Saarna Muuramen piispantarkastuksessa 27.9.2026 (Matti Salomäki)

Tämän päivän otsikkona on hienot sanat: kristityn vapaus. Kukapa ei haluaisi olla vapaa kuin taivaan lintu, vapaa huolista ja murheista, vapaa sairauksista ja vaivoista, vapaa omantunnon syytöksistä. Toisaalta en tiedä, kuinka monen mielessä nämä kaksi sanaa liittyvät yhteen. Moni saattaa päinvastoin ajatella, että kristityn nimeä kantava on sidottu erilaisin käskyin ja määräyksin tietynlaiseen muottiin ja yhteisön tiukan kontrollin alle. Tänään voimme pohtia, miten kristityn vapaus oikein tarkoittaa.

Sana vapaus on saanut eri aikoina erilaisia sisältöjä. Länsimaissa vapaus ymmärretään tänä päivänä usein hyvin yksilökeskeisesti: ”Minulla on oikeus päättää omasta elämästäni”. Tämä on toki tärkeä ja arvokas saavutus. Mutta siihen liittyy myös uusi ongelma. Jos jokainen saa valita arvonsa, identiteettinsä, elämäntapansa ja jopa käsityksensä hyvästä elämästä, miten löydämme yhteisen perustan? Miten suhtautuvat siis toisiinsa vapaus yksilön oikeutena ja vapaus yhteisön vastuuna?

Vapauden historiaa

Jos katsomme lyhyesti historiaan, niin antiikin Kreikassa vapaus (eleutheria) liittyi ennen kaikkea siihen, ettei ihminen ollut orja. Vapaa mies oli oman yhteisönsä jäsen ja saattoi osallistua sen päätöksentekoon. Vapaus ei siis alun perin tarkoittanut ensisijaisesti: ”Saan tehdä mitä haluan.” Vaan pikemminkin: ”Olen oman yhteisöni jäsen ja saan osallistua sen asioihin.” Tässä mielessä vapaus oli hyvin yhteisöllinen arvo. Toisaalta tämä vapaus koski vain osaa ihmisistä. Naiset, orjat ja monet muut eivät kuuluneet täysivaltaisten kansalaisten joukkoon.

Tähän ympäristöön syntyi kristinusko. Kristillisessä ajattelussa vapauden kysymys siirtyi vähitellen myös ihmisen sisäiseen vapauteen. Paavali käyttää voimakasta ilmausta: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti.” Mutta kristityn vapaus ei ollut ensisijaisesti poliittista vapautta. Ihminen voi olla ulkoisesti kahleissa mutta sisäisesti vapaa Jumalan edessä. Paavalin ystäväpiirissä oli niin orjia kuin orjien isäntiäkin.

300- ja 400-luvulla vaikuttaneen merkittävän teologin, Augustinuksen, ajattelussa vapaus liittyi ihmisen tahtoon ja siihen, mihin ihminen on kiinnittynyt. Ihminen ei ole todella vapaa, jos hänen tahtonsa on riippuvuuksien, synnin tai väärien halujen vallassa. Tämän sidonnaisuuden hän koki vahvasti omassakin elämässään. Tässä paljastuu myös kristillisen vapauden paradoksi: vapaus ei ole vapautta kaikista sidoksista. Ihminen tarvitsee jotakin, johon hän sitoutuu. Augustinus oppi omasta elämästään, että ihminen ei ole vapaa silloin, kun hän saa tehdä kaiken mitä haluaa. Ihminen on vapaa silloin, kun hänen sydämensä vapautuu rakastamaan sitä, mikä on hyvää – Jumalaa ja lähimmäistä.

Noin tuhat vuotta myöhemmin vaikuttanut Martti Luther tunsi Augustinuksen ja tämän ajattelun hyvin. Lutherin ajattelussa kristityn vapauden ydin on siinä, että ihminen vapautuu tarpeesta ansaita Jumalan hyväksyntä. Lutherin kirjassa Kristityn vapaudesta (1520) kuuluisa paradoksi kuuluu: ”Kristitty ihminen on kaikkien asioiden vapaa herra eikä kenenkään alamainen.” Ja samaan aikaan: ”Kristitty ihminen on kaikkien asioiden palvelija ja jokaisen alamainen.” Nämä ovat totta yhtä aikaa. Kun minun ei enää tarvitse rakentaa omaa arvoani ja kelpaavuuttani suhteessa Jumalaan, voin vapautua palvelemaan toista ihmistä.

Mutta vapaudesta on puhuttu myöhemminkin: 1700-luvulla vapauden painopiste muuttui voimakkaasti. Valistusajattelijat nostivat esiin ihmisen autonomian, järjen ja oikeudet. Vapaudesta tuli yhä enemmän oikeus ajatella itse, oikeus ilmaista mielipiteensä, oikeus uskoa tai olla uskomatta, oikeus päättää omasta elämästään, vapautumista mielivallasta ja tyranniasta. Tämä olikin jo hyvin lähellä nykyistä länsimaista vapauskäsitystä ja Ranskan vallankumouksen rakensi tälle pohjalle.  Vapaudesta tuli poliittinen ja yhteiskunnallinen ihanne. Vapaus ei enää ollut vain yksittäisen ihmisen hyve, vaan koko yhteiskunnan järjestämisen periaate. Syntyi ajatus, että yhteiskunnan pitää turvata ihmiselle tila, jossa hän voi elää ilman mielivaltaista vallankäyttöä.

Viime vuosisadan kokemukset tekivät vapaudesta vielä konkreettisemman arvon. Kaksi maailmansotaa, totalitarismi, natsismi ja kommunistiset diktatuurit osoittivat, mitä tapahtuu, kun yksilön vapautta ei kunnioiteta. Siksi vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa vapaus on keskeinen arvo: ajatuksen vapaus, omantunnon vapaus, uskonnonvapaus, mielipiteen vapaus, kokoontumisvapaus, liikkumisvapaus. Vapaudesta tuli ihmisoikeus.

Mitä on kristityn vapaus

Mitä siis on kristityn vapaus? Mistä kristitty on vapaa? Paastoa koskeva kysymys näyttää ulkoisesti yksinkertaiselta: Miksi teidän opetuslapsenne eivät tee niin kuin muut? Jeesus ei kuitenkaan vastaa ensisijaisesti kysymykseen paastosta. Hän siirtää katseen sääntöjen noudattamisesta häneen itseensä: ”Eivät kai häävieraat voi paastota silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan!”

Tässä on kristillisen vapauden lähtökohta. Kristinuskon ytimessä ei ole ensin kysymys siitä, mitä minun pitää tehdä Jumalalle, vaan siitä, mitä Jumala on tehnyt minulle Kristuksessa. Kristitty on vapaa, koska Kristus on tullut. Vapaus ei tarkoita sääntöjen puuttumista vaan vapautta elää Kristuksesta.

Kristillinen vapaus ei ole ajatusta: ”Saan tehdä mitä haluan.” Luterilaisittain voisi sanoa: kristityn vapaus on vapautta ansaita Jumalan hyväksyntää. Paasto, rukous, jumalanpalvelus, lähimmäisen palveleminen ja muut hengellisen elämän muodot eivät ole keinoja ostaa Jumalan rakkautta. Niitä voidaan tehdä, koska Jumala on jo ensin rakastanut. Kristitty ei tee hyvää tullakseen Jumalan rakastamaksi. Hän tekee hyvää, koska hän on Jumalan rakastama. Tämä tuo mukaan myös Galatalaiskirjeen kristillisen vapauden ajatuksen: ”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen” (Gal 5:1).

Uusi viini tarvitsee uudet leilit

Jeesus tuo esiin uuden ja vanhan erilaisuuden, on sitten kyse vaatteesta tai nahkaisesta viinileilistä. Jeesus ei sano vain, että vanha on huonoa. Hän sanoo, että uusi viini on jotakin niin uutta, ettei sitä voi vain kaataa vanhoihin rakenteisiin. Kirkossa on paljon arvokasta vanhaa: liturgia, virret, rukoukset, kirkolliset toimitukset, rakennukset, traditio, tunnustus. Niitä ei pidä hylätä vain siksi, että ne ovat vanhoja.

Mutta kysymys kuuluu: Ovatko leilit meille tärkeämpiä kuin viini? Toisin sanoen: voiko kirkon toimintatapa, perinne, organisaatio tai totuttu käytäntö joskus alkaa palvella itseään sen sijaan, että se palvelisi evankeliumia? Tässä täytyy olla herkällä tunnolla, vanhaa arvostaen ja samalla antaen tilaa Jumalan uutta luovalle työlle. Ei ole aina helppoa luopua vanhasta, vaikka se ei selvästi enää toimisikaan. Toisaalta, kaikki uusi ja suosittu ei välttämättä ole lopulta seurakuntaa rakentavaa.

Piispantarkastuksessa ei viime kädessä kysytä vain, ovatko seurakunnan rakenteet kunnossa. Kysytään, onko niissä tilaa sille uudelle viinille, jonka Kristus antaa kirkolleen. Mutta samalla on tärkeä muistaa toinen puoli: Uusi viini ei tarkoita sitä, että kaikki vanha pitäisi heittää pois. Se tarkoittaa, että kaiken vanhan tarkoitus on palvella Kristusta ja hänen evankeliumiaan.

Kristityn vapaus on vapautta Kristukseen ja lähimmäiseen. Kristillinen vapaus ei pääty ajatukseen: ”minä olen vapaa”. Se jatkuu kysymykseen: ”Mihin tätä vapautta tarvitaan?” Kristus vapauttaa ihmisen itsensä ympärillä kiertämisestä. Kun minun ei tarvitse jatkuvasti kysyä, kelpaanko Jumalalle, voin kääntyä kohti toista ihmistä.

Silloin kristityn vapaus muuttuu vapaudeksi rakastaa, vapaudeksi palvella, vapaudeksi antaa anteeksi, vapaudeksi pyytää anteeksi, vapaudeksi luopua omasta oikeudesta silloin, kun se palvelee lähimmäistä. Kristuksen vapauttama ihminen ei ole ihminen, jolla ei ole mitään sidoksia. Hän on ihminen, joka saa olla sidoksissa Kristukseen ja siksi vapaa elämään toista ihmistä varten.

Seurakunta tarvitsee sekä juuria että uudistumista. Uusi viini ei tarkoita juurettomuutta. Eikä uskollisuus tarkoita sitä, että kaikki muodot olisi säilytettävä muuttumattomina. Kristuksen evankeliumi on pysyvä. Leilit voivat muuttua. Sana rohkaisee meitä muuttumaan ja uudistumaan.

Muuramen haasteet

Täällä Muuramessa on rakennettu uutta. Armo, ilo ja rakkaus ovat keskeisiä hengen hedelmiä. On tärkeätä, että nämä ja muut Hengen hedelmät saavat kristittyjen keskuudessa tilaa entistä enemmän. Näin rakentuu yhteisö, jossa ihmisten on hyvä olla ja joka houkuttelee lisää väkeä, kuten kärpäspaperi kärpäsiä. Hengen hedelmistä ei saa kuitenkaan tulla pääsyvaatimuksia tai uskon mittareita, joilla luokitellaan ihmisiä. Kristityn vapaus vapauttaa myös omatekoisesta uskonnollisuudesta, joka vie voimia enemmän kuin antaa niitä. Kärpäspaperi ei oikeastaan olekaan hyvä kuva seurakunnasta. Vaikka se houkuttaa kärpäsiä, se sitoo ne kiinni. Näin ei terve kristillisyys tee. Se ei sido muuta kuin Kristuksen rakkauteen ja lähimmäisistä huolehtimiseen.

Tämän päivän muutkin tekstit antavat tärkeitä näkökulmia kristityn vapauteen. Vapaus on iloa kulkea Jumalan sanan valossa ja sen ravitsemana, kuten psalmissa sanotaan. Vapaus on vapautta pakotetuista juhlamenoista ja perinnäissäännöistä, kuten Aamoksen kirjassa sanotaan. Vapaus on vapautta itsetekoisesta uskonnollisuudesta, kuten kirje Kolossalaisille muistuttaa.

Meille suomalaisille isänmaan vapaus on arvo, jota kannattaa ja halutaan puolustaa. Myös kristityn vapaus on arvo, jota ei saa myydä halvalla pois. Kristus on ostanut meidät vapaaksi kalliilla hinnalla, omalla verellään, että emme enää olisi synnin, kuoleman ja paholaisen vankeja. Tästäkin vapaudesta meidän tulee pitää kiinni ja tästä vapaudesta me saamme iloita tänäänkin. ”Vapauteen Kristus meidät vapautti”.