Yrjö Sariola teologina ja piispana

Kuva: Piispanvihkimys

Piispa Yrjö Sariola aloitti viranhoidon Lapuan hiippakunnan historian toisena piispana joulukuun alussa 1974. Vaalin tulos oli melko selvä: Sariola sai enimmät äänet (111) ensimmäiselle sijalle (Kortekangas 88, Rusama 44) joskin hänen etumatkansa oli niukempi kaikkien äänten kohdalla (S180, R 173, K 148). Ainakin Laukaassa opetusministeri Ulf Sundqvistin esitystä ja tasavallan presidentin nimitystä odotettiin jännityksellä.

Yllä olevassa kuvassa Sariola on Lapuan tuomiokirkon alttarilla. Arkkipiispa Martti Simojoen johdolla uusi piispa puetaan viran tunnuksiin. Tähän kuvaan sisältyy monia Yrjö Sariolan piispuuskautta kuvaavia yksityiskohtia.

Sariolan edeltäjä piispa Eero Lehtinen johti hiippakuntaa lähes kaksi vuosikymmentä. Lehtisen keskeisenä ajatuksena oli rakentaa yhteyttä useista palasista muodostuvassa uudessa hiippakunnassa ja voittaa erityisesti körttipapiston luottamus. Lehtinen onnistui tehtävässä, ja Sariola jatkoi tätä työtä määrätietoisesti. Tämä näkyi jo hänen paimenkirjeensä nimessä Yhteistyön merkiksi kättä.

Sariolan piispuusvuodet osuivat ajanjaksoon, jolloin tuomiokapitulin rahoituksen kasvu mahdollisti uusien virkojen perustamisen. Sariolan johdolla hiippakunta panostikin uudella tavalla toimintaan. Tuomiokapitulin läsnäoloa Keski-Suomessa vahvistettiin. Jyväskylään perustettiin toimipiste, johon asettuivat ensi vaiheessa kuurojenpappi ja lähetyssihteeri. Ratkaisu on osoittautunut kestäväksi, ja Jyväskylän toimiston vakinainen henkilöstö on kaksinkertaistunut tuosta ajasta.

Kuvassa rovasti Lauri Ahva, Yrjö Sariolan appi, ja tuomiorovasti Jussi Ranta, tuleva pitkäaikainen työtoveri, asettavat piispan harteille kuorikaavun. Ottaessaan vastaan uuden tehtävän Sariola totesi halunneensa aina olla seurakuntapappi. Myös piispana hän koki olevansa seurakuntia varten. Ennen piispuutta Yrjö Sariola toimi Laukaan kirkkoherran virassa. Siellä suvun perinteet olivat vahvat: seurakunnan kirkkoherrat olivat vuodesta 1876, pientä katkoa lukuun ottamatta, olleet yhtäjaksoisesti Yrjö Sariolan äidin puolen Stenroth-suvun jäseniä.

Arkkipiispa Martti Simojoki lausui vihkimysmessussa kehotuksen uudelle piispalle: ”Saarnaa ristiinnaulittua Kristusta ja kaitse Jumalan laumaa.” Sanoilla oli tilaisuudessa erityisen syvällinen sisältö. Saarna oli Yrjö Sariolalle rakas asia. Teologian jatko-opinnoissaan hän oli erikoistunut saarnan tutkimiseen. Hän väitteli vuonna 1967 tohtoriksi tutkimuksellaan Saarna ja teksti saksalaisten saarnateorioitten valossa.

Väitöskirjassaan Sariola hahmotti kaksi erilaista saarnakäsitystä: antroposentrisen homiletiikan ja teosentrisen homiletiikan. Edellinen korostaa, että saarnan painokohta on ihmisen elämässä; jälkimmäinen puolestaan, että Jumalan puhe pääsee toteutumaan, kun teksti määrää saarnaa. Sariola – vaikka ei sitä suoraan sanokaan – asettuu jälkimmäisen kannalle. Hänestä antroposentrinen homiletiikka suistaa tekstin toissijaiseen ja epäolennaiseen asemaan. Teosentrinen homiletiikka sen sijaan korostaa kokonaisvaltaisuutta ja tekstin hallitsevaa asemaa. Tämä ote näkyy hänen omissa saarnoissaan: Yrjö Sariola saarnasi Jumalan sanaa, Kristusta, ja hoiti hengellisesti hänelle uskottua laumaa.

Väitöskirja näytti suunnan Sariolan teologiselle mielenkiinnolle. Hän julkaisi sittemmin lukuisia teoksia saarnasta ja toimi homiletiikan eli saarnaopin dosenttina Helsingin yliopistossa.

Piispanvihkimyksen avustajiin kuuluivat myös väitöskirjan ohjaajat, piispa Erkki Kansanaho ja professori Martti Parvio. Edellinen oli Kuortaneen Haapaniemen pappilan poika. Viime mainittu oli evankelisen liikkeen edustaja, jonka mielenkiinto kohdistui erityisesti liturgiaan ja ekumeniaan. Nämä asiat kuvastavat myös Yrjö Sariolaa: rakkaus messuun, vahva side evankeliseen herätysliikkeeseen ja halu toimia kristittyjen ykseyden hyväksi. Seuraavaksi syvennyn muutaman kuvan avulla hiukan tarkemmin Yrjö Sariolan toimintaan ja merkitykseen teologina ja piispana.

Kuva: Tapaaminen ortodoksisen kirkon edustajien kanssa

Suomen evankelis-luterilainen kirkko aloitti vuonna 1970 oppineuvottelut Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Joitakin vuosia myöhemmin käynnistyivät keskustelut Suomen ortodoksisen kirkon kanssa. Yhteydenpito näkyi myös käytännön yhteistyönä. Kuvassa Suomen ortodoksisen kirkon edustajat Oulun metropoliitta Leon johdolla ovat vierailulla Anna-Maija ja Yrjö Sariolan luona. Vasemmalla näkyvä taulu on muuten tällä hetkellä nähtävissä Haapaniemen hiippakuntakartanon pappilan salissa Kuortaneella.

Ekumenia laajeni muutenkin uusille alueille. Venäläisneuvottelujen herätteestä vuonna 1976 Yrjö Sariola teki aloitteen, jonka pyrkimyksenä oli vahvistaa yhteyksiä vapaakristillisiin yhteisöihin. Piispainkokous hyväksyi aloitteen. Päätöstä seurasivat Suomen Vapaakirkon ja Helluntaiherätyksen kanssa käydyt neuvottelut, joissa Sariola toimi puheenjohtajana. Neuvottelujen myötä luterilaisen kirkon ja vapaakristillisten yhteisöjen väliset suhteet paranivat. Tuolloin syntyneiden yhteyksien vaikutus on edelleen nähtävissä. Aiempina vuosikymmeninä puolin ja toisin tunnetut ennakkoluulot ovat vaihtuneet ilahduttavan monissa tilanteissa yhteiseen rukoukseen, todistamiseen ja palveluun. Suomen Helluntaikirkko on tänään mukana Suomen ekumeenisen neuvoston toiminnassa, ja vapaat suunnat ovat olleet valmiit hyväksymään apostolisen uskontunnustuksen aidon kristillisen uskon ilmaukseksi.

Kuva: Tapaaminen Werner Leichin kanssa.

Yhteyksiä syntyi myös luterilaisen maailman sisällä. Thüringenin luterilaisen maakirkon maapiispa Werner Leich osallistui vuonna 1985 Itä-Saksan evankelisten kirkkojen liiton valtuuskunnan Suomen-vierailuun. Lapuan hiippakunnassa syntyi halu auttaa vaikeassa tilanteessa eläviä Itä-Saksan kristittyjä. Piispa Leich kutsuttiin seuraavana vuonna mukaan tuomiokapitulin 30-vuotisjuhlaistuntoon. Kuvassa näkyvät keskustelut kiinnostivat myös tiedotusvälineitä, ja niissä täsmennettiin keskinäistä yhteistyötä. Seuraavina vuosina virisi vierailutoimintaa, pappisvaihtoa ja ystävyysseurakuntasuhteita. Saksojen yhdistyttyä hiippakunta tuki Thüringenin maakirkkoa toimittamalla ja pystyttämällä talopaketin maapiispa Leichin eläkeasunnoksi.

Yrjö Sariolan aikana syntynyt yhteys on edelleen voimissaan, vaikkakin koronapandemia on viime aikoina hankaloittanut yhteydenpitoa. Saksassa kirkkojen rakenne on muuttunut. Tänään Keski-Saksan evankelinen kirkko jatkaa Thüringenin maakirkon työtä, ja sen alue on laajentunut käsittämään myös Saksin alueen ja reformaation syntysijat. Lapuan hiippakunta solmi EKM:n kanssa kumppanuussopimuksen reformaation merkkivuonna 2017.

Myös toiminnassaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä Yrjö Sariola pyrki irtautumaan tiukkarajaisesta ryhmäkunta-ajattelusta ja rakentamaan yhteyttä. Kun hän aloitti piispana, seurakuntavaaleissa ehdokaslistat eroteltiin vain numeroilla. Jatkuvasti keskusteltiin kuitenkin sanallisten tunnusten sallimisesta. Yrjö Sariola kannatti avoimuutta. Samalla hän kuitenkin pelkäsi tunnusten johtavan siihen, että valmiit ja selvärajaiset ryhmittymät saisivat vaaleissa etulyöntiaseman. Hän kannatti ehdokaslistoille laajempia selosteita, joissa kerrottaisiin listan ehdokkaiden tavoitteista. Ehdotus ei lopulta sellaisenaan toteutunut, mutta se kuvastaa Sariolan pyrkimystä vaalia yhteyttä ja rakentaa seurakuntaa sen omista lähtökohdista.

Kuva: Ensimmäisten naisten pappisvihkimys Lapuan hiippakunnassa.

Sariolan piispuuskautta leimasi monin tavoin keskustelu pappisviran avaamisesta naisille. Sariola itse hyväksyi uudistuksen mutta ymmärsi samalla niitä, jotka vastustivat virkaratkaisua. Hänen mielestään asiassa oli syytä edetä rauhassa, jotta voitaisiin saavuttaa mahdollisimman laaja konsensus. Kun asia tuli kirkolliskokouksessa ratkaisevaan käsittelyyn, piispat ehdottivat Sariolan johdolla lisäpontena periaatteellista tahdonilmaisua, jonka avulla voitaisiin jatkaa yhdessä eteenpäin. Sittemmin ponnen tarkasta sisällöstä on käyty keskustelua. Ponnessa oli kyse halusta vaalia yhteyttä, ei tarjota välineitä työyhteydestä kieltäytymiseksi. Sariola toimi määrätietoisesti kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti, ja keväällä 1988 hän vihki ensimmäiset naiset pappisvirkaan Lapuan hiippakunnassa.

Kuva: Pianon ääressä.

Musiikki kirkon rikkautena ja evankeliumin elävänä äänenä oli olennainen osa Yrjö Sariolan persoonaa ja viranhoitoa. Saarnoissaankaan hän ei rajoittunut julistamaan pelkästään sanoin vaan myös musiikin keinoin. Hän vaali niin ikään kirkon yhteyksiä kulttuurielämään.

Musiikki ja Jumalan sana liittyivät toisiinsa myös 1980-luvulla toteutetussa virsikirjauudistuksessa. Siinäkin Yrjö Sariolan kädenjälki on edelleen nähtävissä. Kun uuden virsikirjan sisällöstä päätettiin kirkolliskokouksessa, Sariola vastusti liiallista säilyttämisintoa: hän näki, että se voisi johtaa eräänlaiseen ylimenokauden virsikirjaan, joka ei palvelisi tulevaisuuden tarpeita. Hän veisasi monta kertaa kirkolliskokoukselle sävelmistöehdotuksiaan. Kauniiden sävelmien ohella epäilemättä myös veisaajan komealla äänellä oli vaikutuksensa siihen, että kirkolliskokous oli aulis hyväksymään Yrjö Sariolan ehdottamat sävelmistömuutokset. Noiden muutosten myötä moni virsi sai esimerkiksi vaihtoehtoisen rinnakkaissävelmän.

Sariola kuului niiden harvojen teologien joukkoon, jotka olivat perehtyneet musiikin teologiaan. Vuonna 1981 hän julkaisi aihetta käsittelevän yleisesityksen nimellä Jumalan kunniaksi ja mielen rakennukseksi.

Kuva: Liturgina alttarilla.

Saarna ja musiikki kytkeytyivät kiinteästi toisiinsa jumalanpalveluksessa. Yrjö Sariolan tärkeimpänä elämäntyönä voidaankin pitää toimintaa jumalanpalveluksen hyväksi, sen teologian kehittämiseksi, kirkastamiseksi ja elävöittämiseksi. Hänellä oli keskeinen osa jumalanpalveluksen ja kirkollisten toimitusten uudistustyössä: hän oli pitkään kirkon jumalanpalvelus- ja musiikkitoimikunnan puheenjohtaja sekä kirkolliskokouksen asettaman käsikirjakomitean jäsen vuosina 1973–1980 ja komitean puheenjohtaja vuosina 1988–1997.

Vuosituhannen vaihteen jumalanpalvelusuudistus valmisteltiin Yrjö Sariolan johdolla. Hän muistutti, että saarna ja ehtoollinen olivat jumalanpalveluksen keskuksessa. Hänelle messu oli seurakunnan elämän ydin, josta seurakunta oli kutsuttu kantamaan yhdessä vastuuta. Hän laati huolella ja innolla useita messua käsitteleviä esitelmiä esimerkiksi kirkkoherrojen vuosittaisia kokouksia varten. Niiden pyrkimyksenä oli ohjata papistoa sisäistämään käsikirjauudistuksen perusperiaatteet.

Toiset Sariolan näkemyksistä etenivät vähitellen ajan kanssa. Jo vuonna 1977 hän piti merkittävän puheenvuoron, kun keskusteltiin lasten pääsystä ehtoollispöytään. Sariola totesi, että ehtoollinen oli usein aiemmin käsitetty harvinaiseksi juhla-ateriaksi, jolle oli lupa tulla vain perusteellisen itsetutkistelun jälkeen. Sittemmin ehtoollinen oli kuitenkin alettu ymmärtää matkalaisten jokaviikkoiseksi ravinnoksi, jota ilman ei jaksanut kilvoitella. Kun ymmärrämme ehtoollisen tällä tavoin, on aivan luonnollista, että myös lapset tulevat vanhempiensa kanssa ehtoolliselle. Nyt ehtoollispöytä on ollut jo neljä vuosikymmentä avoinna perheille. Edelleen on kuitenkin nähtävä vaivaa: seurakuntien tulee kannustaa ja tukea lapsiperheiden osallistumista messuun.

Kuva: Viimeisen istunnon jälkeen.

Vuonna 1995 Yrjö Sariola johti viimeistä kertaa Lapuan hiippakunnan tuomiokapitulin istunnon. Istunnon jälkeen Yrjö ja Anna-Maija Sariola asettuivat yhdessä tuomiokapitulin henkilöstön kanssa kuvaan. Ilmeissä heijastuvat ilo ja kiitollisuus mutta varmasti myös haikeus. Uskon, että samat tunteet ovat läsnä tänäänkin.

Paljon muutakin olisi syytä mainita, mutta siihen ei aika riitä. Yksi asia on kuitenkin syytä vielä sanoa. Kun me muistamme Yrjö Sariolaa, saamme kiittää Jumalaa hänestä ja hänen työstään Kristuksen kirkon hyväksi. Tuon työn jäljet näkyvät yhä tänään monin tavoin kirkossa, hiippakunnassa ja sen seurakunnissa. Jumalalle kiitos.