Saarna Tammisunnuntain 100-vuotismuistojuhlassa Seinäjoella (Simo Peura)

Luuk. 17:7-10

Isänmaan itsenäisyyden puolesta

”Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” Näin olisi moni vapaussodan läpikäynyt sanoa. Luultavasti isoisäni olisivat vastanneet samoin, jos asiaa olisi kysytty heiltä. He kumpikin olivat suomalaisia talonpoikia ja vapaussotureita.

Muistan hyvin, kuinka Keski-Suomessa asunut vaarini sai joka tammikuu kutsun vapaussodan muistojuhlaan. Vanha mies laittoi silloin tumman puvun ja valkoisen paidan päälle ja kunniamerkit rintaan. Puolustusvoimien auto haki ja toi takaisin. Juhla oli hänelle yksi vuoden kohokohdista.

Vuosien saatossa hän kertoi minulle elämänsä vaiheista. Helmikuussa 1918 tuli määräys lähteä Vilppulan taisteluihin. Silloin vapaussota oli jo laajentunut sisällissodaksi. Tämä päätös kuitenkin pyörrettiin, minkä hän koki pelastumisena varmalta kuolemalta. Tampereen taistelujen sijasta hänet lähetettiin Karjalan rintamalle. Tätä tarkemmin hän ei kokemuksiaan avannut, vaikka mieleen oli jäänytkin taakkaa kannettavaksi. Velvollisuus isänmaan itsenäisyyden syntyhetkillä oli täytetty.

Isäntä ja palvelijat

Velvollisuuden täyttämisestä on puhe myös päivän evankeliumissa. Siinä kerrotaan isännästä ja hänen palvelijoistaan sekä annettujen tehtävien täyttämisestä. Historiallinen tilanne Jeesuksen aikaan oli kovin toisenlainen. Palvelija oli orja ja isäntänsä omaisuutta. Evankeliumi kertoo, kuinka palvelija uurasti ensin kyntötöissä tai paimenessa. Sieltä palattuaan hänen piti laittaa isännälle syötävää ennen kuin saattoi ravita oman nälkänsä. Nykyaikana viisas isäntä tai viisas esimies tuskin toimisi näin. Johtavassa asemassa olevan on pidettävä huolta omasta väestään. Muutoin tavoitteet jäävät saavuttamatta.

Erikoista Jeesuksen vertauksessa on myös palkitsemisen tapa. Palvelijalle ei osoitettu lainkaan kiitosta tämän suorittamista työtehtävistä. Tänään toimimme toisin. Myönteinen palaute, rohkaiseminen ja kiitos kuuluvat jokaiselle, joka pyrkii täyttämään annettua tehtävää ja velvollisuutta.

Tyly on myös evankeliumin loppupäätelmä. Jeesuksen ohjeen mukaan palvelijoiden tuli sanoa työt tehtyään näin: ”Me olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.” Tällä ohjeella Jeesus riisti palvelijoilta kaiken kunnian ja teroitti vain velvollisuuden noudattamista. Jos noudattaisimme työelämässä tätä ohjetta, riistäisimme työntekijältä hänen arvonsa ja arvokkuutensa.

Mitä Jeesus haluaa sanoa kummalliselta tuntuvalla vertauksellaan?

Velvollisuuden täyttäminen

Yhteiskuntamme rakentuu edelleen velvollisuuden täyttämisen varaan. Sen huomaa helposti esimerkiksi sotilaan, poliisin ja tuomarin ammatissa, mutta myös muissa tehtävissä. Opettajalla, lastenhoitajalla, sähköasentajalla, kaupan myyjällä, veturinkuljettajalla jne. on omat työhön liittyvät velvollisuutensa. Sama koskee äitiä ja isää: heidän virkansa on huolehtia lapsista. Ja lasten odotetaan aikanaan huolehtivan ikääntyneiden vanhempiensa hyvinvoinnista, tavalla tai toisella. Yhteiskuntamme toimii hyvin ja mielekkäällä tavalla, kun ihminen tekee parhaansa niin työpaikalla, kodissa kuin erilaisissa luottamustehtävissä.

Nykyaikaisessa yhteiskunnassa – toisin kuin Jeesuksen aikana – velvollisuuksien vastapainona ovat oikeudet. Niiden tulee olla yhtäläiset kaikille. 100 vuoden aikana olemme pystyneet rakentamaan Suomesta oikeusvaltion ja hyvinvointiyhteiskunnan. ”Suomi on hyvä maa elää”, oli kenraalin unohtumaton lausahdus ja totta yhä tänäänkin.

Hyvässä maassa oikeudet takaavat sen, että heikoimmatkin joukossamme voivat selviytyä. Toisen oikeus myös rajoittaa itsekkyyttämme, jonka ajamina tavoittelemme mieluummin omaa kuin lähimmäisen tai koko yhteisön etua. Tästä syystä meidän olisi hyvä olla enemmän kiinnostuneita toisten oikeuksien kuin penätä omien oikeuksiemme toteutumista.

Tämä asia tiedostettiin 100 vuotta sitten. Pahasti jakaantuneen maan rakentaminen ja yhdistäminen lähti liikkeelle nopeasti liikkeelle. Kun hävinneet saivat oikeutensa ja heidän elämänsä edellytykset turvattiin, yhteisö alkoi vähitellen tervehtyä.

Palkitseminen

Tähän maailmaan kuuluu myös se, että velvollisuuksien ja tehtävien täyttämisestä palkitaan. Näinäkin viikkoina neuvotellaan palkoista ja tavoitellaan eri osapuolia tyydyttäviä ratkaisuja. Näin täytyy olla. Kohtuullinen ja oikeudenmukainen palkka on työntekijän arvostamista. Silloin ei sanota Jeesuksen tapaan: ”Olemme arvottomia palvelijoita. Olemme tehneet vain sen, minkä olimme velvolliset tekemään.”

Jos siis yhteiskunta saadaan toimimaan hyvin silloin, kun jokainen toimii velvollisuutensa mukaan ja saa siitä kohtuullisen korvauksen, niin mihin tarvitaan Jeesuksen ylevältä kuulostavaa ja nöyryyttä korostavaa ohjetta?

Armo on toisenlaista

Vertauksellaan Jeesus haluaa sanoa, että hyvät teot ja velvollisuuden täyttäminen eivät sittenkään ole se peruste, jolla Jumala lopullisesti arvioi ihmisen tekemistä. Tämä ajatus on helposti ristiriidassa meidän ihmisten odotusten ja toiveiden kanssa. Ylipäätään ajatus toisen armahtamisesta on usein vaikea. Siitä kertovat surullisella tavalla 100 vuoden takaiset tapahtumat.

Sama vaikeus näkyy suhteessamme Jumalaan. Meille on jotenkin luontaista asettaa moraaliset mittapuut ihmisen hyvyydelle myös iankaikkisuuden näkökulmasta. Tällä tiellä ajaudumme kuitenkin nöyryyden sijasta ylpeyteen ja luotamme omiin voimiimme. Jos sen sijaan sanomme Jumalan edessä, että olemme arvottomia palvelijoita, jätämme itsemme sellaisenaan hänen arvioitavaksi.

Jumalan suorittaman arvioinnin mittapuu on armo. Se on tarkoitettu kaikille, jotka kaipaavat elämäänsä Jumalan läsnäoloa ja apua. Armo on enemmän ja toisenlaista. Se on totta, vaikka velvollisuus jää meiltä jostakin syystä täyttämättä. Armoa tarvitsemme silloinkin, kun tuntuu siltä, että pystymme tekemään hyvää. Armo ei koskaan perustu ihmisen hyvyyteen ja hänen tekoihinsa. Armo on Jumalan viisautta ja voimaa.

Tammisunnuntain psalmi kuvaa osuvasti armoa tarvitsevan ihmisen tilanteen. Psalmin kirjoittaja sanoo: ”Minä luotan sinun armoosi, saan iloita sinun avustasi. Sinä päästit minut turvaan… sinulta saan avun ja suojan. … Minä huusin hädässäni Herraa, kutsuin avuksi Jumalaani. Ääneni kantautui hänen temppeliinsä, ja hän kuuli minun huutoni.” (Ps. 18:2-7) Armoa me tarvitsemme: se on luottamista, iloa, turvaa, suojaa, avunhuutoa ja kuulluksi tulemista.

Kaiken tämän jälkeen on yllättävää, että armo ja velvollisuuden täyttäminen ovat yhteydessä toisiinsa. Armo nimittäin perustuu siihen, mitä Jeesus Kristus teki ristillä. Jumalan Poikana hänen tekonsa olivat Isän Jumalan silmissä täydelliset. Niistä ei puuttunut mitään. Hän uhrasi itsensä, koska rakasti syntistä ihmistä. Hän täytti velvollisuutensa loppuun asti, jotta me voisimme elää sovussa Jumalamme ja toisten ihmisten kanssa. Armo saa aikaan sovinnon.

Velvollisuuden täyttämisen jälkeen

Aikanaan vapaussoturit täyttivät velvollisuutensa. Tänään 100 vuotta myöhemmin muistamme heitä kunnioituksella ja arvostaen. Silti otaksun, että he olivat myös tietoisia omista laiminlyönneistään ja puutteistaan. Niin oli isoisänikin. Jumalan armo tuli hänelle vuosien varrella rakkaaksi. ”Saako syntinen luottaa anteeksiantamukseen”, oli hänen kysymyksensä. – ”Kyllä saa”, kuului vastaus. ”Kyllä saa”, sillä armolla ei ole mitään rajaa. Samoin saat uskoa sinäkin. Aamen.

© Simo Peura