Ystävään voi aina luottaa

Arvoisa varapuhemies ja seuraemäntä, hyvät seuravieraat!

Meillä täällä Suomessa on ollut jo pitkään äänioikeus, myös naisilla. Mutta äänen voi myös yhtäkkiä menettää. Itselläni iski viikko sitten perjantaina, kesken Saarijärven piispantarkastuksen, flunssa niin kunnolla päälle, että lähti myös ääni. Kun sitten liikuttiin Pylkönmäellä, emerituspiispa Eero Huovisen kotiseuduilla, nousi mieleen hänen useamminkin esiin ottama teema, miten pappien (ja varmasti myös piispojen) pitäisi puhua vähemmän ja kuunnella enemmän. Kuuntelulla meni tuo viikonloppu ja viime päivät, toivottavasti nyt ääni jo vähän kestää. Mutta kuuntelijoita tämä aika kaipaa!

”Kuuleeko kukaan” on useammankin kirjan nimi ja laulukappaleen teema. Se kävisi myös yhteisvastuukeräyksen teemaksi, sillä tässä keräyksessä koitetaan vuosi vuodelta nostaa esiin syrjään jääneitä ryhmiä, joiden ääni ei tahdo kuulua. Tällä kertaa esillä on yksinäisyydestä ja ulkopuolisuudesta kärsivät nuoret.

Kun itse elin nuoruutta, ei ollut sosiaalista mediaa ja kännyköitä käytössä. Jos halusi muuta seuraa kuin sitä, mitä kotoa löytyi, oli pakko lähteä liikkeelle ja sopia koulussa tai lankapuhelimella, missä nähdään ja moneltako. Ja niin sitä pyöräiltiin keskustaa pitkin ja poikin ja käytiin ehkä kentällä hyppimässä tai muuta vastaavaa. Kavereita ei etsitty tai löydetty ruudulta vaan aivan livenä heitä tavattiin. Olihan niitä koneitakin, Vic 20 ja Commodore 64 nimet jäivät mieleen, mutta lähinnä pientä pelaamista ja yksinkertaistan ohjelmointia varten ilman verkkoyhteyksiä.

En tiedä minkä verran ennen oli paremmin kuin nyt, mutta monella lailla maailma on muuttunut. Eristäytyminen ja ulkopuolisuuden kokemus ovat yleistyneet nuorten keskuudessa nopeasti ja koronalla oli siinä merkittävä rooli, mutta tilanne ei ole palautunut taudin hellittäessä. Joka kolmas 15-24 -vuotias nuori kokee tulevansa ulkopuolelle jätetyksi vähintään kuukausittain. Haasteena osa kokee esimerkiksi omat vuorovaikutustaidot ja sosiaalisten tilanteiden jännittämisen.

Keräykselle on siis löytynyt taas ajankohtainen ja tärkeä kohde. Lahjamme auttaa näitä nuoria. Mutta konkreettista apua jokaiselle yksinäisyydestä kärsivälle on tämäkin, että voimme kokoontua kahveille ja seuroihin, laulamaan ja veisaamaan yhdessä. Näin on seurakunta tuonut apua yksinäisyyteen ja mieltä murehduttaviin asioihin alusta lähtien. Alkuseurakunnan elämää kuvataan niin, että he kuuntelivat opetusta, elivät keskinäisessä yhteydessä, mursivat leipää ja rukoilivat ja auttoivat tarvitsevia. Ei oltu eikä uskottu yksin, vaan yhdessä. Kun Jeesus keräsi oman tiiviimmän joukon opetuslapsia ympärilleen, hekin viettivät paljon aikaa yhdessä. Ei ollut kyse yksityisyritteliäisyydestä, vaan yhdessä olemisesta ja yhdessä tekemisestä.

Elämäntyyli on muuttunut viime vuosikymmenistä. Vierailut naapureissa eivät ole enää niin tavallista kuin ennen. Tällaiset seurat tai kinkerit ja muut kokoontumiset tarjoavat kuitenkin mahdollisuuden, joko kotona tai muissa tiloissa tavata naapureita ja muitakin. Tarve kohtaamiseen ja keskusteluun ei ole loppunut. Jo aikanaan nuorena luin Valituista Paloista mietteen: ”Lähimmäisiinkin voi kyllästyä, mutta ilman lähimmäisiä ei voi elää”. Seurakunta voi eri tavoin olla yksi areena, joka tarjoaa mahdollisuuden kohtaamiseen ja tapaamiseen, niin että tulee kokemus: joku kuulee minua. Korona teki hallaa monella rintamalla, mutta kyllä myös huomasin sen jälkeen valtavan kaipuun kohtaamiseen. Hyvä oli huomata, että kaiken virtuaalisen todellisuuden keskellä tällä aivan perinteiselle kohtaamiselle on edelleen kovasti tarvetta. Ei ole ihmisen hyvä olla yksin. Sosiaalinen media tarjoaa toisaalta mahdollisuuden verestää myös näitä hyvin vanhoja suhteita. Meilläkin virisi jokin aika sitten ryhmä yli 30 vuotta sitten armeijassa tapaamiemme kavereiden kanssa.

Miten tärkeätä ja arvokasta onkaan paitsi uudet ihmissuhteet niin myös vanhat. Jos joku tuntee sinut jo lapsuudesta tai nuoruudesta lähtien, sillä on aivan erityinen merkitys. Onnittelimme toisiamme erään ystävän kanssa ystävänpäivän tienoilla ja totesimme, että taitaa ystävyyden juuret mennä sinne 1970-luvun lopulle, yli 40 vuoden taakse. Näistä aarteista kannattaa pitää kiinni, vaikka elämä kuljettaa eri puolille eikä yhteydenpito ole välttämättä niin tiivistä. Ehkä näissä vuosikymmeniä kestäneissä suhteissa on usein sekin kokemus: joku tuntee minut noin hyvin ja välittää silti…

Yksi tutuimmista ystävä-virsistä on numero 273: ”Jeesus parhain ystäväni”. Siinä on taustalla Paavalin sanat Roomalaisille, luku 8: ”Olen varma siitä, ettei kuolema eikä elämä, eivät enkelit, eivät henkivallat, ei mikään nykyinen eikä mikään tuleva eivätkä mitkään voimat – – voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta, joka on tullut ilmi Jeesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme”. (Room 8) Ystävyys on ihmeellinen voima, se voi kestää suuretkin mullistukset. ”Kaiken se kestää ja kaiken se kärsii…” Luotettavimman ystävän rakkautta kuvaa psalmin 139 sanat: ”2. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni.3. Kuljen tai lepään, kaiken olet mitannut, perin pohjin sinä tunnet minun tekemiseni.4. Kielelläni ei ole yhtäkään sanaa, jota sinä, Herra, et tuntisi.5. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni.6. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä”. Luottamus rakentuu tuntemisen ja hyväksymisen pohjalle.

Ystävään voi aina luottaa. Ystävän apuun voi aina luottaa. Nuo kuullut lupaukset on koeteltu vuosituhansien aikana ja edelleen niissä on luottovoimaa. Siksi ne kantavat meitäkin. Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ”En sano teitä enää palvelijoiksi, sillä palvelija ei tunne isäntänsä aikeita. Minä sanon teitä ystävikseni, olenhan saattanut teidän tietoonne kaiken, minkä olen Isältäni kuullut. 16.Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy” (Joh 15:15).

Ystävistä joudumme viimeistään kuoleman kautta luopumaan, mutta tämä ystävä kulkee rinnalla sittenkin, viimeisellä matkalla.

Matti Salomäki