Se on päivittäistä Jumalan tahdon etsimistä ja sen mukaan elämistä.

On mielenkiintoista, että jos uskoa pidetäänkin joskus järjenvastaisena niin varsinkin epäusko näyttää tämän päivän evankeliumikertomuksessa rakentuvan tosiasioitten kieltämiseen. Epäusko torjuu fariseusten sydämessä ajatuksen siitä, että Jeesus voisi olla Jumalan Poika tai parantaja tai sen tosiasian, että sokeasta on tullut näkevä. Epäusko luottaa mieluummin omiin ennakkoluuloihin kuin silmin nähtäviin todisteisiin. Eipä ole ihme, että puhutaan epäuskon pimeydestä. Sellaiseen pimeyteen Jeesuksen oma kansa oli vajonnut, ettei se uskonut, vaikka olisi voinut nähdä ja kuulla Jumalan Poikaa siinä aivan heidän keskellään. Paavali puhuukin peitteestä, joka on juutalaisten silmillä. Epäusko on selän kääntämistä Jumalalle, hänen armonsa torjumista, Jeesuksen hylkäämistä.

Mutta on totta sekin, että elämän vaikeuksien keskellä uskoa koetellaan eikä uskon polku ole useinkaan tasaista tietä vaan reitti vaihtelee. Kuten  tunteet – välillä uskokin tuntuu selkeältä, kirkkaalta ja vahvalta, mutta toisinaan heikolta ja peräti olemattomalta. Silloin on tärkeää, että uskolla on juuret syvällä Jumalan sanan lupauksissa. Silloinkin kun usko tuntuu heikolta tai kuolleelta, saa riippua Jumalan lupauksissa ja jäädä niiden varaan.

Uskon kuuliaisuudesta ovat hyviä esikuvia Abraham, joka lähti Jumalan lupauksen innoittamana matkaan, tietämättä minne oli saapuva tai Marian kuuliaisuus, kun hän otti vastaan Herran äidin tehtävän, tietämättä, mitä kaikkea se toisi mukanaan. Mikä voisi olla meidän kuuliaisuuden hyppymme?

Usko on kuin puu, joka yksin jäädessään helposti sammuu, mutta kun se saa toisia hehkuvia puita vierelleen, se puhkeaa liekkiin. Siksi on tärkeä tulla kirkkoon kohtaamaan toisia ”halkoja” eli toisia kristittyjä, kuulemaan sanaa ja osallistumaan ehtoolliseen. Näin usko voi vahvistua ja epäusko väistyy.

Kun pohdimme uskoa, ei tule katsoa itseemme ja vaihteleviin tunteisiin ja kokemuksiin, vaan uskon kohteeseen, ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Jeesukseen Kristukseen. Virren sanoin voimme pyytää: ”Kun uskoni suitseva kynttilä on ja rakkaus penseä, toimimaton, mun uhrisi lämmöstä syttyä suo ja viedä sun tultasi toistenkin luo” (Vk 438).

Toivotaan, että tämä uusittu kirkko saa olla monelle uskon vahvistumisen paikka myös tulevina vuosikymmeninä!

USKONTUNNUSTUS

Matti Salomäki