Aamurukous Jaetut eväät -jumalanpalveluspäivillä

1. Joh. 1:5-7

Rakkaat ystävät,

Kokoonnumme yhteen jumalanpalveluspäiville Kynttilänpäivän jälkeisellä viikolla. Täällä pohjoisella pallonpuoliskolla Kynttilänpäivä osuu sopivaan ajankohtaan. Talvi alkaa taittua. Vuoden pimein ajankohta on jäänyt taakse. Päivän pitenemisen huomaa niin aamulla kuin illan korvalla. Myös kalenterin laatija on tämän oivaltanut. Hän on sijoittanut Aamun ja Valon nimikkopäivät helmikuun alkuun. Tuntuu siltä, että auringon paisteesta saa uutta voimaa ja jaksaa taas.

Ehkäpä tästä syystä kristityt alkoivat aikoinaan kutsua Kristusta toiseksi auringoksi. Heidän todellisuudessaan päivä toisensa perästä taivaalle nouseva aurinko oli vertaansa vailla oleva valon ja voiman lähde. Suurin mahdollinen. Ainoa siihen verrattava ja vieläkin suurempi valo oli toinen aurinko, Jeesus Kristus.

Tällä he pyrkivät sanomaan, että Jeesuksessa Jumalasta lähtöisen oleva valo tuli aivan uudella tavalla maailmaamme. Kun hän syntyi ihmiseksi, pimeys alkoi väistyä. Kun hän nousi ylös kuolleista, Jumalan valo alkoi valaista kuoleman varjossa kulkevia. Tuo valo oli valoa valosta niin kuin uskoa tunnustettaessa sanomme. Hänessä ei ollut pimeyden häivääkään, vakuuttaa Johannes kirjeessään.

Yritämme ymmärtää ja selittää todellisuutemme muutosta vertauskuvien avulla. Toisinaan kovin vähäisten. Yksi näistä vertauskuvista on kynttilä. Kynttilä on sekä rukouksen että Kristuksen valon tunnus.

Vertauskuvaa sovelletaan kastejuhlassa, kun sytytämme kastekynttilän. Se on merkki muutoksesta, joka on juuri tapahtunut kastettavassa. Hänet on siirretty pimeydestä valoon. Uusi elämä on alkanut. Palautamme kynttilää sytytettäessä mieliin Jeesuksen omat sanat: ’Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.’ (Joh. 8:12) Näin on tapahtunut sinullekin.

Elämässäsi on siis tapahtunut suuri muutos: ’joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämä valo’. Sitä elämän kristittynä on tarkoitus olla: seuraamista ja kulkemista, Kristuksen seuraamista ja valon perässä kulkemista sekä pimeän väistämistä. Tätä varten meillä on sananakin. Se on kilvoittelu.

Mutta kuinka kilvoitus on mahdollista? – Tällä kohtaa huomaan hiukan epäröiväni. Kristuksen seuraamiseni ei ole aina ollut niin selvää. En ole asettunut valon puolelle pimeyttä vastaan, vaikka olisin voinut. Kilvoitukseni on puutteellista.

Tämän huomaaminen puolestaan tuo mieleeni Johanneksen ajatuksen tämän ensimmäisessä kirjeessään. Siinä hän sanoi saman asian vieläkin selvemmin: ’Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta.’ Kirjoittaessaan näin Johannes oli hyvin selvillä siitä, että Kristuksen seuraajat eivät aina onnistuneet vaelluksessaan.

Miten tällaisessa tilanteessa voin selviytyä? Kahta huomaan miettiväni. Varmaa ja muuttumatonta ovat ensinnäkin Johanneksen kirjaamat Jeesuksen omat sanat. ’Minä olen maailman valo.’ Hänen valonsa tai sen voima ei riipu siitä, kuinka hyvin minä onnistun tai pahoin epäonnistun Kristuksen seuraamisessa. Kristus on yhä edelleen maailman valo.

Toinen on tämä: minun ei ole tarkoituskaan muuttua maailman valoksi. Kristus on valo – minun tulee vain vaeltaa hänen valossaan. Ja silloin totta on sekin, minkä Johannes kirjoittaa, että hänen Poikansa veri puhdistaa minut kaikesta synnistä. Aamen.